Haku

Pitkä odotus on päättynyt ja nyt on Sohvilla paljon sanottavaa. 2v 8kk iässä puheenkehitys on jo harpannut isosti eteenpäin ja kaukana ollaan niistä huolista, mitä pohdin yli 1/2 vuotta sitten (Kun 2v ei puhu). Nyt Sohvi höpöttää menemään. Sen verran epäselvää on puhe paikoitellen, että väärinkäsityksiä syntyy harva se päivä. Sohvi on usein kuitenkin sinnikäs ja toistaa sanomansa vaikka 20 kertaa, jotta tulisi ymmärretyksi. Keskustelu voi mennä vaikka näin. Sohvi:"Kutii" Äiti: "Kotiin? Ei me vielä mennä kotiin, kohta sitten." Sohvi: "Kutii." Äitee jatkaa selittämistä, miksi kotiin ei vielä mennä ja Sohvi jatkaa sanan toistoa, kunnes äiti hoksaa että "Tarkoitatko kutiaa?" Sohvi: "A-haa, kutii!" Ja sitten aletaan selvittää mikä kutiaa. Joskus kun Sohvi on kaatunut ja aletaan selvittää mihin on sattunut, on ollut suloista huomata, että häntä on voinut sattua sukkaan, hiuksiin tai paitaan. Nyt vasta hiljattain on alkanut tulla oikeita kehonosia puheeseen. Sohvi osaa nyt myös kertoa mitä on tehnyt vaikka mummulla kylässä. Usein Sohvi muistaakin että "mummu kaakki". Mummulla saa aina karkkia. Tai "tyäsää täkki" eli ovat syöneet jätskiä. Tämän hetken trendi on tykkää-sana. Tai kuten Sohvi sanoo "tykkii". "Sohvi tykkii enkä, sohvi tykkii ämmin maito, äiti tykkii pinkki, iskä tykkii auto, mummu tykkii kukka." Muita hauskoja sanoja ovat olleet kilpikonna= "kimpakompa" tai croisantti= "kuusiantti". Kuusiantti olisi kyllä erittäin suomalainen käännös tälle croisantti-sanalle ja ehdotankin tämän sanan käyttöönottoa, sopii paremmin suomalaiseen suuhun. Monesti Sohvin suussa tavut menevät vielä helposti päinvastoin; vene - neve, ja sanoista jää usein ensimmäinen kirjain kokonaan pois: kenkä - enkä. Sohvin puheesta puuttuu myös useita kirjainten äänteitä kuten suomalainen R. L-kirjain korvautuu usein V-kirjaimella kuten: kala - kava. S-kirjain on jo hallussa. Suorittaja-äitinä ehdin jo hetken huolestua, että koskas nämä kaikki äänteet pitäisi sitten osata, mutta epäselväpuhe.fi kertoo, että "3-vuotiaankin puheesta puuttuu monesti vielä useita äänteitä, esim. r, s, l, k, d. Puheen tulisi puuttuvista äänteistä huolimatta olla kuitenkin pääosin ymmärrettävää. Jos puheesta puuttuu erityisesti kielenkärkiäänteitä (r, s, l, d, t, n) ja lapsi puhuu suu melkein kiinni, voi olla kyse kireästä kielijänteestä ja se on syytä tarkistuttaa neuvolassa." Tämä rauhoitti taas suorittajaäitiä, kiirettä ei ole. Suomalainen pärisevä R-äänne opitaan usein 5-7 vuotiaana, mutta sen voi oppia myös aikuisena. Sohvi osaa nyt myös ilmaista mielipiteensä ja ilmoittikin eräänä aamuna haluavansa "pallokauppaan". Hetken tuumittuaan äitee tajusi, että Sohvi tarkoitti Hoplopia. Ja sitten lähdettiinkin käymään pallokaupassa. Yhtälailla Sohvi on monesti kieltäytynyt lähtemästä mihinkään, koska haluaa leikkiä kotona. No leikki on lasten työtä, joten annan hänen tehdä työnsä rauhassa kotona, jos ei ole pakko lähteä mihinkään. Tämä yksinleikkiminen on kehittynyt ja kun olen salaa kurkkinut niin Sohvi tosi hienosti leikkii jollain pikkueläimillä leikkiä, jossa eläimet keskustelevat vaikka maidon juomisesta. Ihan nyt viime viikkoina tuntuu, että puhe on harpannut eteenpäin isomman askeleen. Tämä tuli ilmi, kun luettiin kirjaa, jossa oli strutsi. Sohvi tiesi sanoa, että Strutsi "loikkii lujaa". Se oli hämmentävää, sillä kirjan tekstissä lukee vain että "strutsi ei osaa lentää". Kuvassa Strutsi tosiaankin loikkii lujaa. Eli hän alkaa muodostaa jo aika monimutkaisia juttuja päässään. Muutenkin Sohvi on ruvennut jo monisanaisesti kommentoimaan mitä kirjoissa tapahtuu ja on joitakin sanattomia kuvakirjoja, joissa Sohvi oikeastaan lukee kirjan äiteelle, kommentoimalla ja selittämällä mitä näkee kuvissa. Esim. ajoneuvot-kirja, jossa on sivukaupalla erilaisia kulkupelejä rekoista piipaa-autoihin. Olen myös huomannut, että nyt kun puhe on alkanut sanallisesti luistaa, on myös Sohvin elekieli rikastunut. Tukiviittomistahan puhutaan paljon ja niitä suositellaan lapselle jos ei puhetta ala tulla, sillä ne tarjoavat tavan kommunikoida. Niiden käytöstä lapsi saa itseluottamusta ja rohkaisua kommunikointiin, jolloin puhe ei ainakaan viivästy lapsen epävarmuuden tai pelkojen takia (tai vanhemman painostuksen takia). Ennen kun Sohvi oppi puhumaan oli hänellä käytössä viittoma joka tarkoitti "anna se minulle" ja se meni kuten alla olevassa kuvassa. Nyt kun hän on alkanut puhumaan, on tullut käyttöön myös "syömistä" tarkoittava viittoma, jossa pyöritetään kättä vatsan päällä. Nämähän eivät ole mitään virallisia tukiviittomia, enkä ymmärrä mistä hän on näitä oppinut, mutta tuntuu kuin hän osaisi puhua jotain vierasta kieltä ja olen ylpeä hänestä. Minusta viittomien käyttö rikastuttaa kieltä. Myös "ei" viittoma on ahkerassa käytössä. Lisäksi "väsynyt/nukkumaan" viittoma näkyy myös päivittäin. Näitä kahta olen varmaan opettanut Sohville itse. Tässä olikin oikeastaan tahtoikäisen päivän ydinasiat: ei, anna se tänne, syödä ja nukkua.

Meillä on ollut käytössä ”iskäpäivä” kerran viikossa siitä asti kun Sohvi on ollut n. 5kk ikäinen. Jälkikäteen ajatellen, tällainen järjestely olisi pitänyt ottaa käyttöön jo heti alusta alkaen. Aamulla Sohville kerrotaan, että tänään on iskäpäivä. Ja hän tietää, että tänään hän viettää päivän iskän kanssa ja äitee tekee omia ”uttuja” niinkuin Sohvi 2v sanoo. Käytännössä siis äitee saa kokonaisen työpäivän (8h) verran tehdä omia juttujaan rauhassa, kuunnella musiikkia, katsella suoratoistoa, lenkkeillä, löhöillä, latautua, tehdä töitä tai vaikka kotihommia ihan rauhassa jotain podcastia kuunnellen, mitä millonkin. Ja Sohvi on tämän ajan iskän vastuulla. Tämä on ollut erittäin hyvä juttu, tietysti ensinnäkin itselleni, koska olen saanut säännöllisesti omaa aikaa, enkä vasta sitten kun seinät kaatuu päälle ja kuppi menee nurin. Tästä on saanut ihan uutta energiaa, juuri sitä mitä tarvitsee, jotta elämä taaperon kanssa sujuu helpommin. Taaperovapaan päivän jälkeen pursuaa uusia ideoita mitä taaperon kanssa voisi tehdä ja myös uusia luovia ajatuksia siitä, miten ongelmatilanteet ratkaistaan paremmin. Sitä myös näkee taaperonsa aivan uusin silmin. Jos on muuten viikko mennyt takkuisesti taistellessa taaperon raivokohtausten, ulkovaatteiden, syömisen ja vaippojen kanssa, nyt onkin jo ikävä sitä upeaa suloista taaperoa, jonka kaikki puuhailut ja päähänpistot ovat sulostuttavan ihanaa katseltavaa. On tullut huomattua kuinka tärkeää on, että iskäpäivä todella on viikko-ohjelmassa. Jos sellaisen järjestää vain randomisti alkaa äiteen pinna/jaksaminen rakoilla. Se että tietää koska saa sen oman päivän, auttaa jaksamiseen rankkoina päivinä ja hetkinä. Tietysti muutamakin tunti omaa aikaa illalla helpottaa kummasti, mutta aika usein tulee illat hoidettua taaperoa kuitenkin yhdessä. Iskäpäivä on ollut erittäin hyvä juttu myös Sohville. On helpottavaa, että Sohvi saa myös toisen aikuisen mallin, koska äitee ei aina ole johdonmukaisin tai pitkäpinnaisin vaikka yrittääkin kovasti harjoitella. Tietysti Sohvi tulee saamaan mallia aikanaan päiväkodissa ja koulussa muiden aikuisten tavoista tehdä asioita, mutta tässä samalla kehittyy tietysti terve isä-tytärsuhde. Sohvi saa huomata, ettei äiteen totuus ole koko maailman totuus ja asioita voi tehdä erilailla ja silti ihan yhtä kivasti. Tai jopa kivemminkin kun äitee tekee. Iskä saattaa lepsuilla karkkihyllyllä enemmän tai antaa leikkiä kännykällä kauemmin. Iskäpäivä on myös helpottanut arkea, jossa äitee usein tekee huomaamattaan aina itse tietyt jutut, jolloin iskä ei välttämättä edes tiedä, missä kaapissa on Sohvin ulkohousut tai mistä löytyy villapaidat. Nämä ovat niitä herättäviä kohtia, jolloin huomaan puuttuneeni liikaa kaikkeen. On aika antaa iskän selvitä omin avuin yhdestä päivästä viikossa. En sano etteikö se välillä olisi ollut haastavaa sekä iskälle, että minulle ja ettenkö mene välillä kertomaan, miten asiat pitäisi tehdä, koska päähoitajana satun nyt vain tuntemaan Sohvin paremmin (köh köh). Yritän puuttua vasta kun kuulen, ettei iskän hermot meinaa kestää, koska asioita voi kyllä tehdä monella eri tapaa ja se on ihan ok. Myös iskä on tykännyt näistä päivistä, sillä iskäpäivä antaa itseluottamusta vanhempana kun huomaa että homma hoituukin ja joissain asioissa jopa paremmin kun äiteeltä. Kun on säännöllisesti iskäpäivä kerran viikossa, on myös arki-iltaisin helpompi hoitaa Sohvia yhdessä, kun iskälläkin on rutiinit hallussa. Tosin on jokunen asia missä iskän pitää vielä hioa taitojaan mm. hiusten kiinni laittaminen... siis edes jotenkin. Joskus iskäpäivä on täynnä huutoa, lähinnä taaperon suusta, välillä myös iskänkin. Tahtoikäinen raivoaa kun iskä on laittanut väärästä purkista maitoa tai kun äiti on ehdottomasti nyt ainoa joka saa vaihtaa vaipan tai sukat tms. Iskälle ja Sohville on kuitenkin muodostunut omia kivoja juttuja, niinkuin esim. laudalla laskettelu. Heti jos lautailusta puhutaankin, suuntaa taapero ulko-ovelle ja huikkaa: ”Heippa äiti!” On ollut kuulemma vaikea saada taaperoa lähtemään mäestä autolle edes parin tunnin mattohissillä ravaamisen ja alas liukumisen jälkeen. Ja isompaan mäkeen pitäisi jo päästä. Auton peseminen on myös yksi Sohvin lempipuuhista ja autojen parissa puuhailu sopii iskällekin hyvin. Omasta ajasta kannattaa ja täytyy pitää kiinni, jottei äidin uupumus ota valtaa. On tärkeää, että äidille järjestyy omaa aikaa säännöllisesti, eikä vain silloin kun ollaan jo hermoromahduksen tai uupumuksen partaalla. Kun tietää joka viikko, koska on luvassa isompi hengähdystauko, ei ajaudu epätoivoon. Ilman mitään taukoa kiikarissa, uupumisen kierre on valmis. On tärkeää, että äiti voi hyvin, koska silloin myös lapsi voi hyvin. Ja sama koskee tietysti myös isää. Se että välittää ja huolehtii itsestään, tarkoittaa lopulta hyvinvointia koko perheelle. Kaikilla on oikeus asettaa raja omalle jaksamiselle. Ja jos sattuu olemaan yksinhuoltaja ilman tukiverkostoa niin rohkeasti yhteyttä MLL tai lähimpään seurakuntaan. Niillä on usein tarjolla hetken hengähdystaukoja ja lapsenhoitoapua. On myös hyvä muistaa, että kunnilla on velvollisuus järjestää kotihoitoapua uupuneelle äidille. Myös matalan kynnyksen keskusteluapua on saatavilla, jos tuntuu siltä, että pinna on koko ajan kireällä ja oma käytös lasta kohtaan harmittaa. Et ole todellakaan ainoa. Tässä linkkejä maksuttomiin tukipalveluihin: Maria Akatemia puhelin ja chat MLL vanhemman tukipuhelin ja chat

Jostain syystä, vaikka elämäntapani pysyivät suhteellisen samanlaisina, painonlasku pysähtyi. Tämä oli lannistavaa, sillä se kuitenkin oli motivoinut minua jatkamaan parempia elämäntapoja. En reagoinut nopeasti, jotten heittäisi hanskoja tiskiin, vaan seurasin tilannetta vielä pari kuukautta. Mikään ei kuitenkaan muuttunut puntarin lukemissa, muutama sentti oli tosin lähtenyt mittauksissa, rinnoista lähinnä mistäs muualta. Koska joulu oli ovella ja tunsin, että homma oli muutenkin tyssännyt, niin löysäsin vähän ja vähän enemmän ja sitten homma lähti vähän käsistä suklaan osalta, koska hei, nythän on joulu ja saa herkutella. Olin pudottanut -6kg ja repsahduksen myötä tuli 1kg takaisin. Ainoa positiivinen asia mihin pystyin tarrautumaan oli nämä mittanauhatulokset. Ne estivät heittämästä pyyhettä täysin kehään. Tajusin myös, että olihan kunto oikeasti noussut ja liikkuminen oli nyt mukavaa. Olin kuitenkin liikkunut kohtalaisen aktiivisesti viime kuukaudet, ja päässyt tavoitteeseeni tulla hieman ketterämmäksi. Olisiko painoa tullut myös lihaspuolelle? Ketteryyttä toivoisin kuitenkin lisää, sillä tietysti haluaisin olla suunnilleen siinä kunnossa kuin ennen raskautta olin. Välillä tuntuu, että olen yhtä notkea kuin tynnyri. Olin vältellyt puntaria parin kuukauden ajan, koska tunsin kyllä, että jotain on tullut takaisin. Nyt kun uskaltauduin puntarille, eikä siinä nyt ollutkaan kuin yksi kilo lisää, niin kauhuskenaariot kaikkien kilojen takaisin tulosta helpottui. Nyt vaan koitan miettiä, mitä tein erilailla. Miksi homma lähti käsistä? Leipäni oli vaihtunut tummasta vaaleaan vaivihkaa jo ennen joulua. Voiko se muka tehdä näin suuren eron? Toinen asia on, että aiemman vähäsuklaisen elämäntapani sijaan, suklaa oli jälleen hiipinyt elämääni. Tai ei ollut, näinhän sanotaan, kun yritetään itse pakoilla vastuuta. Suklaa ei hiipinyt vaivihkaa suuhuni, vaan minä hotkin sitä iltaisin palkinnoksi jostain ja jostain. Jotta en voisi huijata itseäni, päätin että alan kirjata kännykän kalenteriin ylös ne päivät, kun olen suklaata syönyt. Ei sillä etteikö sitä saisi syödä, mutta koska se on itselleni se pahin koukuttumisaine, sen kulutusta pitää tarkkailla, muuten homma lähtee lapasesta ja huomaamattaan sitä syö taas puolilevyä päivässä, joka päivä. Tavoitteena on nauttia sitä max. kerran viikossa pari palaa kerralla. Pääasia on, etten koukutu siihen uudestaan niin pahasti, että palaan vanhoihin tapoihin ja suklaata napostellaankin pitkin päivää, niin kun nyt taas kävi. Tämä oli kunnon repsahdus. Otan asiaan rikostutkivan otteen ja palaan siihen ainoaan muutokseen, jonka tein ennen joulua. Vaihdoin tumman leivän vaaleaan leipään. Vaalea leipähän on yleisesti jotenkin huonommaksi luokiteltu, kuitumäärän takia varmaankin. Olisiko se alkanut nostaa vaivihkaa painoa? Tutkin tuoteselosteita ja yllätyn. Tummassa saaristolaisruisleivässä on käytetty siirappia valmistuksessa, joten yhden viipaleen kalorimäärä onkin 60kcal kun vaalea leipäviipale sisältää vain 20kcal. Eli tummassa on paljon enemmän kaloreita ja sokeria, vaikka kuitua se sisältää kyllä runsaasti 2,4g/viipale. Tämähän hämärtää sitä, että mikä nyt on sitten terveellistä. Varmaankin molemmat kuitenkin ihan ok. Mutta tässä oli käynyt ihan päinvastoin kun luulin. Vaihtaessani tumman leivän vaaleaan, olinkin menettänyt päivässä kaloreita huimat -160kcal (tumma 4kpl=240kcal miinus vaalea 4kpl=80kcal). Ja sehän vastaa energiamäärältään yhtä riviä suklaata. Eli siis oikeasti energiansaantini oli laskenut, kun vaihdoin tummasta vaaleaan leipään ja se oli aiheuttanut iltaisin himoa syödä sen puuttuvan energiamäärän eli rivin suklaata. Ja kun suklaan syönnistä tuli päivittäistä niin suklaamäärä vaan kasvoi, koska olin taas koukussa. Tässä on nyt ruokarikosetsivän tyhjentävä selitys repsahdukselle. Tämän hoksattuani tajusin tehneeni muitakin virheitä. Muistan, että sitten kun paino näytti jämähtäneen, alitajuntaan alkoi hiipiä näitä vanhanaikaisia ajatuksia: ”Noh, nyt ei ookaan niin nälkä. Jospa jätän toisen aamuleivän pois. Ja en nyt välttämättä tarvitse välipalaksi tätä puolukkarahkapurkkia. Ihan hyvä ajatus varmaan tehdä tällaisia pikku muutoksia, nyt kun painokin on jämähtänyt” Ei. Ei.Ei. Ei näin. Olenhan sen kyllä monesti lukenut, että koskaan ei saisi lähteä vähentämään siitä oikeasta ruuasta, vaan aina siitä mikä on energiatiheydeltään suurta, eli herkuista. Kun olin jättänyt parisataa kaloria syömättä kunnon ruokaa, voimistui iltanälkä entisestään. Kroppa koki, että nyt pitää paikata ja suklaanhimo iski päälle. Ja sehän johti vain repsahdukseen. Mitäs nyt sitten teen? No suklaakoukusta on päästävä ja tämä kännykkään ylöskirjaaminen on jo auttanut. Oli kyllä todella haikea hetki jättää suklaa, mutta jo viikon jälkeen huomasin, että ei enää tunnu miltään. En kaipaa sitä, kun tiedän että voin välillä sitä nauttia, kun vaan pahimmasta koukusta pääsen. En tiedä miten tämä alkaa muistuttaa niin kuin alkoholismia. Pitäisikö suklaakoukulle tai sokerikoukulle olla oikeasti jokin diagnoosi: Sokerituotteiden suurkuluttaja tai suklaaholisti. Koska koukku on koukku ja sillä yritetään paeta aina jotain, oli se sitten suklaata suruun, alkoholia häpeään tai huumeita ahdistukseen. Pitäisi vaan rohkeasti kohdata se tunne, eikä väistellä sitä. Eihän siihen tunteeseen kuole. Pohdin nyt, pitäisikö tämä siirappileipä ottaa takaisin vai jättää pois? Siinä on kuitenkin kuitua hurjasti, mitä taas ei siinä vaaleassa ole. Löysin kyllä jo yhden hyvän vaalean leivän, jossa olisi yhtä paljon kuitua kuin tuossa tummassa. Mutta kaloreista en tingi, niitä pitää olla, kun on kyse kunnon ruuasta. Parin ruisleivän sokerimäärä vastaa yhtä teelusikallista eli 5g/ 2 viipaletta. Ei se nyt hurja määrä kyllä ole. Taidan nyt syödä vuorotellen tummaa ja vaaleaa ja laittaa vaalean päälle vielä vaikka kinkkusiivun. Ja ehdottomasti syödä suunnitelman mukaan, vaikka ei olisikaan nälkä, niin en enää jätä mitään oikeaa ruokaa pois. Aion jatkaa näillä, koska en keksi muutakaan. Ja se nyt on selvää, että suklaata vähemmän ja oikeaa ruoka enemmän. Koska stressiä on taas ollut, pitää varmistaa, että saan hyvät yöunet ja on riittävästi omaa aikaa. Täytyy pitää huolta itsestään ja henkisestä hyvinvoinnista, niin että elämäntapoja on mukava ylläpitää. Niin kuin viisaammat sen kannustavasti osaa sanoa: ”Repsahdus on kuitenkin normaali osa uuden oppimista ja sen voi valjastaa osaksi onnistunutta muutosprosessia.” (sydänliitto) Kuulostaa vähän hyvältä tekosyyltä repsahtaa, mutta pointti on se, että repsahtaminen ei ole vakavaa, vaan kuuluu prosessiin. Tärkeää on, että oppii repsahduksesta jotain, niin ettei repsahtaisi niin helposti seuraavalla kerralla. Minä yritän nyt olla muuttamatta mitään. Ja välttää samoja virheitä eli tavallisen ruuan vähentämistä ja suklaan syömistä säännöllisesti. Repsahdus ei haittaa, koska oleellisin kysymys kuuluu, pystyykö palata takaisin niihin hyviin elämäntapamuutoksiin, joita toteutti jo aiemmin. "Jo suunnitelmaan takaisin palaamisen voi laskea onnistumiseksi, josta voi hyvällä syyllä onnitella itseään." https://sydan.fi/fakta/repsahdus-morosta-muutoksen-valineeksi/

Lapsettomuus on tuntunut pahimmillaan syvältä surulta, epätoivolta ja vääryydeltä, suurelta epäonnistumiselta ja siltä, että on viallinen ja jotenkin tuomittu lapsettomuuteen iäksi. Lapsettomuus on epäreilua. Pahimpia oli hetket kun kuuli, että joku tuttu sai jo 2. tai 3. lapsen. Se tuntui väärältä. Miten toiset saa jo vaikka kuinka monta lasta ihan helposti ja me ei saada edes yhtä? Hämmentävää oli myös kohdata joku joka suri pohjattomasti sitä, että oli helposti saanut kaksi lasta, mutta sitä kolmatta ei vain kuulunut. Täysin lapsettoman näkökulmasta tuo vaikuttaa kiittämättömältä, mutta juteltuani tämän henkilön kanssa huomasin, että suru oli todellakin yhtä vahvaa kuin oma suruni. Kaikilla on oikeus omiin tunteisiin. Eipä sitä toinen voi mennä sanomaan, että et ole oikeutettu noin suureen suruun. Omassa lapsettomuudessani, joka kesti 7 vuotta, oli myös vuosia kun surua ei ollut. Silloin oli vielä toivoa. Toivoa oli myös kun aloitimme lapsettomuushoidot, nyt saisimme vielä tämän mahdollisuuden. Rankaksi homma meni kun, joutui odotella, että oman kehon rytmi menisi yhteen poliklinikan aukiolojen kanssa. Se oli valtavaa turhautumista, vihaa, vääryyttä! Aivan typerää ja täysin turhaa tuskaa, jonka aiheutti ihmisten keksimät aukioloajat! Enkä voinut vaikuttaa asiaan itse mitenkään muuten kun toivoa lääkkeellistä kiertoa. Kerroin edellisessä postissa myös vastoinkäymisistä hoitojen aikana, silloin on ollut myös aika epätoivoinen olo. Ehkä luonnostaan, olimme vähemmän tekemisissä tuttujen kanssa, jotka olivat saaneet jo lapsia. Siksi kipu ei ehkä ole ollut niin jatkuvaa, koska ei ole ollut mitenkään tiiviisti tekemisissä näiden lapsiperheiden kanssa. Olisi rankkaa kyllä asua alueella, jossa jokainen naapuri on vuorollaan raskaana ja työntelee rattaita meidän kodin tyhjän lastenhuoneen ikkunan alta. Olen saanut siis aika hyvin suojattua itseni lapsiperhearjelta ja päässyt nauttimaan kahden aikuisen vapaudesta. Toisinaan tuo vapaus on kyllä tuntunut vain todella suurelta tyhjiöltä. Tuttavista löytyi myös useita, jotka halusivat jäädä lapsettomiksi. Myös heidän kanssaan oli asiaa vaikea jakaa. He eivät kokeneet asiasta mitään tuskaa, koska ei ollut sitä kovaa tahtoa tulla äidiksi. Kun vain uskalsi suunsa avata niin yllättävän paljon löytyi myös muita tuttuja, jotka kärsivät lapsettomuudesta. Toiset 6kk ajan ja toiset vuosien ajan. Se oli parasta terapiaa, kun sai jakaa kokemuksia hoidoista ja vaikeista hetkistä. Eikä ollut tunne, että me ollaan ainoita maailmassa. Jo kauan ennen kun tulin raskaaksi törmäsin itseäni hämmentävään asiaan. Se taisi olla joku tv-reality tai dokumentti, jossa pitkään lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta sai vihdoin oman lapsen, pienen vauvan. Hämmentävää oli kuinka äiti kertoi, että lapsettomuuden tuska ei silti helpottanut, siis vaikka he saivat lapsen. Mietin miten tämä on mahdollista? Naisen ilmeestä kuitenkin näki, että ihan aidosti hän oli yhä hajalla, suru jatkui, jokin oli vielä rikki. Lapsettomuudesta kärsiminen saattaa rikkoa ihmisen niin kertakaikkiaan hajalle, että edes se lapsen saaminen ei pelkästään riitä korjaamaan rikkoutunutta. Silti, kun itse sillä hetkellä olimme lapsettomia vastoin tahtoamme, oli todella vaikea ymmärtää miten se lapsen saaminen ei muka korjaa sitä valtavaa tyhjiötä. Kun me saimme lapsen, oli tunne uskomaton. Sitä ei kertakaikkiaan meinannut uskoa todeksi. Ei pitkään aikaan. Alkuun oltiin ylionnellisia ja helpottuneita siitä, että vauva oli terve. Tästä alkoi jännittävä ja väsyttävä vauvavuosi, jonka aikana ei enää uskaltanutkaan olla onnellinen kun pelkäsi, että se onni murskataan. Olihan tämänhetkinenkin tilanne ollut rankkojen hoitojen ja monien vastoinkäymisten tulos. Miksei siis kaikki menisi vielä uudelleen pieleen? Pelkäsin jatkuvasti menettäväni vauvan kätkyt kuolemaan tai muuhun ja kävin öisin tarkistamassa, että vauva hengittää. Teen sitä vieläkin, mutta ehkä muutamia kertoja vuodessa, silloin tarkistusta piti tehdä monta kertaa päivässä. Menettämisen pelko oli kova ja se varjosti sitä suurta onnea ja helpotusta. Meillä oli edelleen otsassa se epäonnistuneen leima. Tilannetta ei helpottanut se, että meistä oli myös helppo löytää vikoja vanhempina, koska kaikki oli uutta ja kaikki piti opetella kantapään kautta ja ankaralla googlaamisella. Pienen paikkakunnan neuvolassa oli myös aika vanhollisia ajatuksia: mm. kun isä kävi kerran vauvan kanssa kahden neuvolassa, oli tilannetta ihmetelty niin paljon, että tuoreelle isälle jäi käynnistä täysin epäonnistunut olo. Ja tietysti myös minä koin epäonnistuneeni kun en ollut sitten mukana. Jatkossa en uskaltanut enää päästää isää yksin lapsen kanssa neuvolaan. Neuvolassa tuntui myös siltä, että meitä syynättiin takemmin, koska Sohvi oli ”koeputkilapsi” ja oikeen etsimällä etsittiin, että kyllä me vielä jotain vikaa tästä lapsesta löydetään. Tunne saattoi olla lähinnä omassa päässäni ja varmasti sai pontta siitä jatkuvasta väsymyksestä ja omasta epävarmuudesta äitinä. Siitäkin huolimatta, että oma terkkarimme oli ihan huippu, aina emme vain päässeet hänen luokseen vaan paikalla saattoi olla varaterkka, joka piti sellaset kuulustelut ja sulkeiset, että neuvolasta lähdettiin pää painuksissa. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää paremmin mitä se dokumentissa näkemäni tuore äiti kävi läpi. Koin itseni edelleen jollain tavalla vialliseksi. Olin edelleen se nainen, joka ei ollut saanut lasta luonnollisin keinoin. Nainen, jossa on jotain selittämätöntä vikaa. Tuoreina vanhempina koimme myös jatkuvaa epäonnistumista, kun yöt olivat välillä yhtä helvettiä huutavan vauvan kanssa tai kun en kertakaikkiaan tiennyt miten vauva pitäisi pukea vallitsevaan sääoloon tai kun koko ajan mietin teenkö tämän tuttien puhdistamisen väärin ja neuvolasta lähtiessä mietin, osaanko nyt oikeasti tukea vauvani kehitystä. En tuntenut olevani sellainen äiti kun olisin halunnut olla. Olin väsynyt haamu. Se, koska lapsettomuudentuska helpottaa on varmasti yksilöllistä. Ehkä joku uskaltaa huokaista jo kun tulee raskaaksi, toinen taas korjailee itseään vielä vuosia. Siihen vaikuttaa varmasti moni asia. Millaisia elämänkokemuksia itse kullakin on taustalla, millaista apua ja tukea saa, millainen tukiverkosto on tai onko sitä ollenkaan. Itselläni varmasti vaikutti jo koko raskauden kestänyt pelko menettämisestä joka jatkui vielä vauva-ajan sekä aiemmat elämänkokemukset, jotka aiheuttivat viallisuuden tunnetta jo valmiiksi. Itselläni muutos parempaan tapahtui pikkuhiljaa. Sitä mukaan kun neuvolakäynnit harvenivat, alkoi viallisuudentunteeni helpottaa, koska en kokenut enää olevani jatkuvan arvostelun alla. Tunsin lapsettomuuden tuskan haihtuvan myös vähän enemmän joka kerta kun työntelin vaunuja ihmistenilmoilla tai menimme lastentapahtumaan tai ylipäätään tein jotakin, jota en lapsettomana saanut kokea. Nyt mukanani oli oma lapsi ja se oikeutti osallistumaan lastenkonserttiin tai käymään hoplopissa, pyytämään ravintolassa nokkamukia ja siirtämään pöytäämme syöttötuolin, vaihtamaan vaipat ostoskeskuksen lastenhoitohuoneessa. Lapsettomuuden tuska pääsi yllättämään minut viimeisen kerran ja oikein kunnolla, kun Sohvi oli siinä vuoden iässä ekaa kertaa Prisman autokärryssä. Muistan miten jouduin oudon ja voimakkaan tunnekuohun valtaan työnnellessä autokärryjä pitkin Prisman käytäviä. Tunsin valtavaa ylpeyttä. Tunsin myös suurta vihaa ja katkeruutta, ihan kuin muut olisivat olleet etuoikeutettuja ja kaikki nämä vuodet hautoneet autokärryjä itsellään ja kaahailleet ohi nenä pystyssä. Ja nyt oli vihdoinkin minun vuoroni! Teki mieli huutaa: "Kattokaa nyt minua! Nyt mullakin on lapsi ja mä saan käyttää autokärryjä perkele! Just niin, nyt on mun vuoro! Mä saan, koska mullakin on lapsi!!" Tuli itselleni täysin puskista, miten iso haava prisman autokärryt oli mulle ollut kaikki nämä vuodet, mutta nähtävästi ne oli tosi iso juttu. Sanoisin, että siihen hetkeen loppui mun lapsettomuuden tuskani. Se loppui siihen hetkeen, kun meistä tuli tavallinen, arkinen Prisman autokärryperhe.

Edellisessä postauksessa kerroin, kuinka muutin suhtautumista omaan kehooni. Kauan ennen tätä asennemuutosta tein perinteisen laihdutusyrityksen. Ensin googlettelin kuinka pudottaa painoa. Sitten aloitin laihdutuksen suunnilleen vauvan ollessa 8kk. Eli kovat tavoitteet, kamalaa tuntien hikilenkkeilyä, nälkäisenä nukkumaan menemistä ja tiukkaa armottomuutta itseä kohtaan. Niinhän siinä kävi, että keho meni hälytystilaan. ”Apua! Nyt on nälkävuodet! Heti kun tämä loppuu täytän rasvavarastot tuplaten täyteen, että varmasti energiaa riittää taas tuleville nälkävuosille!” Eli vaikka olin tiputtanut 2kg ehkä 6 vk aikana, se tuli ylimääräisten kilojen kanssa takaisin heti kun repsahdin. Ymmärsin sen kliseen, että jos haluaa painossa pysyviä muutoksia, on tehtävä elämässä pieniä pysyviä muutoksia, joita haluaakin jatkaa. Ei vain hätäisiä spurtteja, jotka sekoittavat elimistön. Tavoitteet pitää laittaa kauas 1/2 vuoden tai vuoden päähän. Näin ainakin minun kehoni kohdalla. Sitten astuikin sattuma peliin. Tämän jälkeen en valitettavasti voi nostaa sulkaa hattuun, että hyvä minä! Tein ratkaisevat askeleet ihan itse! Ei. Minulle tuli flunssa. Aika tavallisen tuntuinen. Kotitestin mukaan ei ollut korona. Kuitenkin se vei ruokahalut nolliin. Oli vaikea keksiä mikä maistuisi. Herkut ja lihaisat einekset ällöttivät. Päädyinkin koukuttumaan kana-taco-salaattiin, jonka lisukkeeksi paistoin pihvin verran lisää kananpaloja. Vaalea leipä vaihtui ruisleipään. Kahvin kanssa herkuteltu päiväpulla proteiinirahkaan. Söin pienempiä annoksia kuin ennen. Sen myönnän, etten liikkunut pätkääkään. Tämä johtui siitä, että flunssan jälkeen sain 2vk kovat rintakivut ja valtavan väsymyksen. Saatoin luulla ottaneeni tunnin torkut mutta aikaa oli kulunutkin 4 tuntia. Lääkärissä sain puhtaat paperit. Kaikki verikokeet ja sydänfilmi olivat ok. Kipuvaiheen jälkeen alkoivat lisälyönnit, joita saattoi laukaista ihan autolla ajo tai lievästi jännittävä tv- ohjelma. Googlettamalla olisin ajatellut, että kyseessä oli ollut flunssan jälkeinen sydänlihastulehdus, mutta mitään poikkeavia löydöksiä ei löytynyt. Joka tapauksessa tämä romutti ajatukseni siitä, että laihduttamiseen liittyy olennaisesti liikunta ja ilman sitä ei voi laihtua. Väärin. Voihan ihminen laihtua vaikka vuoteessa makaamalla. Raaka ja yksinkertainen totuus on, että saatavan energiamäärän tulee vain olla pienempi kuin kulutuksen. Jouduin pari kuukautta välttämään liikuntaa, koska se provosoi ikäviä lisälyöntejä. Sitten havahduin yksi päivä siihen, että minun teki mieli herkkuja, suklaata, karkkia. Mietin, että miksi nyt yhtäkkiä kun kaikki oli sujunut niin hyvin ilmankin. Silloin vasta hoksasin käydä puntarilla ja huomasin, että 2 kg oli lähtenyt kuin vahingossa. Tästä vasta alkoi tietoinen elämäntapamuutos. En halunnut enää ikinä takaisin siihen suklaakoukkuun, jolloin en kertakaikkiaan pystynyt olemaan edes paria päivää ilman suklaata. Lisäsin kuitenkin pikkuhiljaa oikeat herkut mukaan päivän kahvihetkeen, koska sillä sain pidettyä himot ja retkahdukset kurissa. Enkä toisaalta halunnut kieltää itseltäni mitään, koska tämä muutos on tarkoitus jatkua läpi elämän enkä aio elää ilman herkkuja tai kieltäytyä juhlissa kaikista tarjoiluista. Ei se ole elämää. Käytännössä ruokarytmini on pitkään ollut kutakuinkin tällainen: AAMU 7-8 2 ruisleipää reilulla voilla(oivariini) ja juustolla + tee banaani LOUNAS 11 Mitä sattuu olemaan kotiruokaa, aina salaattia lisänä, en vedä ähkyyn eli annoskoko kohtuullinen Esim. kanarisotto ja monipuolinen salaatti KAFFE 14 kahvi+ proteiinirahka, tuhti pullaviipale 5cm ja pari keksiä VÄLIPALA 17-18 2 ruisleipää reilulla voilla ja juustolla + tee ILTAPALA kaurapuuro maidolla joskus lisänä joku hedelmä Omalle keholleni on tärkeää saada tasaisesti ruokaa, lähes kellontarkasti, jotta se voi luottaa siihen että ravinnonsaanti tilanne on hyvä, eikä ruokaa tarvitse ylenmäärin varastoida. Ja pitää syödä, vaikkei olisi edes nälkä, kunhan ruoka on terveellistä ja energiatiheydeltään pientä. Tämä termi tuli itselle uutena kun lueskelin kymmeniä painonpudotukseen liittyviä kirjoituksia. Se selkeyttää ruokiin suhtautumista: Syö paljon energiatiheydeltä pieniä ruokia ( rahkat, salaatit ja muu kuitupitoinen ruoka, vähärasvainen liha) ja vain vähän energiatiheydeltään suuria ruokia (sipsit, suklaa, karkit). Kyse on oikeasti siitä, että pitää syödä paljon ruokaa, PALJON ja vaikka ei olisi nälkä. Ja säännöllisesti. Kun syö energiatiheydeltä pieniä ruokia, ei haittaa vaikka söisi joskus liikaa, jos syö e-tiheydeltä suuria ruokia liikaa niin kalorimäärä nousee nopeasti korkealle. E-tiheydeltä pienet ruuat taas pitävät olon kylläisenä pidempään, jolloin repsahduksen mahdollisuus pienenee. Olen tietoisesti sallinut itselleni muutamia ihan kunnon karkkipäiviä, jos on iskenyt himo vaikka pussilliseen lakuja. Suklaa on ollut pahin haasteeni, mutta pitkän suklaatauon jälkeen makeanhimo tyydyttyykin nyt 2-4 palalla suklaata sen entisen 1/2 levy sijaan. Olennaista on ollut myös se annoskoon pieneneminen, koska nyt tulen kylläiseksi ihan kohtuullisesta annoksesta eli mahalaukun koko on pienentynyt. Jos mahalaukku on venynyt ahmimisesta suureksi, ei se enää tunnista kylläisyyden tunnetta. Näin olleen saattaa koko ajan olla nälkäinen olo, vaikka on juuri syönyt valtavan annoksen ruokaa. Mahalaukun kokoa voi pienentää syömällä pieniä annoksia vaikka tunnin välein viikon parin ajan. (IL: näin pienennät venynyttä mahalaukkua) https://www.iltalehti.fi/laihdutus/a/94520852-bb4c-4f6f-9d5b-5d55e1afeb90 Tämähän on teoriassa se vatsalaukun pienennysleikkaus, mutta vaan ilman leikkausta. Miniaterioiden kannattaa olla jotain joka pitää nälkää hyvin eli vaikka tavallista kotiruokaa jaettuna useaan pienempään osaan, maustettuja rahkapurkkeja, voileipiä ja yhtenä välipalana se joku oma herkku! Jokaisella onnistuneella on varmasti ne omat kikkansa millä homma lähtee liikkeelle. Ja se alkusysäys näyttää olevan se kaikista haastavin. Olisinkohan ikinä itse päässyt alulle ilman flunssaa joka vei ruokahaluni? Koska oli kyllä todella vaikeata tehdä itse muutoksia. Mutta ratkaisevinta oli itselle muutoksen pysyvyyden kannalta se jokapäiväsen pienen herkuttelun salliminen. Jos nyt neuvoisin itseäni jälkikäteen, lähtisin kyllä kokeilemaan tuota mahalaukun pienennystä. Eli söisin 1,5-2 tunnin välein leivän tai rahkaa tai pienen ruoka-annoksen, jotta saisin sen mahalaukun pienennettyä. Nythän se tapahtui flunssan aiheuttaman ruokahaluttomuuden ja etovan olon takia. Lisäksi söisin suunnilleen samat asiat joka päivä, sillä muuten on vaikea tietää mikä vaikuttaa ja miten ja muutosten teko on haastavaa. Ja vielä lisäksi käskisin itseäni lopettaa kaiken ylimääräisen liikunnan kunnes olen pelkällä ruokavaliolla saanut painon lähtemään alaspäin. Sitten voisin pikkuhiljaa lisätä liikuntaa. Miksi? Koska liikunta lisää nälkää ja se sekoittaa hyvin alkaneet ateriamuutokset. Painonpudotuksesta on 80% ruokavaliota ja vain 20% liikuntaa. Liikkuminen tuntuukin mukavammalta vasta kun on muutaman kilon keventynyt ensin. https://kotiliesi.fi/terveys/liikunta-ja-painonhallinta/laihduttaminen-ilman-liikuntaa-nain-onnistut/ Repsahduksiakin on sattunut. Usein ne ovat johtuneet esim. runsaasta liikunnasta useampana päivänä, jolloin en ole tajunnut syödä lisää kunnon ruokaa ja sitten keho alkaa huutaa helppoa energiaa eli suklaata ja herkkuja. Nämä repsahdukset ovat kestäneet muutamia päiviä. Pahempia ovat tunne-elämässä tapahtuvat muutokset kuten pitempiaikainen kettuuntuminen jostain asiasta. Sillon tekee mieli mässäillä aivan kuin kostoksi sille, jolle on vihainen, oli se sitten rikkinäinen auto tai pitkittyneet kiinteistöveroselvittelyt. Mikä on järjetöntä, sillä itselleenhän siinä vaan tekee hallaa. Kolmas asia on pitempään vaivannut jatkuva kipu, johon lääkkeet eivät tunnu auttavan. Esim. itsellä viisurin poiston jälkeen oli tätä usean viikon ja se kipu pisti niin vihaksi välillä, että sitten taas kuin kostoksi koko maailmalle tästä kivusta minä syön nyt levyllisen suklaata! Siitäs saitte! Ei mitään järkeä tässäkään, itselleen vaan haittaa. Mutta on hyvä tunnistaa tilanteita, jotka johtavat repsahdukseen, jolloin seuraavalla kerralla voi valita myös toisin. Kerran muistan kun olin jostain vihainen ja ajattelin että "nyt olen kyllä niin vihainen, että syön omenan!". Siinä hetkessä tajusin, että olin juuri estänyt repsahduksen ja alkoi naurattaa koko juttu. Kaikenkaikkiaan olen ihmetellyt monta kertaa, miten voi olla näin helppoa tiputtaa painoa. Olen jopa välillä epäillyt sairastanko jotain syöpää kun laihdun itsekseen vaikka herkuttelen. (Vaikka onhan tässä oikeasti kyllä suklaata vähennetty reilusti). Jos joku Personal Trainer olisi mulle tehnyt tällasen ateriarytmin ja sanonut, että tossa kahvin kanssa vedät sitten tuhdin pullasiivun ja keksejä. Oisin varmaan nauranut ja sanonut, että sä oot kyllä harhainen. Sitten se olisi vielä sanonut, että älä yhtään lisää liikuntaa, mielummin vaikka vähennä sitä, niin että elimistö tottuu näihin ruokavaliomuutoksiin rauhassa. Oisin nauranut räkä poskella. PT olis siihen sanonut että hei, luota muhun, tällä keinolla laihdut -600g/kk. Ja se on nyt ollut aika tasaisesti tää mun tahti lähes koko ajan. Itselläni on nyt 6 kk aikana lähtenyt -5kg. Siinä -4kg kohdalla huomasin, että liikkumisesta alkoi tulla paljon mukavampaa ja oloni oli jo selvästi ketterämpi. Tässä kohtaa aloin lisätä epäsäännöllisesti liikuntaa ihan nollista, kävelyä lähinnä. Nyt teen jo pidempiä lenkkejä ja käyn välillä uimassa tai hoplopissa juoksemassa Sohvin kanssa. Silloin onkin sitten isompi nälkä ja pitää syödä extravälipala, ettei retkahda herkkuihin liikaa. Oma painotavoite olisi vielä toiset -5kg, jolloin olisin 4kg painavampi kuin ennen synnytystä ja BMI:n eli myös terveydenhuollon kriteerien mukaan lievästi ylipainoinen, mutta tämä sopisi minulle aivan hyvin. On mielenkiintoista nähdä kuinka tämä kehitys jatkuu vai palaanko pikkuhiljaa vanhoihin napostelutapoihini. Teen uuden postauksen aiheesta sitten myöhemmin.

Puhun vanhanaikaisesti painonpudotuksesta, koska puntarin lukema motivoi kyllä jatkamaan. Mutta oikeasti kysehän on elämäntapamuutoksesta ja painoon vaikuttaa niin valtavan moni seikka, että se on usein huono mittari motivaation hakemiseen. Vaikka todellisuudessa kehon rasvaprosentti olisi pienentynyt, voi puntari huijata luulemaan muuta ja tuloksena on pettymys, repsahdus ja koko laihdutushomman lopettaminen. Minun on ihan turha punnita itseäni kuukautisten tai ovulaation aikaan. Painan silloin lähes kilon enemmän. Viisaudenhampaani tulehtuessa painoni nousi yhtäkkiä kilon ja laski sitten pikkuhiljaa kun hammas oli poistettu ja tulehdus oli rauhoittunut. Jos aikoo lisätä liikuntaa ruokavaliomuutosten ohella niin pitää muistaa, että lihas painaa enemmän kuin läski. Ylipäätään olet ehkä kuukauden aikana kadottanut -200g rasvaa ja lisännyt +250g lihasta. Tällöinhän puntari näyttää, että olisit jopa hitusen ”lihonut” vaikka kehon sisällä tulokset ovat erittäin positiivisia. Eli puntari on ajoittain täysin epäluotettava mittari kertomaan meneekö elämäntapamuutos oikeaan suuntaan. Olen nähnyt postauksia, joissa ihminen on kuvannut itsensä ennen ja jälkeen kiinteytymisen. Eli on siis elämäntapamuutoksessa alkanut lisätä liikuntaa reilusti ja kehon koostumus on muuttunut. On uskomatonta, että kuvien välillä oli tippunut vaikka vain -0,5 kg, mutta keho on silti ihan eri näköinen. Alkukuvassa vähän kaikki roikkuu ja jälkikuvassa ei olla langanlaihoja mutta keho on urheilullisen näköinen. Sitten päästään vielä tähän suuntaa antavaan mittariin, jota terveydenhuollossa tuijotetaan kuin raamatusta poimittua jumalallista faktaa eli kyse on BMI:stä. Jos Suomen jääkiekkomaajoukkue punnittaisiin he olisivat BMI mittarin mukaan huolestuttavasti ylipainoisia ja heidän tulisi aloittaa ankara painonpudotus. "Yle: painoindeksi sopii surkeasti urheilijoille ja syömishäiriötä sairastaville" (https://yle.fi/a/3-11591175). BMI ei ota huomioon kehon koostumusta, se ei tiedä painaako siellä nyt lihas vai rasva vai neste. Mittanauhaa olen myös käyttänyt apuna, mutta on vaikea saada yhtäläisiä tuloksia. Esim. reidestä kun mittasin kävi myöhemmin ilmi, että reiteni ovat eri paksuiset enkä muistanut milloin olin mistäkin mitannut. Vyötäröltä saa ihan niin monta eri lukemaa kuin on mittauskertoja, ellei sitten piirrä permanenttitussilla viivaa vyötärölle niin että tulee mitattua aina samasta kohtaa. Kuukautiskierron eri vaiheet ja vatsanseutua turvottavat ruuat saattavat vääristää tätäkin mittaria. Toki nämä tulokset jotain suuntaa antavat, mutta mittailuja ei kannata tehdä kovin usein, ehkä parin kuukauden välein riippuen laihdutus/kiinteytymistahdista. Ehkä paras mittari on itsellä kuitenkin se kuinka voin. Oma motivaatio elämäntapamuutokseen oli ennenkaikkea oman ketteryyden palauttaminen. Olen tuntenut itseni vanhaksi ja kömpelöksi synnytyksen jälkeen, mutta itsellä jo -4 kg on tehnyt ihmeitä ja nyt on selkeästi mukava taas liikkua. Ja tietty siihen vaikuttaa myös se, että vauvavuoden univelka on maksettu ja nyt on keho ihan erilailla virkeä aamulla ja päivän jaksaa jo läpi ilman päikkäreitä. Eli lyhennetysti: Kaikkiin mittareihin tulee suhtautua hieman varauksella. Vain oman kehon aito kuuntelu ja peilikuva ovat minulle luotettavia mittareita. Jatkuva puntarilla ravaaminen kannattaa lopettaa alkuunsa, koska se johtaa vaan turhiin lannistumisiin. Itselle sopiva rytmi on ollut 2 x kk:ssa ja kun paino tasaantuu lopetan ravaamisen kokonaan.

Meillä on käytetty kertakäyttövaippoja alusta asti ihan suosiolla. Alkuun tein kyllä hintavertailua ja laskelmia ja kestovaipat vaikuttikin olevan yllättävän kallis investointi. Tosin en arvannut miten jätemaksut tulisivat nousemaan vaippakuorman painaessa yhä enemmän jäteastiassa. Mutta toisaalta jälkikäteen ajateltuna, ihan oikeesti, ei musta ois ollu siihen kestovaippojen pesuruljanssiin. Nostan hattua niille, jotka ovat siihen ryhtyneet ja vielä kokeneet sen helpoksi. Minulle riitti ihan tarpeeksi yllätysmomentteja näissä kertakäyttövaipoissa. Pottailuun on vähän jo tutustuttu, mutta se ei oikeen ole ottanut vielä tuulta alleen. Toivon kuitenkin, että vaipat olisivat pian taaksejäänyttä elämää. Näissä kuvituksissa parhaimpia muistoja vaippojen sielunelämästä.

Tästä yritin itse epätoivoisesti etsiä tietoa kun kamppailin asian kanssa. No ei löytynyt. Ehkä joku oli kamppaillut asian kanssa 2 kuukautta, 1/2 vuotta tai vuoden mutta ei 2 pitkää vuotta niinkun minä. Instassa hehkutettiin, miten on kaikki raskauskilot jääneet synnärille tai kuinka 3 kk aikana on saavutettu oma paino takaisin treenaamalla. Löytyy paljon kuvia siitä kun terhakkana ollaan vauvan kanssa jumppailemassa. Paskat. Minä ainakin olin niin jeesuksen väsynyt ekat 6kk, että oli ihan turha ajatellakaan mitään treenaamista. Missä on ne instakuvat, jossa väsyneenä röhnötetään sohvalla ja vedetään sipsejä ja mässyä. No, siinä väsymyksessä en olisi kyllä itse edes jaksanut ottaa kuvia itsestäni ja laittaa instaan. Ehkä ne puuttuuvat sen takia. Sitten en voinut olla huomaamatta, että käydessäni äiti-vauva tapaamisissa olin aina se tuhdimmasta päästä oleva. Miten nuo toiset onnistuukin siinä niin helposti? Olin kateellinen ja tuntui todella epäreilulta. Lopulta vauvan ollessa 8kk tein pikalaihdutusyrityksen, jonka seurauksena painoni laski hieman ja nousi sitten entisestään. Sitten annoin asian olla ja ajattelin, että yritän saada tämän loputtoman väsymyksen vaan jotenkin siedettävämmäksi, ehkä asia ratkeaa sitten myöhemmin. No ei ratkennut. Raskauskilot eivät lähteneet. Aloin sitten tutkiskella internetin ihmeellistä maailmaa, jotta löytäisin jotain millä saisin homman liikkeelle. Kilot harmittivat ja tunsin itseni välillä laiskaksi ja saamattomaksi. Miksi on niin vaikea pudottaa painoa? Löysin lopulta mielenkiintoisen postauksen, jossa käsiteltiin synnytyksen tuomia hormonimuutoksia ja evoluution aikaansaamaa rasvankertymistä, jolla varmistettiin äidin ja vauvan henkiinjääminen ja selviytyminen haastavissa oloissa. Se toi jonkinlaista huojennusta. Että tässähän on paljon sellaista normaalia mistä ei puhuta. On luonnollista, että rasvavarastoja kerrytetään, onhan kyse omasta vauvasta, ravinnon tuottamisesta, äitikarhun massasta ja voimasta, jolla voi suojella jälkikasvua. Silloin tajusin, että ehkä pitäisi suhtautua painonnousuun armollisemmin. Kyse on jäänne ajoilta jolloin kamppailtiin ihmislajin selviytymisestä. Itseä vaivasi eniten se, että painoa ei ollut jäänyt 5 kg tai 10kg vaan 14kg. Luulen että jälkikasvuni ja minä olisi selviydytty tässä nykymaailmassa vähän pienemmälläkin rasvaprosentilla. Koin, että suurin este painonpudotukselle oli jatkuvat huonot yöunet ja niistä johtuva jatkuva väsymys. Lähes koko vauvavuoden, enemmän tai vähemmän elin väsysumussa. Huonot yöunet vaikutti todella paljon jaksamiseen ja psyykeeseen. Vedin suklaata ja pullaa piristyäkseni, käytin herkkuja palkitsemiseen, suruun, iloon. Tekosyitä riitti. Koska syytin kaikesta pätkittyjä yöunia luulin, että taaperon unien tasaannuttua hänen täyttäessä 1,5 v painoni tippuisi aivan itsekseen, olihan olo kuitenkin kohentunut huomattavasti ja energiaa oli ihan erilailla. No ei siinä ihan noin sitten käynyt. Lopulta kirjoitin rehellisesti ylös mitä tuli syötyä päivän aikana ja tein syväluotaavan rehellisen analyysin ruokailutottumuksistani. Lounasannoskoko oli liian suuri, koska vedin usein ähkyyn saakka. Tämä oli jäänne vauvavuodesta, jolloin tuli syötyä paljon aina kun voi, koska halusin välttää tilanteita, joissa itse nälkäisenä ja nälkäkiukkuisena joutuisinkin vastaamaan vauvan tarpeisiin, enkä kerkiäisi syödä ollenkaan, kun katastrofi seuraa toistaan (esim. pulauttauttelu kaaressa sohvalle tai vellit tulleet vaipan läpi). Muita ongelmiani oli suklaan napostelu kaikkiin mahdollisiin tunnetiloihin, tuhti iltapala ennen nukkumaanmenoa, sekä näläntunteen poissaolo. En edes muistanut miltä tuntui olla nälkäinen? Vauvavuodesta oli jäänyt pelko siitä, että hermot palaa aina supernälkäisenä, joten en uskaltanut enää tuntea nälkää. Painonhallintaa hankaloitti myös se, että söin ihan mitä sattuu välipaloiksi, vaikka se olisi ollut terveellistäkin, mutta laatu ja koko vaihtelivat joka päivä niin paljon, että oli vaikea hahmottaa mitä lähden muuttamaan, kun muuttujia oli niin paljon. Vähän analyysin jälkeen eräissä juhlissa eräs tuntematon juhlija tiedusteli oliko tyttärellemme tulossa pikkusisko/veli. Eli olin näyttänyt pallomahani kanssa siltä kuin olisin raskaana. Tuhahdin että ei tule ja poistuin tilanteesta. No vedin aika herneet tästä ja kertoohan se aika heikoista sosiaalisista taidoista töksäytellä tollasta. Mutta totuus oli, että näytin siltä kuin olisin raskaana. No tästähän on ollut erilaisia kamppanjoitakin kuinka endometrioosia sairastavat ihmiset saattavat välillä näyttää kuin olisivat raskaana vaikka olisivat muuten hoikemmassa kunnossa kuin minä nyt esim. korento ry:n #näkymätön näkyväksi-kampanja. Joten ei ikinä kannata loukata toista utelemalla asiasta ja tietty vielä jos on lapsettomuuden tuskat siinä lisäksi päällä niinkuin monilla endosta kärsivillä, niin kyllä on kusipäistä mennä kyselemään tollasta. Mutta minä laitoin kohdalleni sattuneen letkautuksen ihan vaan aidon tyhmyyden ja mistään-mitään- tietämättömyyden piikkiin. Kuitenkin jatkoin omaa paino-analyysiäni. Katsoin itseäni rehellisesti peilistä. Kävin läpi kaikki makkarat, poimut ja pyöreydet, löysin myös kauniita kohtia. Tältä minä näytän tämän painoisena. Nyt pitää hankkia vaatteita, joissa tunnen itseni mahtavaksi, koska näytän kauniilta. Sitten mietin mitä etua tästä painosta on. Olen suuren osan ikääni ollut langanlaiha luikku ja luulin jopa syntyneeni väärälle mantereelle, koska palelin jatkuvasti. Nyt kun on kunnolla rasvakerrosta niin jestas on helppoa pakkasella. Eikä mikään pieni veto nurkissa tunnu missään. Toinen asia on kaatuminen. Kaaduin rajusti pöpelikköön ja luulen, että ohuempana olisin murtanut jotakin. Toisen kerran liukastuin vappuna kunnolla viimeisillä jään rippeillä ja oikein ihmettelin miten ei edes sattunut juurikaan, vaikka kaaressa lensin. Kolmas asia on voima. Sitä on ihan erilailla kuin laihana. Nyt kun ottaisin painimatsin entisen minäni kanssa niin se tyttö lentäisi kuin leppäkeihäs. Neljäntenä asiana koen, että pyöreys on auttanut mielikuvan luomisessa itsestäni äitinä: sylini on lämmin ja pehmeä eikä kylmä ja luiseva. Muistan kun teininä olin hoitamassa yhtä vauvaa ja kun vauva alkoi itkeä, otin sen syliini. Siinä huomasin, että vauva ei mitenkään sopinut luisevaan syliini, minussa ei ollut mitään pehmeää. Tutti sitten auttoi lopulta. Jollain lailla minun on ollut helpompi kasvaa äidiksi, kun on pyöreyttä ja muotoja. Enkä nyt sano sillä, että luisevat olisi vähemmän äitejä. Tärkeintähän on, että äiti on turvallinen hahmo oli hän minkä muotoinen tahansa. Sitten on vielä yksi asia, mitä ei tulla ajatelleeksi tarpeeksi usein tässä laihuutta ihannoivassa maailmassa. Voi olla hoikka nainen, jota katsot kadehtien kaupan makaronihyllyillä. Hän voi todellisuudessa olla paljon sairaampi kuin sinä, jolta löytyy ylimääräisiä rasvamakkaroita. Hän ehkä polttaa tupakkaa, on alkoholin suurkuluttaja ja elää käytännössä roiskeläpillä ja oluella. Fyysinen kunto on olematon. Kolesterolit korkeuksissa. Ja mielenterveys ei todellakaan näy päällepäin. Kun taas hänen vieressään voi olla onnea säteilevä ylipainoinen ihminen, joka harrastaa säännöllisesti liikuntaa ja syö suhteellisen terveellisesti, mutta on vaikka koukussa karkkeihin. Silti hän elää todennäköisesti pitempään makkaroineen kun moniongelmainen hoikka nainen. Tällasia oivalluksia tein pohtiessani omaa painoani. Kaikki alkoi itsellä siitä, että hyväksyin kehoni; nyt se on tällainen. Ja kyllä tuli hyvä olo. Meitähän on täällä pallolla eri muotoisia ja kokoisia ja kaikki samanarvoisia. Miksi käyttäisin koko elämäni murehtien, että haluaisin olla vielä kilon laihempi kun voisin aloittaa sillä, että ihan vain hyväksyn itseni tällaisena. Jos teen muutoksia teen ne vain itseni takia, en muiden mielipiteiden vuoksi. Ja minun ei ole tarkoitus yrittää mahtua vaatteisiin vaan vaatteiden tehtävä on olla sopivat ja mukavat minulle.

Listaan tähän parhaimmat eli eniten leikityt vauvalelut /taaperolelut meidän huushollissa. ”NEWS” eli PEHMOKIRJA Paras vauvalelu oli ehdottomasti Prismasta ostettu ihan perus pehmeä kangaskirja. Sitä Sohvi luki vakavana tuntikaudet vauva-aikana ennen kun osasi liikkua. Kirjan eläinkuvat olivat todella kirkkaan värisiä. Väriskaala oli vähän järkyttävä äidin mielestä, mutta sellaiset räikeät värit selkeästi vetoavat vauvoihin. Kirja sai meiltä lempinimen ”news”, koska hän luki sitä niin vakavana ja keskittyneenä kuin nyt sanomalehteä luetaan. FISHER PRICE PALIKKALAATIKON KANSI Yksi parhaista vauvaleluista oli myös Fisher Pricen kuviopalikkalaatikon kansi. Se oli perhosen muotoinen ja siinä oli eri muotoisia koloja palikoille, tähti, kolmio, neliö jne. Perhosen päätä pystyi hieman pyörittämään. Tämä kansi jaksoi kiinnostaa aina uudelleen ja se oli aika iso mutta kuitenkin kevyt, sopivan levyinen vauvan käsiin. Myöhemmin sitten opeteltiin laittamaan oikean muotoinen palikka sopivaan koloon, mutta kiinnostus leluun hiipui pikkuhiljaa kun lähestyttiin 2 vuotta. Vauvaleluna kuitenkin hitti. MUSIIKKI PUUHARATTI Tämä oli siitä hyvä, että jos oltiin lähdössä jonnekin ja piti vauva saada hetkeksi keskittymään johonkin, että saa pakattua auton tms. viihtyi hän helposti 5-10 minuuttia tämän parissa. Se oli kultainen hetki se kun sai ihan rauhassa tehdä vielä viimeiset pakkaamiset ilman, että vauva purkaa laukkuja tai syö koirannappuloita. Kiinnostus tähän leluun oli taattu, mutta se kesti tosiaan vain kerralla alle 15 minuuttia. Mutta siitä oli suuri hyöty ratkaisevina hetkinä. DUPLOT Paras ”sijoitus” on ollut duplot. Alkuun oli hieman meidän vanhempien lapsuudesta säilyneitä palikoita, joita pian täydennettiin sekalaisella duploboxilla ja myöhemmin parilla setillä. Näillä oli helppo leikkiä vauvan kanssa jo pian, kun hän tutki palikoita hyppysissään ja itse sai nollata päänsä rakentelemalla mitä mieleen juolahtaa. Sohvi oppi 10 kk iässä itse liittämään palikoita toisiinsa. Sitten tuli pian se vaihe, että kaikki äiteen ja iskän tekemät rakennelmat piti jatkuvasti purkaa. Nyt 2 vuotiaana taas on vaihe, ettei äiti saisi koskea palikoihin ollenkaan, koska ne ovat Sohvin omaisuutta. Ainoastaan saisi ojennella pääurakoitsijalle palikoita, mutta oikeutta omiin rakennelmiin ei apupojalla eli äiteellä ole. No, tästä on käyty syvällisiä tunnekeskusteluja, että jos haluaa leikkiä yhdessä, niin pitää jakaa leluja. Muuten saa leikkiä yksin. Ja paha mieli tulee äitille, jos ei saa rakentaa palikoilla. Ja miltä sinusta tuntuisi, jos ottaisin sinulta palikoita kädestä. Aina tämän neuvottelun jälkeen päästään jotenkin leikkimään hetki yhdessä. Parasta duploissa on myös se, että tätä tykkää iskäkin leikkiä Sohvin kanssa, kun ei nukke- tai ravintolaleikit luonnistu ihan niin helposti. PALLOT Sohvi on aina tykännyt palloista, niiden potkimisesta, heittämisestä, niiden päällä kieriskelystä jne. Näillä saa aina hymyn huulille melkein joka tilanteessa ja kunnon riehumisleikin käyntiin, kun palloa viskellään ympäri tupaa kiljuen. Yksi lempparileikki ulkona pallon kanssa on, kun äiti potkaisee pallon ylämäkeen ja sitten yritetään pysäyttää se, kun se valuu alamäkeen. Ilmapallot on yhtä hauskoja, mutta lyhytikäisiä. Yksi suosittu talvinen leikki keksittiin ilmapallolla. Kiinnitetään ilmapalloon naru ja narun päähän jokin pieni paino, keppi tms. Sitten tuulisella säällä talvella jahdataan ilmapalloa hankikannolla pitkin peltoja. Tähän ei voi kyllästyä. Kaupungissa tämä voisi toimia jalkapallokentällä. PIKKUAUTOT Sohvi sai iskän lapsuudenaikaisen pikkuautokokoelman, johon kuuluu varmaan lähemmäs sata kulunutta ja kovasti leikittyä pikkuautoa. Ehkä juuri siksi, kun niitä on sattumalta niin paljon tai sitten vaan luontaisesta kiinnostuksesta, mutta näistä Sohvi tykkää todella paljon. Ne otettiin käyttöön Sohvin lähestyessä kahta vuotta, kun asioiden vieminen suuhun oli oikeastaan loppunut kokonaan. Nämähän ovat +3 tuotteita ja irtoavia pieniä osia on paljon. Niitä tuodaan paljon näytille, jotta vanhemmat voivat aina kertoa mikä auto on kyseessä; rekka-auto, traktori, piipaa-auto, hinausauto... Niitä kasataan nukenrattaisiin ja kuljetetaan ympäri taloa. Niitä järjestellään milloin riveihin, milloin päällekkäin, milloin hyllylle, kaappiin tai reppuun. PALAPELIT Sohvin ollessa 1v 4kk alkoivat palapelit kiinnostaa enenevässä määrin. Sohvi saattoi tehdä saman palapelin monta kertaa peräkkäin, ei jäänyt fiilistelemään yhtään, että nyt se on koottu vaan heti uutta kokoamista perään. Meillä oli alkuun kyllä vähän liian haastavia 20 palan puupalapelejä, joita sitten yhdessä tehtiin, mutta pian sitten tuli muutamia helpompia nuppipalapelejä ja lähempänä 2 vuotta vielä pahvisia 1-5 palan pelejä. Mentiin tässä vähän nurinkurisesti, koska ei äiteellä ollut oikein hajua mitä olisi pitänyt hankkia. Näistä Sohvi tykkää aina ja kausittain tuntuu, ettei muuta oikein tehdäkään kun näitä. Muita leluja Sohvilla on mm. muutama nukke tarvikkeineen, pikkukeittiö, pieni junarata, vesileluja... Onhan Sohvi aina innostunut kaikista uusista/vanhoista leluista ja palaa niihin aina sillointällöin, mutta ylläolevat on olleet niitä selkeästi eniten leikittyjä. Sitten tietysti tulee mieleen, että parhaat leikit on kyllä leikitty ihan muilla kuin leluilla. Useimmiten Sohvi on tosi kiinnostunut siitä, mitä vanhemmat tekee ja onkin ollut apuna pyykkien laitossa ja tiskikoneen tyhjäämisessä. Myös kaapit ja laatikot on tyhjennetty lukemattomia kertoja. Tämä jatkuva tyhjääminen loppui vasta 1,5v jälkeen. Myös lukemattomat kerrat on Sohvi laittanut iskän tai äiteen kengät jalkaan eteisessä ja kopsutellut sitten niillä ympäri tupaa. Mikäs sen hauskempaa!