Haku

Usein puhutaan lasten tunnekasvatuksesta, mutta vanhemman tunnetaidot ovat harvemmin tapetilla. Olen usein pohtinut, kuinka voin opettaa lapselle tunnetaitoja, kun en itsekään osaa? Uhmaikäisen kanssa vanhemman omat hermot saattavat jatkuvasti olla koetuksella ja käämi palaa tämän tästä. Mitä enemmän stressitekijöitä vanhemman ja lapsen mielen päällä on, sitä herkemmin leimahtaa riita asiasta kun asiasta. Koska vanhempi on kuitenkin se, josta lapsi ottaa esimerkkiä, olisi hyvä myös kehittää omia tunnetaitoja niin, että pystyisi pysymään rauhallisena. Tähän asiaan etsin vinkkejä ja löysin tämän suunnitelman kirjasta: Hyvän vanhemman salaisuus. Käytännössä pinnan pidennyssuunnitelmaan kootaan itselle sopivimmat oman mielen rauhoittelukeinot, haluamassasi järjestyksessä. Itselleni koostin kuvassa olevan suunnitelman. Pinnan pidennyssuunnitelman avulla sekä vanhemman, että lapsen tunteet pysyvät turvassa. Vanhemmalla on oikeus tuntea kiukkua, mutta suunnitelman avulla, se pysyy mittasuhteissaan. Kummankaan tunteet eivät tule ylijyrätyiksi, eikä vanhemmalla räisky yli. Kirjassa ehdotettiin esimerkiksi hyräilemään mielessään lempikappalettaan, mutta jostain syystä minulle tuli mieleen Marvin Gayen ja Tammi Terrellin kappale: "Ain`t no mountain high enough" vuodelta 1967. Se ei ole lempikappaleeni, eikä löydy edes spotifyn soittolistoiltani. Jostain se vaan putkahti mieleeni ja sillä on ollut minuun rauhoittava vaikutus. En edes muista kappaleen sanoja juuri tuon enempää, mutta se maadoittaa minut heti. Testattuani suunnitelmaa, yllätyin siitä, että jo kaksi ensimmäistä asiaa listalla auttoi minua tarpeeksi: 1. Ihan se, että otin pari metriä etäisyyttä, vein vaikka astioita pois keittiöön. 2. Aloin hyräillä tuota biisiä. Muuta ei tarvittu ja pysyin riitatilanteessa rauhallisena vanhempana ja hermoni saivat pitkän jatkopalan. Sain jonkinlaista suhteellisuudentajua ja ajattelin: "Uhmiksen kiukku menee kohta ohi, ehkä voitaisiin sitten muovailla hetki muovailuvahaa, se voisi rauhoittaa molempia." Pysyin vanhempana, enkä taantunut huutamaan uhmikselle takaisin. Jokainen kokoaa oman, itselle sopivan pinnan pidennyssuunnitelman. En muista tarkkaan mitä vaihtoehtoja kirjassa lueteltiin, mutta niitä voi keksiä itsekin lisää. Suunnitelmassa voi olla esim. seuraavanlaisia keinoja: huokaan syvään sanon ääneen, että hermot menee kohta otan etäisyyttä, omaa tilaa, kerron että menen vessaan hetkeksi rauhoittumaan ja laitan oven lukkoon hyräilen lempikappalettani mielessäni tai ääneen lasken hitaasti kymmeneen keskityn hengittämiseen haen kuulosuojaimet hetkeksi päähän juon lasin kylmää vettä pesen kasvoni kylmällä vedellä silitän omia kasvojani Lapsille (ja miksei meille aikuisillekin) voi myös kehittää kiukkuhetkiin oman TUNNEensiapulaukun tai leijonankesytyskorin. Lue lisää täältä.

Uskon, että hampaiden tulo on osallisena hyvin moneen vauvan ja taaperoikäisen ongelmaan. Hampaiden tulo aiheuttaa kipua ja särkyä ja ne taas aiheuttavat kiukkua, itkua, syömättömyyttä ja yöheräilyä. Hampaiden tulo on päässyt aina yllättämään äiteen, vaikka sama kaava toistuu aina: Ensin alkaa ruokailu takuta, lusikallisia menee yksi tai kaksi. Sitten alkaa hankalat nukutukset ja yöheräily. Sitten päivä toisensa jälkeen mikään ei suju ja kiukutaan ihan joka asiasta: raivo puhkeaa kun taapero ei saanut avata ovea tai äiti ehtii vahingossa napsaista valokatkaisimen päälle, vaikka taapero olisi halunnut ja nyt on taaperon päivä pilalla. On helppo laittaa kaikki kiukku tahtoiän piikkiin, mutta olen huomannut, että hampaiden tulo on se tekijä, joka löytyy aina hankalimpien päivien takaa. Äitee ei vaan ikinä hoksaa sitä ajoissa, vaan sitten takutaan päivästä toiseen tai viikosta toiseen, kunnes äitee tekee kaksi havaintoa: 1. Taaperon toinen poski on alkanut punoittaa, se on varma merkki hampaiden tulosta. 2. Taapero käy itse hakemassa pakastimesta pakasteherneitä ja syö niitä. Vasta tässä kohtaa, vaikka on ollut takkuista jo pari viikkoa, äitee tajuaa kurkata suuhun ja hoksaa, että sehän tekee taas hampaita. Tämän jälkeen, sen sijaan että takkuaisin joka ruokailussa, että mikä siinä on kun ei ruoka maistu, alan tarjota taaperolle kylmiä ruokia, jotka maistuvat. Varmaan lievittävät kipua. Hän on syönyt mielellään jäisiä pakastevihanneksia; pakasteherneitä sekä wokkivihanneksia, jossa on mm. porkkana- ja palsternakkatikkuja. Joskus on maistunut jäätelö tai kylmät rahkat tai jugurtti. Yksi varma ruoka on ollut Atrian punajuurisalaatti. Olen miettinyt, että sehän on koostumukseltaan kuin borsch-keittoa, mutta kylmää, joten eiköhän se lounaaksi lasketa. Maito on myös maistunut aina ja sitä on varmasti mennyt litra päivässä. Myös erilaiset pehmeät hedelmäsoosit, joita kätevästi annospuuseissa saa, on meillä ollut monesti ateriankorvikkeena ja välipalana, silloin kun muu ei maistu. Kun olen tajunnut, että ongelmat johtuvat hampaiden puhkeamisesta, olen myös alkanut tarjota säännöllisesti kipulääkettä taaperolle. Hän ei pidä kipulääkkeen makua erityisen maukkaana, joten aina se ei ole kelvannut, mutta silloin kun on suostunut sitä ottamaan, se on pahimpina päivinä vähentänyt kiukkuamista ja yöheräilyä, sekä helpottanut nukahtamista. "Huonoa syömistä" ja viileiden ruokien tarjontaa kesti nyt viimeksi 4 kk ajan, kunnes yhtäkkiä, yhtenä päivänä se vaan loppui. Ja taapero alkoi syödä ihan normaalisti samaa ruokaa kuin mekin ja otti vielä lisää. Ja kun katsoin suuhun huomasin, että vihdoin viimeisetkin takahampaat olivat puhjenneet 2v 4kk iässä. Jes! Vihdoinkin tämä tuska on toistaiseksi ohi! Seuraava etappi onkin sitten 5 vuotiaana, kun hampaat alkavat heilua ja rautahampaat puhjeta. Mutta silloin lapsi osaakin kivasti jo itse kertoa, jos suuhun sattuu. Sohvikin osasi kyllä nyt lopulta viimeksi sanoa "au" osoittaen suutaan, kun kova leivän pala tekikin kipeää puhkeavien hampaiden seassa. Ja nyt foliohatut päähän. Yksi hampaiden puhkeamisen kiistelty oire on lämpöily tai kuume. Tutkin aihetta paljon, sillä nyt viimeisten hampaiden puhkeamisen yhteydessä Sohville nousi alkuyöstä korkea kuume, 40 astetta. Tilanne muistutti vauvarokkoa, joka oli sairastettu muutamia kuukausia takaperin. Sohvi oli taas herännyt huutaen ja oli hikinen. Riisuin Sohvin heti vaipalle ja toin kylmää juotavaa ja kuumelääkettä. Vein Sohvin sylissäni avatun ikkunan ääreen saamaan viileää ilmaa. Näin sain kuumeen nopeasti laskemaan alle 39. Mutta vauvakuumehan on jo sairastettu, mikä muu voi nostaa näin kamalan kuumeen? Tulin siihen tulokseen, että perheeseemme on varmasti iskenyt influenssa, sillä Sohvilla ei kuumeen lisäksi ollut vielä muita oireita. Olin jo varautunut myös soittamaan terkkariin asiasta, mutta seuraavan aamun aikana, kuume laski yhtäkkiä. Mitään muita oireita ei taaperolla ehtinyt olla. Muuta kun 12 tunnin kuumeen lisäksi tämä hampaiden tulo. Ja sitä sanotaan, että nämä viimeiset isot poskihampaat hampaat aiheuttavat eniten oireita. Tutkittuani asiaa, yleisesti ottaen monet tahot suhtautuvat asiaan epäillen ja uskovat kuumeen liittyvän enemmän siihen, että hampaat puhkeavat usein flunssan yhteydessä, jolloin lämpöily/kuume liittyykin sairastumiseen, eikä hampaiden tuloon. Asiaa oikeasti tutkineet tahot tulevat vähän vastaan ja sanovat, että pieni lämpöily on mahdollista, mutta reipas kuume (eli>38) ei liity hampaiden puhkeamiseen (Terveyskirjasto). Itsenäisten lääkärien Sairas lapsi-sivusto hilaa rajan vielä ylemmäksi: 38,5 astetta kuumetta voi vielä johtua hampaista, mutta sen korkeampi kuume ei. Ja kuume ei saa kestää yli vuorokautta. Kukaan ei siis myönnä, että hetkellinen korkeakin kuume voisi johtua hampaista. Luulen, että tässä taustalla on se, ettei haluta kenenkään tuudittautuvan ajatukseen, että korkeakuumeinen vauva tai taapero "nyt vaan tekee hampaita" vaikka taustalla voi olla jokin vakava infektio, joka vaatii hoitoa. Mutta ehkä asiaa tutkitaan joskus lisää ja taas saamme uutta tietoa. Tällä hetkellä, näiden lähteiden mukaan siis pieni, lyhytaikainen kuume 37,5-38,5 voi hyvinkin aiheutua hampaiden puhkeamisesta. OIREET -kieltäytyy ruuasta -tunteet pinnassa ja kiukku herkässä -vaikea nukahtaa -heräilee öisin -extraläheisyyden kaipuu -hakee itse kylmää syötävää -poski voi alkaa punoittaa -runsastunut kuolaaminen -lämpöily tai alle 24h kestävä kuume 37,5-38,5 MIKÄ AUTTAA? -kylmät ruuat -kylmät pureskelulelut -kipulääke -läheisyys ja syli Olen tätä aihetta sivunnut myös posteissa: Miksi taapero ei syö?  ja Kun tahtoikä alkoi ymmärsin pian 2 asiaa Tässä vielä maitohampaiden puhkeamisaikataulu:

Uhmaikä on valloittavaa ja välillä hermoja raastavaa aikaa. Tunteet räiskyvät ja halu opetella uusia asioita on hurjan kova. Tässä kuvia uhmaikäisen Sohvin arjesta.

Aina on jokin asia, josta voi olla vähän huolissaan. Miksei se jo konttaa? Miksei se jo kävele? Pitäisikö sen osata jo juoda itse mukista? Teenkö jotain väärin? Voiko lapsellani olla jokin kehityshäiriö? Miten naapurin Timo-Pekka puhui jo 1 vuotiaana, mutta meidän Sohvi ei sano kuin yhden sanan ja on täyttämässä 2 vuotta?! Sohvi on sanonut epämääräisesti ”äite” jo 9 kk ikäisenä. Sen jälkeen kaikki puheen tuotto tuntui tyssäävän siihen. 18 kk iässä tuli selkeä sanojen ahmimis-vaihe kun kaikki kirjat mitä talosta löytyi piti plärätä 3x päivässä läpi. Kirjasta taapero osoitti kaikkia mahdollisia asioita logoista hippuihin, niin että äidin oli välillä vaikea keksiä oikeita sanoja. Iskän pyynnöstä taapero sanoi ujosti ”potta” muutaman kerran, mutta sanan käyttö tyssäsi parissa päivässä. Tytön salaisesta sanavarastosta kertoi kyllä muutama seikka. Kerran (lähempänä kahta vuotta) hänen nostellessaan vuorotellen ilmaan erilaisia pikkuautoja äitin tunnistettavaksi, hän nosti ylös pienen rekka-auton. Kauempaa katsottuna se äkkiseltään näytti perävaunulta, mutta tämän sanoessani taaperolta kuului napakka ”ä-äää” eli ei. Vasta kun äiti arvioi auton uudestaan rekka-autoksi, hyväksyi taapero vastauksen. Toinen asia, mistä huomasi tytön osaavan kyllä paljon sanoja tapahtui aina välillä kun selattiin kirjoja. Taaperon osoitellessa sivuilta eri asioita saattoi äitee väsyneenä sanoa jonkin esineen väärin. Silloin ei taaperon sormi siirtynytkään seuraavaan kohteeseen vaan jäi naputtamaan samaista kuvaa kunnes, äiti hoksasi korjata sanomisiaan. Tästä huolimatta sanoja ei silti kuulunut taaperon suusta. Erilaisia viittomia kyllä oli. ”Hyttynen”=läimäistään kädet yhteen. ”kärpänen” = piirretään ilmaan ympyrää ja suristaan ”pzzzz”. Myös kieltosanat olivat hallussa ”en” ”ä-äää”. Pian kuvioihin tuli sana ”ka”=katso tai ”kä?”=mikä? ja kysymyksiä ja ihmettelyn aiheita olikin valtava määrä päivittäin. Vähän ennen  2 vuotissynttäreitä tuli muutama uusi sana. ”Kakka, Kukka, Kukko”. Näistä kukko unohtui pian. Sen lisäksi hän osasi joitakin eläinten äänteitä; mitä ankka sanoo? ”kaaa, kaaa”. Mitä koira sanoo? ”hau hau”, Mitä kissa sanoo? ”miu”, Mitä pöllö sanoo? ”uu-uu”. Mitä iskä sanoo? ”eijjeijjeijjejjei”. Vähän yli 2 vuotiaana alkoi tulla hiljalleen joitakin sanoja lisää. ”Haukku, Kuu, Puu”. 2-vuotisneuvolassa ei oltu huolissaan, koska muuten kehitys on ollut hyvää. Sovittiin kuitenkin puhelinkontrolli 6kk päähän. Jos puhuminen edelleen vaikuttaa edenneen hitaasti niin sitten lähete puheterapiaan, jonne on 6kk jonot eli vasta 3 vuotiaana olisi 1. käynti. Siinä on kyllä jo hyvin aikaa nähdä lähteekö puhe luistamaan. Hämmentävintä itselle on, että mehän on tehty kaikki mitä voi tehdä asian eteen ihan vauvasta asti.  Asioita joista viisaammat ovat todenneet olevan hyötyä: Sohville puhutaan paljon, kysellään asioita, ohjataan, kerrotaan, vastataan, otetaan mukaan, ei ohiteta puheessa.. kyllä me tiedetään, että Sohvi ymmärtää paljon asioita ja noudattaakin hienosti erilaisia ohjeita (ellei iske oma tahtohetki päälle). On luettu kirjoja päivittäin ihan vauvasta asti: Sohvi on aina tykännyt kirjoista. On laulettu aina iltalaulu. On jopa käyty lorukerhossa ihan huvin vuoksi, (en edes ajatellut silloin tätä puheasiaa). On myös loruteltu kotonakin ja leikitty sanoilla. Herääkin kysymys? Onko näistä oikeasti hyötyä? Koska jos ei olis tehty mitään näistä niin olisiko Sohvi kuitenkin oppinut puhumaan yhtä hitaasti? Vai vielä hitaammin? Vai näkyykö rakkaus kirjoihin vaikka sitten joskus Sohvin lukutaidossa tms? Uskallan kuitenkin väittää, että näillä tempuilla ei ole niinkään suoraa vaikutusta siihen kuinka nopeasti oppii puhumaan, vaan vaikutus näkyy jollain tavalla myöhemmin. Jostakin luin, että hitaasti oppivilla voi kuitenkin olla sitten jo mutkikkaampia lauserakenteita ja sanavarastoja kuin nopeasti oppineilla. Eli kyse olisi vain siitä milloin lapsi itse avaa suunsa ja alkaa puhumaan silloista ikätasoaan vastaavaan tapaan, oli se sitten 1 vuotiaan yksittäisiä sanoja tai 3 vuotiaan monisanaisia lauseita. Puhumattomuushan ei ole mitenkään yhteydessä tyhmyyteen tai yksinkertaisuuteen. Esim. nerona pidetty fyysikko Albert Einstein avasi sanaisen arkkunsa vasta täytettyään kolme vuotta. Tähän on pakko kertoa, että yhtenä päivänä Sohvi söi dominokeksiä. Hän halkaisi sen kahtia ja alkoi näykkiä valkoista vaniljatäytettä keksin puolikkaalta. Hetken haukkailtuaan täytettä eri puolilta Sohvi pysähtyi ja sanoi: ”haukku”. Hän ojensi keksin minulle ja kun katsoin sitä, jäljelle jäänyt täyte muodosti selvästi koiran pään. En nyt ihan vertaa tytärtäni Albert Einsteiniin, mutta hei! Mun 2v muotoili keksitäytteestä koiran hampaillaan. Pistä Albert paremmaksi! Mietin, että ennen vanhaan ei varmaan ollut edes aikaa murehtia tällaisia turhia asioita. Sitä oltiin vaan kiitollisia, että lapsi on selvinnyt hengissä pitkästä talvesta savupirtin uumenissa eikä sudet ole häntä syöneet. Yritän oppia pois liiasta murehtimisesta ja huolestumisista. Toisaalta on ihan tervettä tarkkailla lastaan ja huomata, jos jokin asia on poikkeavaa ja ottaa sitten selvää pitääkö siitä olla huolissaan. Näissä puheasioissa suosittelen tätä sivustoa (epäselväpuhe.fi) https://epaselvapuhe.fi/2-vuotias-lapseni-ei-puhu-mitaan-pitaisiko-olla-huolissaan/. Sieltä löytynyt puheterapeuttien tekemä listaus huojensi mieltäni. Eli pelkästään puheen kehityksestä ei voi sanoa, onko kaikki ok lapsella. Lisäkysymykset liittyvät mm. kontaktin ottamiseen ja leikkimiseen. Ja jos senkin jälkeen jää epäilyttämään niin voi ottaa yhteyttä neuvolaan ja kysäistä, niin saa huolensa pois. Nyt kun reilu 2 vuotiaani käyttää iloisesti muutamia sanoja, on tullut myös mieleen, että ehkä on ihan kivakin, ettei puhetta vielä tule. Uimahallin pukkarilla taaperoni julisti kovaan ääneen ylpeänä ”kakka, kakka, kakka..” Siinä sitten punastuneena äitinä yritin hiljaisella äänellä vastata että ”joo, kakka, hieno sana...” No hän oli vain innossaan, että osasi tällaisen sanan. Tai voi olla, että siinä tuli pisut vaippaan kun ei vielä ole pissa sana käytössä. Kuitenkin äitiä ihan vähän nolotti kun ei ihan keskenään oltu siellä pukkarissa. Mutta hei, luvassa on vielä lukemattomia mahdottoman noloja tilanteita vaikkapa hississä, bussissa tai kaupan jonossa, kun Sohvi oppii oikeasti puhumaan. Niinkuin ystävältäni kuultu legendaarinen pienen pojan letkautus hississä kuvituskuvassa alla. Näitä noloja hetkiä odotellessa, nauttikaa siitä, että lapsenne jokeltaa jotain suloista ja epäselvää! Luitko jo?: "Kukkuu kakka äiti"- puheenkehitys osa 2

Tässä yhteen koottuna viimeaikojen postaukset aiheesta uhmaikä. Mikä on uhmaikä? Uhmaiällä on tarkoitus 5 vinkkiä uhmaiän raivokohtauksiin Mitä tehdä kun taapero lyö tai puree vanhempiaan? Mitä tehdä kun lapsi ei tottele Kun uhmaikä/tahtoikä alkoi, ymmärsin pian 2 asiaa Pinnanpidennyssuunnitelma - mitä tehdä ennen kun vanhemman omat hermot menee Uhmaikä ja uni Miksi 2 vuotias ei jaa leluja?

Jossain kohtaa tahtoiän kukoistuskaudella tuli ongelmaksi se, että Sohvi alkoi lyödä omaa päätään lattiaan, kun häneltä kiellettiin jotain. Oli se sitten mehua, piirrettyjä tai vaan joku tilanne, jossa äiti ei olisi saanut koskea hänen leluihinsa, mutta kuitenkin meni koskemaan ja leikki oli pilalla. Hän mäjäytti otsansa vauhdilla kovaan lattiaan kertaalleen, ja niin lujaa, että oikeasti sattui ja otsaan muodostui mustelma. Tämä oli ongelma, sillä taapero teki tämän niin nopeasti, ettei hidasliikkeinen äitee ehtinyt siihen reagoida mitenkään. Koska pään kopsautuksia lattiaan tapahtui vähän joka toinen päivä, oli taaperolla parin viikon ajan jatkuvasti mustelma otsassa. Ajatus ihmistenilmoille lähtemisestä alkoi ahdistaa, kun lapsi näytti ihan mukiloidulta. En keksinyt muuta ratkaisua, kun että pitää vaan salamannopeasti mennä reagoimaan, eihän tässä muukaan auta. Aloin tehdä niin, että heti kun taapero hermostui tulisesti jostain, menin välittömästi ja otin hänet syliin, ettei hän ehtisi mäiskäyttää päätään. Vaikka hän ei olisi syliin halunnut, koska äiteehän oli se ilkimys joka kielsi kivoja asioita. Sain kuitenkin näin estettyä pään kopsahduksen lattiaan ja hyvin pian hän jo rauhoittui niin, että pystyin päästämään hänet irti ja sitten syli olikin jo ihan ok. Ja sitten lohdutin häntä, oli se sitten piirretyn loppuminen tai joku muu. "Nyt se loppui, mutta mennään tekemään jotain muuta kivaa, vaikka leikitään pikkuautoilla." Lopulta nopea reagointi auttoi ja olin huojentunut, että mustelma otsalta vihdoin katosi ja itsensä satuttaminen loppui. Luulen, että niin kuin meillä aikuisillakin, pettymyksiä on erityisen vaikea sietää kun on väsynyt, nälkäinen ja vielä siihen päälle puhkeavien hampaiden särkyä. Luulen, että siksi tuo reagointi oli hetken aikaa noin voimakasta pieniinkin pettymyksiin. Ja niin tämäkin vaihe, kun taapero hakkaa päätään lattiaan, niin kuin kaikki muutkin erikoiset vaiheet lapsen elämässä, menilopulta ohitse. Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä  tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli. Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3 Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero lyö tai puree vanhempiaan?

Meillä on ollut haasteita syömisen kanssa alusta asti. Heti kun kiinteitä alettiin esitellä siinä 4-5 kk kohdalla niin kävi selväksi, että Sohvi on maistelija. Rohkeasti kyllä maisteli uusia makuja, mutta mikään ei kiinnostanut yhtä lusikallista enempää. Jossain kohtaa, kun syöminen lähti kunnolla vauhtiin, piti Sohvin käsissä aina olla jotain näperrettävää, jotta ruoka saatiin lusikoitua suuhun. Duplo-palikat oli parhaita tähän tarkoitukseen. Silti tuntui, että ruokaa meni aina aika niukasti, usein vain puolikas tai 1/3 osa pilttipurkista. Yhden vuoden kieppeillä duplot saivat hylkäyksen ja sen sijaan ruokailun sujuvuutta auttoi, kun katsottiin Pipsa Possua tai muuta piirrettyä. Jossain kohtaa alkoi tuntua, että se oli jopa tärkeämpää äiteelle. Tuli sellainen tunne, että eihän se muuten syö kun sen yhden lusikallisen. Tuli sellainen taikausko, että se on pakko olla siinä se pipsa, muuten lapseni ei syö ja hän kuihtuu. Jos tekee pienenkin muutoksen tähän rutiiniin niin ruokailu tyssää ja suurinpiirtein maailmanloppu on ovella. Jälkikäteen voin todeta, että eipä siitä haittaakaan ollut. Meillä oli tukena tämä piirrettyjen katsominen ruokailussa melkein 3 vuotiaaksi asti. Sohvi alkoi sitten itse unohtaa koko kännykän ja jätti sen itse lopulta pois. Silloin tällöin Sohvi on tehnyt totaalistopin syömisen kanssa ja alas on mennyt vain maitoa ja hedelmäsosepusseja. Päivästä toiseen alkoi tuntua turhalta lämmittää ruokaa, kun alas meni vain 1-2 lusikallista. Kolme lusikallista oli jo niin harvinaista, että se oli hyvin syöty. Ruokailusta tuli painostavaa tahtojen taistoa. Ajattelin, että taapero kieltäytyy syömästä vain jääräpäisyyttään. Päädyin googlaamaan miten muut ovat selvinneet nirson, vastahakoisen, ruokahaluttoman lapsen kanssa. Luin pelottavia kertomuksia siitä, miten seuraava ruokailu alkoi ahdistaa äitiä jo heti kun edellinen ruokataistelu oli saatu päätökseen. Raastavan ahdistavat, syömisen painostamiseen keskittyvät ruokailut jatkuivat, kunnes lapsi meni päiväkotiin ja äidin yllätykseksi lapsi söi siellä aivan hyvin. Eli äidin luoma ahdistava ilmapiiri teki ruokailuhetkistä kamalia. Tajusin olevani samassa jamassa. Edesautan painostuksellani vääristyneen ruokasuhteen syntymistä lapselleni. Ei kukaan halua kohta syödä mitään, jos pelkkä ajatuskin yhteisestä lounaasta nostaa kierroksia ja ahdistusta valmiiksi. Päätin, että lakkaan vaatimasta mitään määriä. Ruokaa on tarjolla säännöllisesti ja hän syö mitä syö. Huomasin heti, että kun joustin ja laskin omaa rimaa, niin oli itsekin paljon mukavampi syödä, keskittyä vaan siihen omaan syömiseen. Näin aloin taas itsekin tykätä ruokailuhetkistä, eikä niiden ajattelu ahdistanut. Koska syömättömyys oli kausiluontoista, se pääsi aina yllättämään. "Eilenhän se söi niin hyvin, mikä tässä on nyt taas niin vaikeeta?" Ja sitä vaikeeta jatkui helposti pari viikkoa. Kunnes tajusin katsoa Sohvin suuhun ja huomasin, että hampaitahan sieltä on puskemassa. Hampaiden tulo on vaikuttanut aina Sohvin syömiseen voimakkaasti. Koska hampaat puhkeavat eri vaiheissa oli syöminen kuitenkin välillä ihan hyvääkin. Siksi oli aina vaikea muistaa kurkata Sohvin suuhun, kun uusi ruuan vastustamisjakso alkoi. Kertakaikkiaan äitee unohti joka kerta, että niin, tämä sama kuviohan on toistunut jo monta kertaa ja syynä on ollut kerta toisensa jälkeen hampaiden puhkeaminen. Usein laitoin Sohville sitten ruokailuissa tarjolle kaikkia kylmiä tai jäisiä ruokia, mitkä yleisesti maistui hampaiden puhkeamisen yhteydessä. Pakasteherneet- ja marjat ja wokkivihannespussi oli Sohvin suosituimpia ruokia pitkän aikaa. Yksi erikoisista lemppareista oli Atrian kylmä punajuurisalaatti. Ruokailusta tuli taas mukavaa sekä itselle, että varmasti taaperolle. Mutta äiteen ahdistus hiipi uudelleen mieleen, voiko pelkällä maidolla ja vihanneksilla elää, kasvaa ja kehittyä? Tähän sain vastauksen 2 -vuotisneuvolassa. Sohvi oli ennen neuvolaa syönyt pari viikkoa vain maitoa ja hedelmäsooseja oksennustaudin jäljiltä ja ihan viime päivinä vasta palaillut normaaliin ruokaan. Olin varma, että se näkyisi painokäyrässä. Mutta ei. Sohvi meni hienosti omilla käyrillään. Mitä ihmettä? Ihanko voi paino nousta ja pituutta tulla pelkästään maidolla ja hedelmillä? Kun tajusin, ettei lämpimän ruuan välttely vaikuta kehitykseen, päästin irti kokonaan ajatuksesta, että ruuan pitäisi olla sitä samaa lämmintä mitä me aikuiset syödään. Se oli ihan paras ratkaisu, myös itselle. Ruokailuista katosi heti kaikki ahdistus. Äiti keskittyy vaan omaan lautaseen ja taapero syö ruoka-aikoina sen mitä syö. Jos hänen tulee nälkä, niin hän on jo niin iso, että hakee sitten itse jotain tai pyytää maitoa. Leivät ja hedelmätkin on koko ajan näkyvillä pöydällä. Kun Sohvi teki viimeisiä maitohampaitaan 2 v kieppeillä osasi hän ensimmäistä kertaa itse ilmaista, että suuhun sattuu. Puraistessaan vähän kovempaa leipää sanoi hän surkeana ”au”. Silloin oli helppo ymmärtää, että syöminen oli vaikeaa kipeillä ikenillä. Ja jälleen kerran kylmät ruuat nousivat suosioon. Valehtelematta, tätä erikoista kylmien ruokien syömistä jatkuikin pitkät 4kk. Kunnes aivan yhtäkkiä, yhtenä päivänä, kun viimeisetkin takahampaat oli puhjenneet, neiti halusikin lämmintä ruokaa ja otti vielä lisää. Ja sitten meillä palattiin siihen normaaliin. Ja kaikenlaiset ruuat menivät alas. Lapseni ei ollutkaan nirso, hänen suunsa oli vain kipeä. Harmittaa näin jälkikäteen, kuinka monta kertaa painostin Sohvia syömään, koska jotenkin luulin, että kyse oli vain tahtojen taistelusta. Kun ei toinen osannut puhua, niin meni aikaa tajuta, että suu on oikeasti niin kipeä, ettei pysty syömään lämpimiä ruokia. Ihme juttu mistä kumpuaa tämä syömään pakottaminen. Itsellä oli aivan kuin jokin vanha nälkävuodet nähnyt mummu olkapäällä kuiskuttamassa korvaan, että pitäähän lapsen nyt syödä. Sehän voi kuolla jos se ei syö. Ja 40-luvullahan lapsikuolleisuus oli ihan toista luokkaa ja oli valitettava fakta, että laiha lapsi selviytyi huonommin kulkutaudeista kuin hyvinsyönyt. Kuoleman uhka oli silloin todellinen. Tämän ylisukupolvisen kuolemanpelon lisäksi itseäni ahdisti se, että jos neuvolan mittauksissa Sohvin paino ei nouse, joudumme painokontrolleihin. Sohvin paino olikin jo kertaalleen mittauksissa noussut liian vähän. Tuli heti olo, että olen huono äiti, jos oma lapseni ei syö ja kuihtuu vaan. Onneksi tuolloin hitaalle painonkehitykselle löytyi selitys siitä, että 8kk ikäinen vauva oli oppinut juuri etenemään eli liikuntaa tulikin yhtäkkiä rytinällä ja lisäksi syöminen oli ollut huonoa. Emme siis joutuneet kontrolleihin. Rehellisesti sanottuna, olisin vaan suorittajaäitinä tuputtanut sitä ruokaa kahta kauheammin ennen painokontrollia ja vauva olisi varmasti siksi lopettanut kiinteiden syömisen kokonaan. Sen sijaan otimme rennosti ja aloimme lisätä Sohvin ruokaan voita ja ruokaöljyä. En tiedä oliko tästä lopulta hyötyä, mutta henkisesti se auttoi äiteetä. Vielä yksi äiteetä mietityttänyt asia oli kun Sohville ei maistunut pitkään aikaan oikein mitkään vihannekset. Hän ei tykännyt kurkusta, eikä tomaatista, eikä salaatista, eikä perunasta. Siis nämä päiväkodin perusvihannekset. Sohvi ei myöskään tykännyt kalasta, vaikka oli sitä pilttisoseina syönyt vauvana ja muutaman kerran maistanut isompana. Huoli hiipi mieleen, oppiiko se koskaan syömään vihanneksia tai kalaa? Onko lapseni nirso? Miten hankalaa kaikki tulisi hänelle olemaan? Emme kuitenkaan koskaan painostaneet häntä syömään vihanneksia, sen sijaan joskus kannustimme maistamaan, mutta tiesin että pakottamalla ja ahdistamalla se ei ainakaan synny se mielenkiinto vihanneksia kohtaan. Me aikuiset söimme kuitenkin normaalisti salaattisekoitusta joka aterialla. Perunan käyttö meillä väheni käytännön syistä, sillä sen keittoaika oli niin pitkä ettei se sopinut aina lapsiarkeen. Riisi, makaroni ja spagetti maistuivat taaperollekin hyvin. Yhtäkkiä yllättäen 2,5 v tienoilla Sohvi halusi itse maistaa kurkkua kun leikkasin sitä. Sohvi maistoi ja sanoi hyvää. Sen jälkeen hän on syönyt kurkkua. Hän syö nykyään myös salaattia ja perunaa. Ihan samalla kaavalla; eli kun itse on yhtäkkiä halunnut maistaa. Kalan kanssa kävi niin, että hän näki nyt kesällä kaloja vedessä mökillä ja niitä kovasti yritettiin haavilla pyydystää. Tämän jälkeen hän toivoi, että iskä ostaisi kaupasta kalaa. Sitä ostettiin. Ja sitten hän tutki kotona raakaa lohifilettä: kokeili kädellä, silitti, suukotti ja jopa maistoi. Sitten kala paistettiin ja tällä kertaa hän tykkäsi kalasta. Kala oli hyvää. Ei lapseni ollut nirso. En halunnut itsekään uskoa niin, mutta hänellä vain kesti tutustua eri ruoka-aineisiin. Toiset tarvitsevat enemmän aikaa. Netin syövereissä todetaan, että lapsi tarvitsee n.15 maistelukertaa, ennen kuin tottuu uuteen ruoka-aineeseen. Meillä siihen tarvittiin ehkä kuitenkin ennemminkin sitä aikaa. Vasta nyt lähempänä 3 ikävuotta hän alkaa olla kaikkiruokainen, vaikkakin uusia ruoka-aineita kohtaan varovainen. Nyt on ekoja kertoja syönyt lautasen jopa tyhjäksi. Luulen, että meissä kaikuu vielä se Suomen sota-aika ja pula-aika. Pitää kunnioittaa sitä, että ruokaa on ja olla kiitollinen. Tämä ajatus on sitten vääristynyt niin, että nyt kun ruuasta ei ole oikea pula, niin kuitenkin päässä kaikuu näitä vanhoja sääntöjä: ”Lautanen pitää syödä tyhjäksi. Ruualla ei saa leikkiä. Pöydästä ei nousta ennen kun kaikki on syöneet. Veistä ei saa laittaa suuhun. Veistä pidetään aina oikeassa kädessä. Vieraat ottaa ensin. Ei saa puhua ruoka suussa.” Kuka näitä oikeen on keksinyt?! Vähemmälläkin sääntömäärällä saa ruokailusta kauhean ahdistavaa. Miksei ruokailuun liity mitään kivoja sananlaskuja? Ainoa positiivinen mitä tulee mieleen on mainoslause: hyvä ruoka, parempi mieli. Näistä kokemuksista viisaampana ja ankaran googletuksen tuloksena olen tehnyt muistilistan mukavampaan ruokailuun. Tätä koitan muistaa vilkaista silloin, jos ruokailut taas jostain syystä alkavat lipsua ahdistuksen puolelle. MUISTILISTA MUKAVAMPAAN RUOKAILUUN: -Syö lapsesi kanssa, hän ottaa sinusta mallia. Vaikka et olisi nälkäinen, voit syödä vähän. -Aikuisellekaan ei aina maistu ruoka, jos on hammas kipeä, on sairas tai huono olo. Siksi ei voi aina vaatia lapseltakaan, että tulee ehdottomasti syödä. -Lapsi ehtii kyllä oppia ruokailun kohteliaisuussäännöt kouluikäisenä, juuri nyt on tärkeämpää, että ruokailu on mukavaa. -Kun ruokailu takkuaa, tee ruokailustasi itsellesikin mahdollisimman rentoa; tv päälle tai lempimusiikkia tai podcast soimaan, lue sitä aku ankkaa. -Ruualla saa ja pitää leikkiä joskus. -Anna lapsen katsoa piirrettyä tai ottaa lelu mukaan ruokailuun, näistä ehtii kyllä vieroittautua myöhemmin. -Anna maistaa lautaseltasi, juoda kupistasi. Lapsi rohkaistuu maistamaan kun näkee, että äitikin syö tätä. -Syökää välillä jotain sohvalla tai lattialla tai ulkona, jotta ruokailu on kiinnostavaa ja uteliaisuus säilyy asiaan. Varsinkin jos ruokailu on mennyt ahdistavaksi, picnic ulkona tai napostelu sohvalla auttaa palauttamaan rentouden. -Rohkaistaan maistamaan kaikkea, ei kuitenkaan pakoteta tai ahdistella asialla liikaa. Pakko ei ole maistaa. -Näytä esimerkkiä. Ostakaa jokin sinullekin uusi vihannes tai hedelmä, miten itse suhtaudut uuteen ruoka-aineeseen? Lapselle kaikki ruoka-aineet, kuten peruna ja kala ovat uusia. -Jos on maistanut, pakko ei ole syödä lisää jos ei tykkää, vaihtoehtoja ei kuitenkaan laiteta tarjolle ellei ole poikkeustilanne esim. sairaus tai hampaiden tulo. Tässäkin joustavuus. -Rentous, hauskuus, mukavuus, joustavuus, kaikilla hyvä mieli. Kun ilmapiiri on kevyt, on helppo syödä. -Ruokailun pitää olla kivaa, mutta ruokarauha kaikille. Käytännössä näin: Jos taapero poistuu pöydästä, niin poistuu ja palaa sitten kun haluaa, mutta syliin ei pääse nyt kun vanhemmat syö, eikä äiti leiki, eikä haeta vaihtoehtoisia ruokia ennen kun on maistanut tätä ruokaa. -Hampaiden puhkeamisen yhteydessä maistuu kylmät ruuat, jätski, maito, pakastevihannekset ja -marjat. Wokkivihannespakaste, jossa on tikkuina porkkanaa ja palsternakkaa on ollut suosituin. Atrian punajuurisalaatti on toiminut melkein aina. -Vanhempi syö itse samaan aikaan lapsen kanssa, lapsi tykkää matkia. -Taapero mukaan auttamaan ruuanlaitossa kykyjen mukaan; Viinirypäleiden irrotus, perunoiden tai spagetin laitto kattilaan, pöydän kattaus. Anna lapsen nähdä, miltä ruoka näyttää lähtövaiheessa; kokonainen porkkana, peruna, spagetti ja jauheliha. -Ainesosien maistelu, haistelu ja tutkiminen ruokaa laittaessa, meloniviipale, rypäle tms. suuhun. Ruuan odotus, ruuan tuoksu. -Helpot useimmiten taaperolle maistuvat ruuat: lihapullat, kana ja riisi, spagetti, makaroni, pizza, nakit Täältä myös lisää loistavia ruokailuvinkkejä (epäselväpuhe.fi), joita ei itselle ole edes tullut mieleenkään kokeilla, ai ruokapelisovellus? Kuulostaa kivalta! Näin laajennat lapsesi ruokavaliota helposti

Kun aikanaan haaveilimme lapsista, oli lapsiluku selvä. Aioimme hankkia kaksi lasta. Sitten kun tajusimme, ettei lapsia noin vain hankitakaan ja lapsettomuus venyi vuosiksi ja vuosiksi, tulimme toisiin aatoksiin. Erityisesti silloin, kun muut saivat jo toista tai kolmatta lasta noin vaan helposti, ei sitä voinut ymmärtää, että miksei meille anneta edes yhtä. Vuosien kuluessa lapsihaave kulminoituikin siihen, että kun saataisiin edes se yksi. Siitä tuli sellainen hokema omassa päässään. Sitten vihdoin saimme tämän yhden. Kiitollisuus hänestä on edelleen niin suurta, että eihän tässä voisi enempää todellakaan toivoa. Meidän oma ihana nyt jo 2 vuotias tyttö. Oliko lapsiluku tässä? Muistan, että raskauden loppuvaiheessa tuli sellainen olo, että pakkohan meidän on yrittää saada näitä lisää. Olin varmaan ihan jossain endorfiinipöllyissä. Mutta heti synnytyksen jälkeen mieli muuttui ja sanoin, että kyllä tämä oli tässä. Yksi saa riittää ja niinhän se riittääkin. Olen kuitenkin useasti ollut kahden vaiheilla. Ei sillä, että se meidän haluamisella se toinen lapsi tulisikaan. Jos on Sohvia 7 vuotta tehty niin voi hyvin olla, ettei enempää olisi tulossakaan, vaikka niin haluaisi ja toivoisi ja yrittäisi. Siinä on yksi syy sille, miksi en ole innokas yrittämään toista lasta. Lapsettomuus on ollut ajoittain niin kivulias asia, että en haluaisi käydä läpi mitään siihen liittyvää uudestaan. Ikinä. Ja ajatuskin siitä, että kävisi läpi taas hoitoja ja lääkkeitä ja tutkimuksia ja lopulta sitä toista ei saisikaan, on ajatuksena tällä hetkellä liian kivulias. Tämä on vähän sellainen pessimistin ohjenuora. Älä edes yritä, niin ei tule pettymyksiä. Tunteet kuitenkin ottavat välillä vallan ja jos ne saisivat päättää, olisi lapsia varmaan neljä. Muistan, kun ostin Sohville ensimmäisen nuken 1- vuotislahjaksi. Kun Sohvi oli saatu nukkumaan, avasin postista haetun pahvilaatikon ja ihastuin. Miten aidon vauvan oloinen nukke oli. Pidin sitä sylissäni ja puin sille Sohvin vanhat vauvan vaatteet. Vauvakuume iski hurjana päälle. Kun Sohvi ei kuitenkaan hirveästi innostunut nukkeleikeistä, laantui äiteen vauvakuumekin. Rattaissa työnnetään edelleen lähinnä pikkuautoja. Kun kuuntelen järkeäni, keksin valtavan määrän syitä sille, miksi ei kannata nyt hankkia toista lasta. Taloudellinen puoli on varmaan isoin ongelma tässä. Haluan tarjota lapselleni vakaan lapsuuden, jossa raha-asioita murehdittaisiin hyvin vähän. Oma lapsuuteni sijoittui 90-luvun lamaan ja muistan kuinka lakkasin pyytämästä mitään leluja, koska tiesin etten kuitenkaan saisi. Haluan nyt pystyä ostamaan lapselleni niitä unelmaleluja, mitä näin vain rikkaammilla kavereilla. Tällä tavalla varmaan korjaan jollain tapaa sitä omaa lapsuuttani, kun saan tarjota lapselleni jotain, mistä koin jääväni paitsi. Maailman taloustilanne on tälläkin hetkellä arvaamaton. Uusi iso lama voi olla oven takana. Haluan siis tarjota yhdelle lapselle enemmän kuin kahdelle vähemmän. Toinen järkisyy on oma aika. Ja oma järki. Jotta en sitten olisi jatkuvasti se ruuhkavuosien uuvuttama väsynyt haamu, joka vain yrittää rämpiä pikkulapsiajan jotenkin läpi. Haluan omaa aikaa, mutta niin, ettei lapseni kärsi siitä tai koe jääneensä vaille laatuaikaa kanssani. Pelkään, että jos lapsia olisi toinenkin, jäisi jompikumpi tai molemmat jotenkin vajaaksi rakkaudesta. Riittääkö siitä monelle? Jotenkin ajattelen, että haluan antaa kaiken oman rakkauteni yhdelle lapselleni, jotta joku päivä kun hän mahdollisesti haluaa lapsia, olisi hänellä antaa rakkautta usealle lapselle. En kestä ajatusta siitä, että oma lapseni kokisi, ettei saanut tarpeeksi rakkautta. Ja sitten sitä puitaisiin aikuisina terapeutin vastaanotolla. Mistä pääsemmekin vielä takaisin tähän talousasiaan. Nykypäivänä pitää laskea jo lapsenhankintaan ne tulevat terapiakäynnit, mitä makselee lapselle ja itselle kun on mokannut äitinä jotakin. Niin minä haluan ainakin tehdä. Tehdä kaikkeni, ettei välillemme tulisi aikuisena ylitsepääsemättömiä riitoja tai selvittämättömiä asioita. Vielä raha-asiasta. Olin todella yllättynyt, miten paljon lapsen hankinta maksaa. Lapsettomuushoitoihin (sairaalahoitoa vaativine komplikaatioineen) taisi mennä 1500-2000e kunnallisella. Tiedän, että yksityisellä luku on 10 kertainen. Joka tapauksessa se on lisäkulu, jolla olisin mielummin ostellut kaikkia tarvikkeita vauvalle. Lapsen synnyttyä on yllättänyt erityisesti auton turvaistuimien hinnat (yli 1 vuotiaalle), ihan hulluja hintoja. Ja käytettyä ei voi ostaa, koska se ei enää varmasti suojele lastasi. Näin tietysti pelotellaan. Luulin myös jotenkin, että äitiyspakkauksella pärjää pitkälle, mutta vauvallehan piti hankkia joka kuukausi uudet vaatteet, kun vauva kasvoi niin nopeaa. Vauvalle hankittiin paljon tavaraa, roinan määrä yllätti: vaunut, rattaat, syöttötuoli, pinnasänky, kylpyamme, lelukaari, hoitopöytä, lelut, tilpehöörit yms. Nyt kun hän tästä vielä kasvaa, niin tulee pyörät, luistimet, sukset, läppärit, puhelin, ja varmaan 10 asiaa, joista en ole vielä kuullutkaan. Kallista hommaa. Hyvä kun yhdelle voi nämä kaikki hankkia. Sitten on oma terveys. En tiedä kestäisikö kehoni uutta synnytystä tai kauanko kestäisi toipua siitä. Vasta 1,5 v kuluttua synnytyksestä alkoi häpyluukipuni olla selätetty. Kipu tuntui tietyissä liikkeissä todella kovana ja rajoitti tietysti liikkumishaluja. Tähänkin tarvittaisiin taas sitä rahaa. Että olisi sitten ensi kerralla varaa käydä fysioterapiassa synnytyksen jälkeen ja palkata vaikka kotiapua alkuun kotiin. Meillä on aika pieni tukiverkosto. Kyse on myös siitä, ettei kehtaa pyytää apua läheisiltä ja harva sitä tarjoaa ihan pyytämättä. Sitten kun on 2 lasta, olisi taas enemmän missä tarvitaan apuja niin mistäs niitä sitten. Muuta kun ostopalveluna. Meidän talomme on aika pieni. Kun sitä rakennettiin, oli siinä varaukset kahdelle lastenhuoneelle. Tämä oli kuitenkin aikaa ennen koronaa, enkä hoksannut, että kaikki tulisi muuttumaan ja työhuoneesta tulisi välttämätön. Näin ollen, jos hankkisimme lisää lapsia, pitäisi etätyöpisteet siirtää hiiriä ja rottia vilisevään ulkorakennukseen, joka vaatisi aikamoista remontteja. Ja tietysti sekin maksaa. Joskus olen pohtinut sitä, tuleeko ainut lapseni olemaan katkera meille vanhemmille, kun ei yritetty edes hankkia hänelle sisarusta. Sureeko hän sitä, että jäi paitsi jostain? Aika pian kuitenkin tajusin, että tämä on sellainen asia, josta ainoastaan vanhemmat voivat päättää. He tietävät jaksamisensa ja taloutensa rajat. Tätä päätöstä ei voi perustaa vain ja ainoastaan lapsen näkökulmaan. Toisaalta voisi käydä niinkin, että kun toinen sisarus olisi, niin lapset vain kinastelisivat aina eivätkä aikuisina olisi missään tekemisissä. Sisarussuhde ei välttämättä todellakaan ole hyvä ja ikuinen, paljon riippuu varmasti vanhemmista, miten tasapuolisesti on onnistuttu rakkaus ja tavarat jakamaan. Kuitenkin, jos Sohville jää tästä vaille jäämisen kokemus, voi hän hankkia vaikka kuusi lasta aikuisena ja sitä kautta elää vähän uudelleen sitä mistä jäi paitsi. Tässä tiivistettynä 10 järkisyytä olla hankkimatta lisää lapsia: Taloudellinen tilanne Laman uhka Oma aika Omat voimavarat Oma järki Oma terveys Heikko tukiverkosto Hedelmöityshoidot ei ole kivoja Halu tarjota yhdelle enemmän kuin kahdelle vähemmän Ei ole enempää lastenhuoneita. Oliko lapsiluku siis tässä? Jos kuitenkin vahingossa tulisin joskus uudestaan raskaaksi, kumoaisin nämä kaikki järkisyyt yhdellä asialla, ihan heittämällä. Ja se on se voimakas onnellisuuden tunne. Että juuri näinhän sen pitikin mennä. Ja kyllä kaikki saadaan järjestymään. Ja sitten tekisin postauksen siitä mitä kaikkea hyvää tuo elämään se, että on kaksi lasta. Mutta en siis ole hankkimassa toista lasta. En ollenkaan. Ei ole järkevää... niinkun yhtään. Ei. Ei. Ei. *haaveileva huokaus*

Ennen 2- vuotisneuvolaa tuskailin sitä, kun Sohvin puhe ei ollut lähtenyt luistamaan ja sanoja tuli vain muutama. Neuvolassa kävimme Sohvin ollessa vähän yli 2 v ja sovimme kontrollipuhelun 1/2 vuoden päähän ja sitten lähete puheterapiaan, jos puheenkehitys ei ole lähtenyt kunnolla vauhtiin. On kyllä uskomatonta, miten nopeasti se puhe sitten aivan yhtäkkiä lähti kehittymään. Neuvolakäynnistä oli kulunut vain kuukausi, kun Sohvi sanoi jo ensimmäisen 3- sanaisen lauseensa tilanteessa, jossa äiteen huomio oli kiinnittynyt jonnekin muualle (ei tietenkään kännykän ruudulle, mutta jonnekin) ja saadakseen äiteen huomion, hän kauniisti muotoili ensimmäisen ison lauseensa: ”Kukkuu kakka äiti”. Ja voin sanoa, että kyllä sai heti huomioni tällä lauseella. No minä repesin nauramaan, sillä niin puskista tuli tuo lausahdus. Ja huojentunutkin olin, koska voin sitten terkkarille kertoa, että kyllä osaa kolmisanaisia lauseita. No, oikeasti tuon yksittäisen tokaisun jälkeen Sohville vakiintui parissa kuukaudessa lähinnä kaksisanaisia lauseita, niinkuin: "isi nukkuu" tai "haukku haukkuu". Ja uusia sanoja alkoi tulla oikeen vauhdilla siinä 2v 3kk kohdalla ja hän alkoi matkia kaikkia mielenkiintoisia sanoja, mitä me sanottiin. Eräänä päivänä lapseni sanavarastoon oli ilmestynyt sanat ”kauko” ja ”kaija”. Ihmettelin ketä ovat nämä Kauko ja Kaija, sillä emme tunne ketään sen nimisiä ihmisiä. Seuraavana päivänä kävi ilmi että ”Kaija” tarkoitti Ryhmä-haun Kaja-hahmoa ja ”kauko” tarkoitti Sohvin kauko-ohjattavan pikkuauton kaukosäädintä. Asia selkee. Muita ensimmäisiä käyttöön otettuja sanoja on ollut: äiti, kuu, kakka, kukka, kukkuu, haukku, isi, mummu, puu, pupu, pii paa, pipi, kaikki (usein se tarkoittaa karkki, joskus kaikki), piip piip (pikkukakkosen pelisovellus), puvva (pulla). Näissä sanoissa muuten rehellisesti näkyy, mistä meidän arki koostuu ja tällä sanavalikoimalla on mahdotonta valehdella, että ”ei meillä ikinä herkutella tai todellakaan anneta noin pienen pelata mitään saati sitten katsoa piirrettyjä. Ihan on oppinut lastenkirjoista tuollaisia sanoja.” No totuus on, että piirrettyjä meillä katsotaan aika paljon. Ryhmä hau on tullut äidillekin rasittavan tutuksi. Pullasta Sohvi ei oikeasti edes tykkää (?), muutakun nyppii joskus sokereita siitä päältä. Karkeista Sohvi tykkää ja ne tarkoittaa yläkaapissa olevia 3 vuotta vanhoja kivettyneitä minivaahtokarkkeja, jotka ostin eräänä jouluna kaakaota varten. Harvemmin tulee miehen kanssa ostettua muuta karkkia kuin suklaata. Pikkukakkosen pelisovellusta Sohvi on käyttänyt alle 5 kertaa elämänsä aikana, koska vaikuttaa koukuttuvan siihen aika rajusti pienestäkin käytöstä ja siksi jatkossakin saa pelata vain erityistilanteissa esim. kun koko perhe on flunssassa. (Saas nähdä tuleeko tämä pitämään oikeasti paikkansa.) Sohville on tullut hiljattain mahdoton tarve erotella kaikki maailman ihmiset isiin ja äiteihin. Hän saattaa mennä tuntemattoman miehen luo ja sanoa ”isi”. Mietin siinä, että luuleekohan nämä miehet, että Sohvi on orpo tai että olen yksinhuoltaja, joka on opettanut sille tuollaisen tempun, jotta voin iskeä miehiä. Ihan samalla tavalla ollessaan iskän kanssa menee Sohvi naisten luo kutsuen heitä äitiksi. Ihmiset ovat tästä kumminkin onneksi huvittuneita. Sohvi on aika hyvä erottamaan miehet ja naiset, toistaiseksi vain kerran hän on sanonut isiksi vanhempaa rouvashenkilöä, jolla oli lyhyet hiukset. Näinä moderneina aikoina ei tietysti saisi lokeroida ihmisiä mihinkään ja harvalla Sohvin lokeroimalla on edes lapsia. Mutta minkäs teet. Sohvilla on myös erityisiä heilutus-päiviä, jolloin hän tervehtii ahkerasti tuntemattomia ihmisiä. Uhreiksi valikoituvat erityisesti lähelle taaperoa ajautuneet ihmiset. Käsi viuhuu ja hän hokee tiukassa katsekontaktissa ”hei, hei, hei, hei, hei, hei, hei...” eikä hän lopeta tervehtimistä, ennen kuin saa vastatervehdyksen. Sohvilla on myös välillä tapana matkia muiden ihmisten naurua. Toisten ihmisten iloiset naurunpurskahdukset saavat taaperon välittömästi purskahtamaan tekonaurulta kuulostavaan ivalliseen hahatukseen. Ihan vähän nolottaa, koska tarkoitus ei ole todellakaan ivata ketään, mutta jos ei näe, että taapero siellä hohottaa uimahallin pukkarin toisessa päädyssä niin tilanne kuulostaa joltain teinien lapselliselta pilailulta. Yritän sitten selittää kovaan ääneen, että joku on tosi iloinen siellä. Jotta kaikki kuulijat ymmärtävät, että taapero täällä vain opettelee ääntelehtimään. Puhe vaikuttaa siis kehittyvän rytinällä ja sitä on ollut jännittävää seurata. Toistaiseksi on epävarmaa kuinka taitavaa puheen tulisi olla muutaman kuukauden kuluttua, että puheterapialähetettä ei tarvittaisi. Käsitin, että monisanaisia lauseita. Pääasia kuitenkin on, että olen itse nyt todella huojentunut, kun puhe on nytkähtänyt vauhdilla liikkeelle eikä enää huoleta, etteikö hän puhumaan oppisi. Ja siitä nyt ei ole mitään haittaa, vaikka käytäisiinkin siellä puheterapeutilla. Jää nähtäväksi ja palaan vielä puheasioihin. Luitko jo?: "Se puhuu vihdoinkin! -puheenkehitys osa 3".

Näin äitienpäivän kynnyksellä, Sohvin lähestyessä 3 ikävuotta alkaa äitienpäiväkin tuntua erilailla merkitykselliseltä. Nyt olen äiti ja Sohvikin on osannut jo sanoa, että "tykkii" äitistä. Lapsettomuusvuosina en koskaan kokenut äitienpäivää kipeänä asiana. Se ehkä johtui siitä, ettei lähipiirissäni ollut ikäistäni äitiä. Kipeämpää teki ihan se lapsiperheiden näkeminen arjen keskellä kaupassa tai tuttujen kohtaaminen, joilla oli jo lapsia. Usein myös vaatekauppojen lastenosastot olivat kipeitä paikkoja. Kun huomasin ajautuneeni lastenvaateosastolle, kävelin pian pois, sillä jos olisin jäänyt ihailemaan pienten vaatteita, olisin vain alkanut sääliä itseäni. Tai sitten pelkäsin, että joku tuttu näkee minut ja tulee utelemaan kenelle ostan lastenvaatteita. Netistä tein kuitenkin muutamia salaisia haaveiluostoksia silloin tällöin, sillä oman kodin suojassa verkkokaupan äärellä pystyin haaveilemaan ihan rauhassa. Aina välillä kaivoin ostamani ostokset kaapista ja haaveilin lisää. Surullisinta oli itselle se, ettei talossamme näkynyt se, että täällä on lapsia. Olisin niin halunnut ostella jo valmiiksi vaikka mitä lasta varten, mutta mitä teen kaikella tavaralla jos en saisikaan lasta? Enkä voi sisustaa lastenhuonetta valmiiksi, kun vieraat sitten tulevat ihmettelemään, että mitäs tämä on. Onhan se itsesuojeluakin, välillä en halunnut, että mikään muistuttaa puuttuvasta lapsesta. Ehkä juuri näiden muistojen takia on nyt ihastuttavaa katsella ympäri kämppää ja pihamaata lojuvia leluja. Ihastelen myös jatkuvasti pikkuisia vaatteita kuivumassa pyykkitelineessä tai kaappia täynnä puhtaita lastenvaatteita. Meidän talossa saa nyt joka huoneessa näkyä, että talossa on lapsi! Olen ottanut kuviakin muistoksi lavuaarissa lojuvista duploista, joita taapero on ollut kylvettämässä ja pikkuvaatteista, jotka ovat jääneet myttyyn sohvan eteen lattialle. Tämä näkymä on itselle jatkuva todiste siitä että, kyllä, meillä on oikeasti lapsi. Sitä on ollut niin vaikea uskoa kaikkien niiden lapsettomien vuosien jälkeen. Äitiys on yllättänyt minut täysin. Huomasin heti, että aloin kutsua itseäni äidiksi. "Nyt äiti vaihtaa vaipan. Nyt äiti juo kahvia. Äiti laittaa nyt pyykit ja sitten mennään syömään. Kaaduitko? Äiti puhaltaa. Äiti on tässä." Ja se on tuntunut ihan mahtavalta! Ihan uskomatonta, että saan kutsua itseäni äidiksi. Vihdoinkin! Itselle tosi tärkeitä on olleet ne ekat kerrat kauppojen lastenvaateosastolla. Juuri ne lastenvaateosastot, joista on aina äkkiä vaan luikkinut läpi. Se tunne, kuin olisi yhtäkkiä saanut harvinaisen VIP passin, jolla pääsee kaikille lastenvaateosastoille, ilman sääliä, ilman pelkoa että joku näkee, ihan oikeasti ostamaan OMALLE lapselle vaatteita. Nautin myös todella paljon lastenvaatteiden pyykkäämisestä. Se tunne, että saan varmistaa, että lapsellani on ehjiä ja puhtaita vaatteita, tuntuu valtavan tärkeältä. Lapseni ansaitsee puhtaat vaatteet. Vaikka pianhan ne on ruuassa ja vesiväreissä, mutta huomenna taas kaapista puhtaat päälle. Tunnepuolella olen yllättynyt siitä, miten paljon voi toista rakastaa. Olen myös googlannut voiko lasta rakastaa liikaa? Itsellä on joku vanhan ajan hokema päässä, että lapsesta tulee elämässä pärjäämätön pehmo, jos rakastaa liikaa. No ei voi rakastaa liikaa!! Mies vain huomautti, että pitää osata päästää myös irti sitten kun lapsi itsenäistyy. Siihen olen kyllä henkisesti varautunut, mutta siihen saakka en aio säästellä haleja ja pusuja, vaan aion vilpittömästi ihailla lastani koko sydämeni kyllyydestä. Ja tietysti jatkan ihailua vielä kun hän muuttaa pois. Sekin on ollut jännä huomata kuinka rakkaus vain on kasvanut koko ajan lapsen kasvaessa. Uskomaton vesseli! Ja miten hienolta tuntuu, kun lapsi tulee ja muiskauttaa ison yllätyspusun poskelle tai silittää äitiä käsivarresta. Rakkautta ei voi olla liikaa. Jos se pursuaa yli niin se valuu onnen hituina kaikille muille lähellä oleville. Ja haaveeni onkin ollut Sohvin kasvatuksessa se, että Sohvi saisi niin paljon rakkautta ja turvaa, että sitä riittäisi sitten Sohvin omille lapsille ja läheisille myös yllinkyllin. Mahtavaa vanhemmaksi tulossa on ollut myös se, että siitä aukeaa ihan uusi elämä ja maailma. Prisman autokärryt ovat ahkerassa käytössä. Lapsen kanssa on osallistuttu moniin vain lapsille tarkoitettuihin tapahtumiin mm. taaperokerhoon ja pikku-kakkos konserttiin. On käyty Hoplopissa, kylpylässä pikkulasten altaissa, ravintoloissa, joissa on lapsille leikkipaikkoja, leikkipuistoissa jne. Eli siis paikoissa, joissa on itse viimeksi käynyt kun olen ollut lapsi. Ja nyt näiden paikkojen ovet avautuvat jälleen ja saan katsella oman lapseni riemua. Vaikka ennen lasta emme eläneet kovin tylsää elämää, on lapsentulo muuttanut ajankäytön täysin. Nyt ei ole ainuttakaan tylsää hetkeä, ei minuuttiakaan. Jokaisesta hetkestä tulee lapsen kanssa jotenkin täyttä. Yhtäkkiä hän huomaa lattialla leppäkertun ja sitä sitten ihmetellään tai sitten jo ruokitaan väsynyttä perhosta banaanilla ulkoterassilla. Lapsi elää hetkessä, ja joka hetki on täynnä elämää. Vähintäänkin taaperon huoneesta kuuluu iloista höpötystä hänen leikkiessään pikkuautoilla. Parhaita hetkiä on kun tv on pois päältä ja kaikki istuvat illalla sohvalla ja jutellaan vaikka tulevan viikon ohjelmasta ja taapero esittelee tyynylle-hyppimistaitojaan ja nauraa, kun sitä kutittaa ja sitten koko perhe alkaa hassutella ja kaikki ovat lähellä toisiaan ja nauravat. Ihan parhaita hetkiä! Vaikka olen huomannut kotiäidin oikeuksissa paljon puutteita aiemmassa postauksessani, niin on se tarjonnut myös huikean ikimuistoisia hetkiä. Parhaita muistoja on, kun on kovana pakkaspäivänä istuttu kahdestaan Sohvin kanssa hiljaisen kylpylän aamusaunassa riehakkaan uinnin jälkeen ja juotu trippejä. Ihan kuin koko kylpylä olisi auki vain meille kahdelle! Tämä se on elämää! Äitiys on herättänyt paljon epävarmuuksia omassa vanhemmuudessani, mutta olen aktiivisesti etsinyt sitä omaa parasta kasvatusmallia ja muutaman vanhemmuusoppaan luettuani, koen löytäneeni juuri sen omaan arvomaailmaani sopivan kasvatusmallin, jossa tunnekasvatus on tärkeänä osana. Tähän on kuulunut erilaisten tunnekirjojen hankkiminen. On ollut ihanaa hankkia Sohville tosi erilaisia lastenkirjoja ja niitä on luettu yhdessä lukemattomia kertoja. Ylipäätään on ollut ihanaa hankkia lapselle niitä asioita, joita omassa lapsuudessa oli niukasti tai joista sai vain haaveilla. Näin pystyy jollain lailla paikkaamaan sitä omaa lapsuuttaan ja elämään sitä uudestaan ehjempänä. Se eheyttää, kun ajattelen mitä kaikkea voin Sohville tarjota, mitä omassa lapsuudessani koin jääväni vaille. Tunteista puhuminen on alkanut kantaa jo hedelmää: Oli ihana huomata kuinka puhuessani haaveilevaan sävyyn vappusuunnitelmista, huikkasi Sohvi iltapalan lomasta "äiti onni!". Sitä pysähtyi itsekin kuulostelemaan omaa tunnettaan: Kyllä. Äiti on onnellinen <3 Nyt äitienpäivä on saanut ihan uuden merkityksen. En ollut ajatellut miten tärkeäksi se päivä muodostuisi minulle. Se on yksi niistä päivistä, jonka saan viettää ihanan lapseni ja mieheni kanssa, ihan vaan meidän perheen kesken ja fiilistellä sitä, miten hieno perhe meillä on ja olla kiitollinen, että saan olla nyt äiti. Ja muistaa miten tärkeässä ja vastuullisessa roolissa sitä onkaan. Toisaalta tunnustan, että kaipaan kyllä sitä nostoa, että äitienpäivä on juuri minulle äitinä. Kaipaan sitä arvostusta, sillä vaikka en ole täydellinen, enkä siihen pyrikään niin yritän kovasti hioa omaa vanhemmuuttani parempaan suuntaan. Ja olen siinä tehnyt ihan helvetisti töitä. Joten kyllä, minulle saa ostaa kukkia ja antaa aamulla pusun. Aion levätä yhden päivän vuodessa laakereilla ja olla ylpeä siitä, että olen ihan hyvä äiti. Niin no yhden koneellisen pyykkiä ehkä pesen, koska tykkään siitä hommasta, mutta muuten.. aion vain olla!

Tässä kaikki postaukset aiheesta Sohvin puheenkehitys. Kaikki alkaa siitä kun pohdin malttamattomana miksi meidän 2v ei puhu vielä. Mutta kun malttoi odottaa, niin alkoihan sitä puhetta lopulta tulemaan! 1.Miksi meidän 2v ei puhu? 2."Kukkuu kakka äiti" - puheenkehitys osa 2 3.Se puhuu sittenkin - puheenkehitys osa 3

Ruutuajasta puhutaan lähes jokaisessa kontekstissa negatiiviseen sävyyn. Ruutu on kuin paholainen, josta meidän tulisi pitää lapsemme irti niin kauan kuin pystymme. Jään pohtimaan, olemmeko nyt samassa pisteessä kuin aikanaan 1800-luvulla kirjojen yleistyttyä Suomessa. Silloin pelättiin, että lukeminen vie nuorison turmiolle. Pitäisi olla pellolla töissä eikä kirjan äärellä. Lukemisen vaaroista varoiteltiin. Mutta kuinkas onkin kelkka kääntynyt ja nyt lukeminen onkin yleisesti suuressa arvossa. Näitä kahta keksintöä, kirjaa ja ruutua, yhdistää sama asia; jotain uutta ja mullistavaa on keksitty ja suhtaudumme siihen ennakkoluuloisesti ja peläten. Ennen vanhaan kirjan pelot olivat samanlaiset kuin nykyään ruudun pelot; pelättiin että himolukija kadottaa kosketuksensa yhteisöönsä. Nykyään pelätään, että liikaa ruudun ääressä viihtyvä lapsi ei ole tarpeeksi normaalissa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Meillä on aloitettu taaperon ruutuaika n. 1 vuoden ikäisenä youtubesta löytyvillä Pipsa Possun lyhennetyillä minijaksoilla. Ne kestivät n. 1 min/jakso, eli juuri sopivasti että sain Sohvin pysymään paikoillaan, jotta hampaat sai harjattua. Siihen mahtui sopivasti 1-2 jaksoa Pipsaa. Nykyään 2,5 v Sohvi harjaa itse ensin yhden hammaspeikon ja äiti vielä loput, eikä ruutua enää tarvita. Ruutua on myös käytetty systemaattisesti syöttämisen yhteydessä. Vauvavuoden aikana duplopalikoiden näpräys sai Sohvin pysymään aloillaan, mutta jossain kohtaa, ehkä 1 vuoden tienoilla, on otettu käyttöön piirrettyjen katsominen syöttämisen yhteydessä. Tapa varmasti jumiutui meille siksi, koska Sohvin ruokahalut olivat usein huonot ja haluttiin ruokailuun rento ilmapiiri, jotta edes jotain saisi menemään ja lapsen pysymään pöydässä. Tiedostan kyllä, että ennen on syöty tai oltu syömättä ilman ruutua. Oman lapsuuteni ruokailu oli usein ahdistava tilanne, enkä todellakaan halunnut samaa painostavaa ilmapiiriä meidän pöytään. Tärkeintä oli siis, että ruokailutilanne oli kaikille mukavaa ja sen tämä ruutu mahdollisti. Tällä hetkellä Sohvi syö välillä ilman ruutua ja välillä ruudun kanssa, joten varmaankin elämme nyt murrosvaihetta, kun ruutu alkaa jäädä pois. Ilman ruutua Sohvi pomppii välillä edestakaisin tuolille ja leikkimään, mutta vaikuttaa lopulta syövän ihan ok:sti. Enemmän tämä on äiteen neuroosi; vaikea luopua ruudusta, kun pelkää että Sohvilta jää ruoka täysin syömättä. Sohvihan ruutua harvemmin edes pyytää. Nykyään Sohvin syömättömyys ei ahdista niinkuin ennen. Sohvi voi hyvin ja syö usein seuraavalla aterialla jos edellinen jää syömättä. Ruutu on ollut meillä myös kiitetty taaperon viihdyttäjä, kun on vaikka koko perhe on kovassa flunssassa, mutta Sohvi jo toipumaan päin. Kun vanhemmat makaavat kuumeisina sohvalla on Sohvi saanut katsoa pari tuntia putkeen Ryhmä Hauta, mutta usein on sitten jo sen jälkeen itse tuonut kännykkää pois, että eiköhän tämä riitä. Olen jo aiemmin kertonut, että tapanani on myös pitää tv:tä päällä taustalla ja valikoida ohjelmaksi jokin rento lifestyle -ohjelma. Näin imaisen rennon tunnelman itseeni ja selviän rauhallisena Sohvin uhmaraivareista. Sohvi ei ole ollut kovin kiinnostunut tv:stä tulevasta sisällöstä, vaan suosii valikoituja piirrettyjä youtubesta tai areenasta. Tunnustan, että meillä on oltu aika rentoja tämän ruutuajan suhteen ja menty siinä maalaisjärjellä. Välillä ruutua käytetään enemmän, välillä vähemmän. Sohvi ei ole vaikuttanut koukuttuvan siihen, vaan tiedostaa, että on myös tosi kivaa leikkiä/lähteä mummulle/mennä saunaan yms. Jos edessä on siirtymä ruudun ääreltä johonkin puuhaan, sanon: "katso vielä tämä kohta loppuun ja sitten mennään hammaspesulle." Antamalla ennakkovaroituksen ja pari minuuttia aikaa, Sohvi ehtii valmistautua muutokseen ja on myöntyväinen luopumaan kännykästä. Harvoin olen joutunut väkisin ottamaan kännykän pois kädestä ja se onkin ollut pyrkimykseni, että Sohvi sen aina lopulta ojentaa minulle. Meillä katsotaan ruutua päivittäin pätkissä, 1-2 tuntia. Pikku Kakkonen ei juuri kiinnosta. Pikku Kakkosen pelisovelluksesta Sohvi kyllä tykkää, mutta ei kuitenkaan pelaa sitä kuin pari x/kk:ssa ja kyllästyy siihen 10 minuutissa. Sohvi tykkää myös ihastella emojeita watsapissa ja lähettääkin iskälle aina kryptisiä kuvaviestejä. Iloinen kakkaemoji on suosikki. Myös kuvagalleriaa ja kotivideoita katsellaan yhdessä useasti. Olen käyttänyt ruutua myös estämään taaperoa nukahtamasta autoon jos tulemme jostain aamuaktiviteetista kotiin lounaalle. Näin olen saanut päivärytmin pysymään ennallaan ja elämän sujuvammaksi. Jos on tehty pitkiä automatkoja, on silloin kännykkä ollut myös loistava viihdyttäjä. Jaottelisin ruutuajan neljään osaan: 1.HAUSKAA JA RENTOA 2.OPPIMINEN 3.YHDESSÄ RUUDUN ÄÄRELLÄ 4.HAITALLINEN RUUTU 1.HAUSKAA JA RENTOA Tähän laittaisin Pipsa Possut, Ryhmä Haut ym piirretyt. Tosin nekin ovat joskus tarinoiltaan opettavaisia. Pipsa Possussa mm. käsitellään paljon tunteita, pettymystä, vihaa, valehtelua ym. Ryhmä Hau:ssa keskiössä on toisten auttaminen. Tähän kategoriaan kuuluu myös pelit, joissa ei ole keskiössä oppiminen, vaan hauskuus/voittaminen. Yleisesti tähän kuuluu kaikki hömppä, jonka tarkoitus on vain viihdyttää. Ja joskus se on juuri se mitä tarvitaan. 2. OPPIMINEN Pelisovellukset särähtää heti korvaan, mutta kun tarkastelee oikeasti pienille suunnattuja pelejä niin ne ovat ilahduttavan opettavaisia. Esim. Pikku Kakkosen pelisovellus, jossa opitaan numeroita, sanoja, värejä, tunteita. Oppimisen lisäksi alusta tarjoaa myös hauskaa viihdettä taaperon luovalle mielelle ja onnistumisen kokemuksia raksahommamestarina. Syömisen takutessa voi uusiin ruoka-aineisiin tutustua innostavasti eri ruokapelisovelluksilla: Toca Boca junior ja Myyrän mielikasvikset. Taaperoni rakastaa youtube animaatiovideoita, joissa esiintyy rekkoja ja eri värisiä palloja. Kuormuri Leo opettaa värejä ja numeroita useissa lauluvideoissa. Olemme katselleet ja kuunnelleet myös erilaisia suomenkielisiä pottalauluja youtubesta: pottalaulu little baby bum ja pottalaulu cocomelon. 3. YHDESSÄ RUUDUN ÄÄRELLÄ Yhdessä voi ruudulta selata vaikka interaktiivista satukirjaa. Meillä taapero tahtoo monesti tutkia watsapin emojeita äiteen kanssa. Lisäksi hän usein haluaa katsella kuvia ja kotivideoita viime kuukausilta ja tämä on itsellekin rentouttavaa ja ihastusta herättävää puuhaa. Miten hauskoja hetkiä onkaan ollut! Saatamme myös yhdessä katsoa Ryhmä Hau jaksoa ja kommentoida molemmat sen tapahtumia. Näin ruudun tuijottamisesta tuleekin mukava yhteinen hetki. Välillä on pelattu meidän ikivanhaa pleikkari 3 Movea, eli liikuntapeliä. Siinä huidotaan kapulalla kaiken maailman ötököitä pois tai ollaan vaikka kivenhakkaajia tai maalareita. Eli liikuntaa ja yhteistä hauskaa. Otamme myös välillä hassuja yhteiskuvia Sohvin kanssa tai sitten Sohvi haluaa, että kuvaan häntä videolle kun hän tuhoaa hiekkakakkuja tai tekee hyppyjä tyynykasaan yms. (Ihan selvästi Sohvi kuuluu jo tubettaja sukupolveen. Tsekkasin ihan mielenkiinnosta, että 2010-2024 syntynyt sukupolvi on nimeltään alfa. Aika ylväs nimi. Parempi kuin boomer.) 4.HAITALLINEN RUUTU Kaikki materiaali, jossa ei ole S (sallittu kaikille) merkintää saattaa olla haitallista/järkyttävää/pelottavaa. Ja sitten tietysti pitää huomioida lapsen yksilöllisyys. Möröt ja noidat saattavat pelottaa herkimpiä vielä pitkään, eikä ole mikään pakko katsoa pelottavaa lastenohjelmaa, vaikka siinä kuinka lukisi, että sallittu kaikille. Aina löytyy hyviä vaihtoehtoja. Tähän kategoriaan kuuluu myös se liiallinen ruudun tuijjotus. Jos ruudusta alkaa olla vaikea luopua pyydettäessä, niin olen silloin pysähtynyt pohtimaan onko liikaa ruutuaikaa ja sitten on tarvittaessa vähennetty ruutua reippaasti. Meillä on vielä vanha kunnon tv käytössä, mutta tiedän, että monissa perheissä katsotaan vain valikoituja ohjelmia suoratoistopalveluista. Se onkin turvallisempaa, sillä silloin lapsi ei altistu esim. tv-uutisten sotakuville tai arveluttaville mainoksille. Eikä myöskään lastenohjelman päätyttyä ilmesty ruudulle jotain rajua poliisin takaa-ajo ohjelmaa. Ruudun hyvää: -Lapsi pysyy paikoillaan hampaiden pesussa ja hampaat saa hyvin pestyä. -Lapsi suostuu syötettäväksi ja ruokailun ilmapiiri pysyy rentona. -Lapsi ei nukahda autoon, joten päivärytmi säilyy. -Oppiminen, rentoutuminen, nauru, satunnainen "lapsenvahti". Ruudun huonoa: -Jatkuva lapsenvahti -Pakokeino vaikeille tunteille. Pitkittyessä tilanne pahenee, kun harmia ei tule käsiteltyä. -Koukuttuminen. -Epäsosiaalisuus. -Perinteinen leikkiminen jää vähemmälle. WHO:n suosituksen mukaan alle 2 vuotiaan ruutuaika tulisi olla päivässä nolla. Myös Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos on ottanut tästä koppia ja antanut saman suosituksen. Lisäksi 2-4 vuotiaan ruutuaika tulisi olla max 1 tunti päivässä ja tätä vanhempien 2 tuntia. THL:n lastenpsykiatri Juulia Paavosen mukaan suositusten on tarkoitus kuitenkin olla suuntaa antavia. "Jos lapsella on erilaisia psykososiaalisia pulmia ja hän viettää paljon aikaa ruutujen äärellä, on hyvä pohtia lapsen arkea." (YLEn juttu) Tutkimusten mukaan liika ruutuaika voi haitata kielellistä ja sosiaalista kehitystä. Tutkimusta on tehty mm. Japanissa ja Suomessa. Tutkimusten ongelmakohta on kuitenkin se, että äidit ovat täyttäneet kyselylomakkeita lapsensa taidoista ja ruutuajoista, jolloin ne ovat voineet vääristyä. Tutkimukset eivät myöskään pysty vastaamaan kysymykseen aiheuttaako itse ruutuaika oireita vai ajautuvatko ne lapset enemmän ruudun pariin, joilla on elämässä jo muutenkin paljon haasteita. Tutkijat myöntävät, että lisää tutkimusta tarvitaan. Siihen asti, jokainen perhe tekee niin kuin lapselleen parhaaksi katsoo. On kuitenkin maalaisjärjellä ymmärrettävää, että yli 4 tuntia päivittäin ruutua tuijottava taapero jää jostain paitsi. (Helsingin yliopisto-juttu) Näiden artikkeleiden perusteella oleellista ei ole se, kauanko lapsi viettää aikaa ruudulla vaan se, katsotaanko ruutua yhdessä ja kuinka paljon päivän aikana on muuta mukavaa ruudutonta tekemistä vanhemman kanssa. Haitallisinta oli yksin ruudun tuijottaminen. Pelaaminen vaikutti olevan vähemmän haitallista kuin muu yksin ruudun ääressä zombeilu. Terveellisempää vaikutti myös olevan ruudun katsominen pienissä pätkissä kuin koko päivän ruutuaika yhteen putkeen. Lopulta ruutuaika on vain yksi tekijä lapsen elämässä, joka voi joko tukea tai haitata lapsen kehitystä. Lähteitä: https://yle.fi/a/3-11842808 Suomalaistutkimus ruutuajasta https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/aivot/digilaitteiden-kaytto-voi-vaikuttaa-lapsen-kielelliseen-kehitykseen https://yle.fi/a/74-20027107 Lukemiseen käytetty aika vähenee, mutta toisin oli ennen