Haku

Tässä postissa: Tunteiden ensiapuboxi (lapsille ja vanhemmille, joilla on jo isommat lapset) Rentoutumisboxi (erityisesti meille vanhemmille) Kiukkuleijonan kesytyskori (lapsille) Etsiessäni apuja vanhempana omiin tunneryöppyihini , löysin sattumalta HUS:in facebook sivuilta tällaisen tunteiden ensiapuboxin. Tämä ensiapusalkku käy erilaisiin voimakkaisiin tunneryöppyihin. Tunnetaidot vahvistuvat vain tuntemalla ja opettelemalla tunteiden tervettä hallintaa. Tunteitahan ei voi eikä pidä täysin hallita, mutta yliryöpsähdyksiä on hyvä opetella hieman rauhoittamaan niin, että järkevä keskustelu on mahdollista. Tämä boxi on suunniteltu lapsille, nuorille ja nuorille aikuisille, mutta me paatuneet vanhemmatkin joskus hyötyisimme varmasti ainakin jonkinlaisesta rentoutumisboxista kun arki kuormittaa. Ainoa syy miksi tämä ei ehkä toimi useimmille vanhemmille on se, ettei pienten lasten vanhemmilla useinkaan ole aikaa/mahdollisuuksia mennä tonkimaan rauhoittumisboxia, kun raivokas uhmaikäinen huutaa ja heittelee tavaroita. Helpoin ja nopein vanhemmille tarkoitettu tunteiden rauhoituskeino on itselle ollutkin pinnanpidennys suunnitelma . Mutta kun lapsi kasvaa niin että osaa itse hakeutua oman boxin äärelle niin sitten vanhempikin voisi riitatilanteessa hakeutua oman boxinsa ääreen ja kummankin rauhoituttua voisi sitten keskustella riitatilanteesta yhdessä rauhassa. Ensiapulaukun sisällön avulla suurimmista tunnekuohuista ja hankalista olotiloista pääsee hieman seesteisempiin tunnelmiin. Kun tunne rauhoittuu, kykenee tarkemmin miettimään mikä sai minussa aikaan näin voimakkaan tunteen? Mitä voisin jatkossa tehdä jos sama asia toistuu? Ehkä näitä boxeja voisi käyttää vuoronperään. Aluksi tunteiden ensiapuboxi ja kun on vähän rauhoittunut niin sitten voi avata rentoutumisboxin ja miettiä kahvin ja tuoksukynttilän äärellä, että mikäs nyt pipoa kiristää? Tunteiden ensiapuboxi Sisältää esim. seuraavia asioita: 1.Stressilelut Joitakin meistä rauhoittaa jonkun asian pyörittely käsissä. Stressipallo, kuplapeli tai muovailuvaha ovat tähän hyviä vaihtoehtoja. 2.Tarkkuustehtävät Johonkin tarkkuutta vaativaan keskittyminen voi siedä ajatukset muualle. Esim. sudokut, ristikot, palapelit, kuvien väritys tai kynsien lakkaus voi toimia. 3.Aistikokemukset Erilaisten aistikokemusten kautta rauhoittuminen on joillekin luontevaa. Tuoksukynttilät, tuoksusaippuan tai hajuveden nuuhkiminen saattaa olla avuksi. Itse olen nuuhkinut suopursun lehtiä ja se tunne vie minut aina mielessäni lapin rauhallisiin tunturimaisemiin. Kuumavesipullo, lämmin suihku, kylpy tai saunominen voi auttaa. Itselleni lämmöllä on lohduttava vaikutus jos vaikka tunnen itseni surulliseksi tai arvottomaksi. Silloin lämmin suihku antaa lohtua ja puhtaus saa tuntemaan itseni taas yhtä arvokkaaksi kuin muutkin. Olen myös kuullut että vaatteiden vaihtaminen eri asuun voi auttaa vaihtamaan tunnetta. 4. Jumppa Yksi keino saada voimakas tunne laantumaan, on laittaa keho liikkumaan, muuttaa sykettä ja kehon lämpötilaa pienen jumppatuokion avulla. 5. Musiikki Musiikkiin liittyy muistoja ja ne vaikuttavat mielialaamme herkästi. Vaihda soittolista hankalassa tilanteessa ennalta valitsemaasi hyvän mielen listaan. 6. Tulinen Tulisen tai kirpeän karkin imeskely saa ajatukset nopeasti muualle. 7. Ajatukset muualle Lähde kävelylle, soita kaverille, hakeudu seuraan, silitä lemmikkiä, piirrä, askartele, katso eläinvideoita tai laita lempisarjasi pyörimään. Selaa lempikuviasi kännykästä, lempipaikkasi maisema tai lemmikin hassuja ilmeitä. Näistä voi askarrella laput ensiapuboxiin muistuttamaan mikä auttaa juuri sinua. 8. Voimalauseet Erilaiset miete- ja voimalauseet saattavat antaa tukea vaikeaan tunteeseen. Lauseet voi kirjoittaa lapulle tai tulostaa ja laittaa ensiapuboxiin. Omat lempparit: "Kaikki järjestyy." "Asioilla on tapana järjestyä, ei niinkuin luulet tai silloin kun eniten haluat, mutta lopulta kuitenkin." "Life isn`t about waiting the storm to pass, its about learning to dance in the rain." Nämä keinot on tarkoitettu ensiavuksi. Voimakkaimman tunteen laannuttua on tunteita syytä kuitenkin silloin tällöin käsitellä perusteellisemmin. Mikä herätti minussa näin voimakkaan tunteen? Voisiko asiaan löytyä jatkossa ratkaisu? Voisiko siitä jutella jonkun kanssa? Rentoutumisboxi vanhemmille Inspiroiduin tuosta ensiapuboxista ja suunnittelin tähän oman rentoutumisboxin. Kuvassa olevan boxin kokosin nyt ihan itseäni ja meitä varttuneempaa väestöä ajatellen, lapsi kokoaa omanlaisensa rentoutumisboxin. Jokaisella on boxissa niitä omia lemppariasioita. Boxiin tulee siis kaikenlaisia rentouttavia asioita tai muistutuksia rentouttavasta tekemisestä. Tämähän olisi hyvä avata aina haastavien hetkien päätteeksi, jos vanhempi vaan saa sitä ihanaa elvyttävää omaa aikaa. Sitten voikin miettiä kahvin ja tuoksukynttilän äärellä, että mikä sitä pipoa oikein tänään(kin) kiristää? Jos tätä boxia availee ihan säännöllisesti, niin todennäköisesti tarvitsee vähemmän tuota tunteiden ensiapuboxia käyttää. Tietysti vaatii oman aikansa ja vaivansa hankkia pieni laatikko ja täyttää se lemppariasioilla, mutta itselle riittää ainakin nyt että boxi on piirrettynä. Voin sitten kännykästä vilkuilla boxia kun on omaa aikaa luvassa ja haaveilla mitä ihanan rentouttavaa tekisin. Tähän boxiin voi laittaa esim. -lemppariäänikirjojen lista, hyviä sarjoja ja leffoja -lista -tuoksusaippuaa, tuoksukynttilän -kuvan lempipaikasta/ mukavan matka- tai lomamuiston -kiitollisuus listan "olen kiitollinen siitä että olen terve ja sain lapsen, olen kiitollinen tästä talosta, talon vieressä olevasta koivumetsästä ja siitä että saan nyt kunnolla omaa aikaa" -villasukat -aikuisten värityskuvia ja kyniä, sudokuja, ristikoita -nappikuulokkeet -kahvia, tummaa suklaata, lempikuppi -kutimet ja villalankaa Kiukkuleijonan kesytyskori Leijonan kesytyskorin tarkemmat ohjeet löytyvät kirjasta Aada ja kiukkuleijona , mutta ne ovat samantapaisia kuin tunteiden ensiapuboxissa. Suurin ero on, että leijonan kesytyskori on tarkoitettu vain kiukun tunteeseen. Kirjan idea on, että kiukku on kuin pieni leijona taskussamme ja joskus se kasvaa hurjan suureksi. Silloin otetaan esiin leijonan kesytyskori, jonka avulla kiukkua voidaan purkaa turvallisesti pienemmäksi, ilman että vahingoitetaan muita tai itseä. Kiukkuleijonan kesytyskori -paperia revittäväksi -vastamelukuulokkeet tai musiikkikuulokkeet -stressipallo -värikyniä ja paperia Luitko jo: Pinnan pidennyssuunnitelma vanhemmalle Lähteet: HUS Lastenpsykiatria facebook-julkaisu 5.6.2024 (Tunne -ensiapuboksi) Aada ja kiukkuleijona -kirja; Riikka Riihonan, Kaisla Suokas

Lapsi kiipeää pinnasängystä pois Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Muutenhan lapsi kiipeää pinnasängystä pois yhä uudelleen ja uudelleen. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat. Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin. Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan  ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin. Uhmaikä ja uni Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä , taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita. Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.

1,5 v kiipeää pinnasängystä pois Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat. Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin. Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan  ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin. Uhmaikä ja uni Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä , taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita. Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.

1,5 v kiipeää pinnasängystä pois Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat. Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin. Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin. Uhmaikä ja uni Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä , taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita. Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.

Älkää uskoko niitä otsikoita, joissa luvataan, että lapsi oppii potalle parissa tunnissa tai parissa päivässä. Totuus on, että suurin osa lapsista opettelee tätäkin uutta taitoa useita viikkoja. Ihan niinkuin kävelyä tai puhumista. Kyse ei ole vain pottaan pissaamisesta, vaan opittavia asioita on monta: pissahädän tunnistaminen, pissahädästä kertominen, pissan pidättäminen, housujen laskeminen, potalle istuutuminen. Tämän jälkeen vielä myöhemmin pyyhkiminen, housujen nostaminen ja käsien pesu. Lisäksi jos sattuu olemaan kyseessä vielä uhmaikäinen, niin harjoittelu on entistä haastavampaa. Uhmaikäinen ei tykkää hienovaraisista kehoituksista istua potalle, hän haluaa keksiä sen itse. Hän myös tykkää vaihtoehdoista, Käytkö tällä vai tällä toisella potalla? Käytkö puskapissalla vai potalla? Potalle opetteluun tarvitaan; Housuton taapero, jolla voisi olla edes vähän mielenkiintoa pottailuun Vanhempien stressitön elämäntilanne, ei suuria muutoksia, hyvää mieltä, useita vapaapäiviä (mieluiten kesäloma), asennoituminen eritteiden siivoamiseen lattialta Potta, joka sijoitetaan hyvin lähelle leikkivää taaperoa Paljon hyvää juotavaa Pottaan tutustuminen vauvavuotena tuotti tuloksia, kunnes... Päätin tutustuttaa pikkuiseni pottaan jo hyvin varhain. Luimme erilaisia pottakirjoja (Kirja taaperolle-post) ja potalla sai tehdä kaikkea kivaa, syödä suklaata ja katsella piirrettyjä. Meillä olikin vaihe, jolloin alla vuoden ikäinen vaapero teki aina päiväkakat hienosti pottaan, kun hänet siihen laittoi päikkärien jälkeen istumaan ja juomaan lämmintä maitoa. Koko homma tyssäsi kuitenkin kuin seinään siinä kohtaa, kun äitee oli päättänyt, ettei enää jaksa pukea ja riisua lasta ulos päikkäreille koko ajan, vaan toiset päikkärit saivat jäädä pois. Juuri ne, joiden jälkeen oli kakka tullut pottaan. No ei enää tullut ja potalla istuminen ei käynyt enää millään laatuun, vaan siitä tuli aina suuri vastustus. Äiti oli ihmeissään. Tuntui, että potasta oli tullut ahdistava kummitus. Potta laitettiin piiloon kuukausiksi ja otettiin kunnon "timeout". Homma ei vaan etene Potta otettiin uudelleen esille taaperon lähestyessä kahta vuotta. Uhmaikä toi oman lisämausteensa pottailuun. Sohvi kieltäytyi järjestäen potalle menemisestä ja sai suorastaan raivarit, kun siitä puhuttiinkin. Yritin luoda taaperolle uutta positiivista suhdetta pottaan ja hän sai koristella potan tarroilla. Katsoimme myös pottalauluja youtubesta ( babybum ja cocomelon ). Pottailu ei kuitenkaan kiinnostanut ja hän järjestäen kieltäytyi istumasta potalle. Potta jätettiin näkyville ja tulevien kuukausien aikana aina välillä vihjattiin, että potallekin voisi mennä. Potta-asiaan tuli aina heti vihainen vastustus: ”Ei!” Alkoi iskeä jo epätoivo. Jos Sohvi olisi päiväkodissa niin varmasti olisi tämän homman jo oppinut. Se on niin kova matkimaan muita. Voi kun tämän homman voisi jättää päiväkodin tehtäväksi. Miten tämä ei nyt lähde sujumaan? Olenko ollut liian painostava? Aito kiinnostus pottailuun herää Lopulta siinä 2 vuoden jälkeen huomasin, että pottailu oli alkanut kiinnostaa Sohvia, mutta ei kotona, vaan muualla. Hoplopin wc:ssä hän halusi usein potalle istumaan. Mitään ei koskaan pottaan tullut, mutta homma kiinnosti. Myöskin uimahallissa oleva potta herätti kiinnostusta. Aavistelin, että nyt kun itse vaan jaksaisin niin alkaisi olla hyvä hetki kokeilla jättää päivävaipat pois. Se tarkoittaisi pissalätäköitä lattialla ja pissapyykkien pyörittämistä. Ei vaan houkuttele, ei yhtään. Toisaalta, jätemaksut vähenisivät 20e/kk ja vaipparahoja säästyisi 60e/kk:ssa. Eli 80e/kk säästöä... no motivoihan se. Pottaharjoitukset alkavat Sohvin ollessa 2,5 v tuli arkeen sopiva hetki. Oli sopivan tylsä arkiviikonloppu, hyviä yöunia kaikilla takana, ei ylimääräisiä stressitekijöitä. Pottailu alkoi sattumalta, kun Sohvin vaippa oli lauantaiaamuna herätessä kuiva. Otin vaipan pois ja kerroin, että tänään ei käytetä ollenkaan vaippoja, vain pottaa. Laitoin Sohvin päälle vain sukat ja ylipitkän t-paidan. Käärin muutaman isoimman maton pois ja laitoin kylppäriin ämpärin tulevalle pyykille. Sohvi sai aamupalan lisäksi vielä mehutripin, jotta saataisiin harjoittelutilanne päälle. Sohvi alkoi pikkuhiljaa olla silminnähden pissahätäinen ja yritti mennä vessasta hakemaan vaippaa ja sanoi että "äiti vaihtaa”. "Ei äiti tänään vaihda kun tänään pissataan pottaan." vastasin. Kannustava ja ystävällinen potalle kehottaminen ei onnistunut, vaan siitä seurasi jyrkkä kieltäytyminen. Parit ekat pissat Sohvi pissasi huoneensa lattialle duploleikin lomassa. Hän yllättyi aina tilanteesta ja jäi paikoilleen seisomaan, kunnes olin siivonnut pisut pois. Yritin suhtautua asiaan positiivisesti, mutta realistisesti: ”Hupsis, tuliko pissat. Ei haittaa, mutta ensi kerralla mene potalle, jooko. Kun tulee hätä sano äitille, että potta. Ei pissata lattialle, eihän.” Välillä Sohville laitettiin pikkuhousut, mutta ne tuntuivat ehkä vähän vaipoilta, sillä ne tuli kasteltua aina märiksi, joten paras tilanne oli kun ei ollut housuja ollenkaan. Leikin Sohvin kanssa hänen huoneessaan, jonne potta oli sijoitettu, jotta se olisi heti saatavilla kun tilanne tulee. Sohvilla kesti kauan uskaltaa pissata pottaan. Ensin sinne tuli muutama tippa jota hurrattiin ja taputettiin kovaa. Sitten hetken tepastelun jälkeen lopulta saatiin ne isot pisut! Ja voi sitä riemua taaperon kasvoilla. Kyllä näki, että hän oli ylpeä itsestään ja uudesta taidosta, jonka oli oppinut. Palkinnoksi jatkettiin duploleikkiä yhdessä. Aina kun pissa oli tulossa, taapero tepasteli paikoillaan hätäisesti. Siitä aavistin, että kohta lirahtaa. Pikkuhiljaa Sohvi rupesi myös kertomaan itse että nyt on pissa tai kakka. Loppujenlopuksi viikonlopun saldo pottaan oli yhdet pisut ja yhdet kakat kumpanakin päivänä. Sunnuntai iltana juttelin mieheni kanssa, että mites nyt jatketaan? Tarkoittaako tämä, että Sohvi on valmis pottailuun vai ei ole? Sitten hoksattiin kysyä Sohvilta ja kun Sohvi sanoi ”Potta tykkää!” Oli homma selvä. Tätä jatketaan! Ja olihan sen huomannut miten taapero nautti uuden taidon opettelusta ja onnistumisen kokemuksista. Stressiä ja huonoja yöunia Kuin kohtalon ivaa, alkuviikko ei alkanutkaan hyvin. Elämään tuli stressitekijöitä ja huonoja öitä. Maanantaina yllätyin siitä, että vaikka laiskana laitoin Sohville housuvaipan, hän kuitenkin tuli sanomaan "potta" tai "pissa" ja istui vielä sujuvasti potalle tekemään pisut. Kuitenkin kun viikko jatkui ja vastoinkäymiset ja stressi lisääntyivät, jäi pottailu lopulta torstaihin mennessä kokonaan pois. Eli se oli suoraan verrannollinen vanhempien stressitasoon, jaksamiseen ja mielenkiintoon asiaa kohtaa. Kun vanhempien voimavarat siivota eritteitä laskee niin eipä huvita taaperoakaan opetella pottailua. Kesällä alkaa puskapissailu ja vaipat jäävät pois Tämän jälkeen pottailussa oli parin kuukauden tauko. Ajatuksissa oli kesällä aloittaa pottaharjoittelut ja niin lopulta tehtiinkin kesäkuun lopussa, kun säät suosivat. Kesällähän on ihanaa, kun voi pissata myös ulkona. Lisäksi Sohvi sai päälleen kivoja kesämekkoja, niin housuja ei tarvittu ollenkaan. Eikä niitä voinut pariin viikkoon pitääkään, sillä heti kun neidillä oli pikkupöksyt jalassa, niin pisut ja kakat tulivat järjestäen pöksyihin, niin paljon ne tuntuivat vaipoilta. Mutta ilman housuja pottailu sujui jo ihan hyvin. Äitiä jännitti lujaa lähteä ekaa kertaa kauppaan vaipattoman vesselin kanssa. Sohvi kuitenkin ilmoitti ettei halua vaippaa ja pakkohan se oli uskoa. Kauppareissut sujuivatkin ilman vahinkoja. Sohvi yleensä vastusti potalle kehoitusta, mutta kun luvassa oli kiva kauppareissu, niin pottailu ennen lähtöä sujui mukisematta, kun tiedossa oli jotain kivaa. Viikon kohdalla oltiin ekaa kertaa mummulassa ilman vaippoja ja siellä Sohvi ilmoitti äitille, että "vessa" ja vain pieni liraus ehti tulla pöksyihin kun jo päästiin potalle. Vahinkoja kuitenkin tuli vielä keskimäärin kerran päivässä. Joko hetkeksi laitettuihin housuihin, tai sitten losottaen lattialle. Tämä ei kuitenkaan harmittanut itseäni yhtään, sillä vihdoinkin Sohvin asenne oli kohdallaan: hän ei halunnut enää vaippoja. Tai muutaman kerran taisi haluta, ihan vaan kun oltiin kotosalla. Ei niihin tainnut mitään tulla, mutta halusipa hetkeksi kokeilla miltä ne tuntuivat ja laitoin kyllä aina vaipan pyydettäessä. Luotin siihen, että ei Sohvi täysin vaippoihin enää palaa vaikka niitä välillä haluaakin kokeilla. Housujen kanssa Sohvilla oli se ongelma, ettei hän osannut laskea housuja alas. Sitä ruvettiin pikkuhiljaa harjoittelemaan ja se alkoikin sujua koko ajan yhä paremmin. Ja sitä myöten Sohvi oppi olemaan pissaamatta housuihin ja voitiin ottaa housut jo käyttöön ilman pelkoa, että ne heti kastuisivat. Sohvi keksi myös hienosti harjoitella pissan pidättämistä. Hän meni ulos nurmikolle pissalle ja hakeutui pihapolun laattojen päälle. Hän halusi pissata vähäsen jokaiselle kuudelle laatalle ja harjoitteli/leikki tätä muutaman kerran. Lisäksi oli hauskaa pissata kukan päälle tai puunjuurelle. Sohvi selvästi tykkäsi kun sai ulkona valita itse mihin pissaa. Sanoisin, että meillä meni ekat 3 viikkoa niin, että kerran päivässä tuli yksi vahinko. Mutta jo toisella harjoitteluviikolla Sohvi meni usein itsenäisesti vessaan kun hätä tuli, kaatoi potasta pisut pönttöön, painoi huuhtelunappia ja pyyhki pepun wc-paperilla. Aina ei tosiaan edes tiedetty, että Sohvi oli käynyt wc:ssä, muuta kun pisutipoista potan pohjalla. Kolmannen viikon lopulla Sohvi osasi jo laskea ja nostaa omat housunsa ja lähinnä saattoi joskus lirahtaa lusikallinen pöksyihin ennen kun hän ehti potalle. Tässä kohtaa Sohvi myös kieltäytyi yövaipasta joten päätimme testata yön ilman. Ja totta se oli, yövaippaa ei enää tarvittu, vaikka satunnaisesti yöllä saattoikin lirahtaa lusikallinen pisua housuun vielä pidemmän aikaa. Yövaippahan saattaa olla käytössä vielä muutaman vuodenkin päiväkuivaksi opettelun jälkeen ja se on ihan normaalia. Meillä sattui nyt käydä näin. Loppujen lopuksi me lähdettiin kokeilemaan yhtä viikkoa. Viikon jälkeen vaikutti niin hyvältä, että päätettiin kokeilla vielä toinen viikko. Kun sekin meni vain yhdellä vahingolla/pv niin tiesin, että tästä tää lähtee. 5 viikon kohdalla Sohvi oli päivä- ja yökuiva. Ainoastaan pieniä lirahduksia saattoi tulla satunnaisesti pöksyihin. Ja voisin kuvitella että isompikin vahinko voi vielä käydä jos on mielenkiintoista tekemistä eikä malta käydä pissalla. Mutta vaipat on nyt taakse jäänyttä elämää. Uhmaikä ja potalle opettelu - helppo homma vai mahdoton tehtävä? Sanoisin, että se riippuu siitä, onko taapero itse valmis pottailuun ja jaksavatko vanhemmat siivoilla ja pyykätä. Painostamalla ja pakottamalla homma ei ainakaan onnistu, eikä jos haaveissa siintää nopea oppiminen. Toisaalta on myös lapsia, jotka oppivat homman kerrasta kun ovat itse siihen valmiita ja kiinnostuneita tai matkivat isompia sisaruksiaan. Mutta jos homma ei lähde parissa kolmessa päivässä yhtään sujumaan, kannattaa ottaa kunnolla etäisyyttä potta-asiaan ja kokeilla kuukauden parin päästä uudestaan. Mihinkäs tässä on kiire, valmiissa maailmassa. Kaikki me on opittu lopulta käymään wc:ssä.

Uhmaikä on yksi lapsen itsenäistymisvaiheista. Sen tarkoitus on irtautua hieman vanhemmista ja sen aikana lapsi ymmärtää, että onkin ihan oma yksilönsä, jolla on omat mielipiteet ja tahto. Uhmaikä alkaa joillain jo ennen 2v ikää ja toisilla vasta 3 vuotiaana tai sen jälkeenkin, mutta tyypillisesti se osuu 2v tienoille. Muita lapsen itsenäisyysvaiheita on n.6v kieppeillä ja murrosiässä. Itsenäisyysvaiheiden aikana lapsi irtautuu vanhemmistaan aina vähän lisää ja kasvaa lopulta itsenäiseksi yksilöksi. Uhmaiän aikana lapsi alkaa ymmärtämään, että kaikki eivät tahdo samoja asioita kuin hän, vaan kaikilla on oma tahto. Niin hänellä itsellä, kuin vanhemmilla ja kaikilla muillakin ihmisillä. Usein uhmaikäinen lapsi haluaa toimia juuri päinvastoin, kuin mitä vanhemmat häneltä pyytävät. Lapsi uhmaa kaikista eniten juuri turvallisimmille aikuisille elämässään, eli usein omille vanhemmilleen. Lapsi uskaltaa näyttää uhmansa kun tietää, että hänet hyväksytään kiukkuisenakin. Vanhemmalle lapsen kiukun kohtaaminen voi olla haastavaa, jos hänen omaa kiukkuaan ei ole hyväksytty hänen omassa lapsuudessaan.  (post: Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa.) Uhmaiän aikana lapsi oppii tunteidenkäsittelyä, erityisesti kiukun rauhoittamista. Tähän hän tarvitsee kuitenkin mallin aikuiselta. Uhmaikäinen lapsi ei vielä osaa säädellä kiukkuaan ja saattaa purkaa turhautumisen, pettymyksen ja vihan potkimalla, lyömällä ja puremalla. ( post: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätään lattiaan? tai Mitä tehdä kun taapero lyö ja puree vanhempiaan? )Lapsi on tunnekuohussaan aivan hukassa, eikä hän tiedä miten rauhoittua. Jos lasta ei auteta suuren tunteen kanssa, vaan annetaan huutaa kauan aikaa itsekseen, lapsi ei opi rauhoittamaan tunnetta vaan oikeastaan vain tukahduttamaan eli sivuuttamaan sen. Yksi keino on vain olla empaattisesti läsnä ja tunnekuohussa olevan lapsen lähellä ja koittaa vaikka silittää selkää, jos lapsi tähän suostuu. Odotetaan, että lapsi rauhoittuu hieman ja melutaso laskee. Voimakkaimman raivon vallassa lapsi ei useinkaan halua tulla syliin tai että häneen kosketaan. Muutaman minuutin päästä lapsi voi haluta syliin tai sitten ei, mutta sitä on hyvä tarjota. Sitten sanoitetaan lapselle tunne ja tilanne: "Hermostuit, kun äiti ehti avata oven ennen sinua. Olit pettynyt, koska olisit halunnut avata oven itse. Voit avata sen ensikerralla itse." Toinen keino uhmiksen kiukkukohtauksiin on harhautus eli ehdotetaan jotain kivaa tekemistä yhdessä. Viedään jotenkin huomio kiukusta hetkeksi muualle, jotta tilanne rauhoittuu. Muovaillaan vaikka muovailuvahaa tai leikitään lapsen lempileluilla. On kuitenkin hyvä tilanteen rauhoituttua käydä lapsen kanssa läpi mitä tapahtui ja nimetä tunteet: "Petyit kun et saanut jätskiä ja se teki sinut surulliseksi. Taisit olla jo kovasti nälkäinen. On parempi syödä jätskiä jälkiruuaksi, eikä ennen lounasta. Muuten lounas ei maistu." Jos kiukku yritetään aina heti vaihtaa iloksi tai hassutteluksi erilaisin tempuin ilman jälkikäteen käytävää keskustelua tunteista, lapsi ei opi hyväksymään vaikeita tunteita. Tämä tapa antaa lapselle viestin, että hankala tunne ei ole sallittu, vaan se on parempi muuttaa nopeasti joksikin muuksi. On siis hyvä antaa lapsen hetken tuntea tunnetta ja viestittää samalla empaattisesti, että hyväksyt hänen vaikeatkin tunteensa. Kun lapsi on rauhoittunut hieman on hyvä opetella nimeämään lapsen tunteita ja näin varmistetaan, että lapsi tulee nähdyksi tunteidensa kanssa. Tämä kaikki, niin vaivalloista tai ärsyttävää kuin se onkin välillä, auttaa lasta oppimaan tärkeitä tunnetaitoja, jotka auttavat häntä läpi koko hänen elämänsä. Ne kantavat häntä kaikissa ihmissuhteissa sekä elämän ylä- ja alamäissä. Niiden avulla, lapsi tulee selviämään mistä tahansa, mitä elämä tielle heittää ja heittäähän se, sen me aikuiset tiedämme. 5 vinkkiä uhmaiän raivareihin Anna lapsen itsenäistyä vähän . (se on uhmaiän tarkoitus) Hän voi opetella pukemaan kengät tai takin, kantamaan ostoksia, irrottamaan viinirypäleitä, leikkaamaan muovisaksilla, pesemään kädet, jotain uutta, minkä sinä olet yleensä tehnyt puolesta. Jousta ja anna vaihtoehtoja, niin lapsestasi kasvaa joustava ihminen, joka kokee itsensä arvokkaaksi. Älä jousta vaarallisissa asioissa, mutta joustavuus turvallisissa asioissa opettaa lapsestakin joustavan ja kompromisseihin kykenevän. "Okei. Voit saada nyt vielä toisen jätskin tämän kerran." Anna vaihtoehtoja: "Otatko tummaa vai vaaleaa leipää? Puetko punaisen vai keltaisen paidan?" Vaihtoehtojen tarjoaminen harjoittaa lapsen omaa tahtoa ja estää rajumpia uhmakohtauksia. Se tukee lapsen itsetuntoa, sillä se saa lapsen tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Hänen mielipiteillään on arvoa. Kun sinulla meinaa palaa käämi, hidasta omaa reagointia ja tee pinnan pidennyssuunnitelma . Lapsi oppii matkimalla eikä valitettavasti tee kuten sinä sanot, vaan niinkuin hän näkee sinun tekevän. Kun käämi palaa, muista pyytää anteeksi, vaikka riidasta olisi jo aikaa. Näin opetat lapselle miten palautetaan katkennut yhteys riidan jälkeen. Jos käämisi palaa usein (niinkuin minulla), kokoa itsellesi tästä oma pinnan pidennyssuunnitelma. (On toiminut ainakin minulla hyvin.) Opettele sanoittamaan lapsen tunteita empaattisesti, "Kyllä mä näen sen, että olet pettynyt ja surullinen. Se on ihan ymmärrettävää." ja kun lapsi on saanut tuntea hetken tunnettaan ja näkee että hyväksyt sen, hän ehkä hieman rauhoittuu. Voit kysyä tulisiko lapsi syliin ja sitten voit selittää miksi nyt ei saa jotain. Näin lapsi oppii, että vaikeatkin tunteet ovat sallittuja, eikä tulevaisuudessa sullo vaikeita tunteitaan pieneen mustaan rasiaan, joka sitten aikanaan voi räjähtää. (post: Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa.) Lisäksi lapsi oppii millä keinoin voi helpottaa oloaan, kun on pettynyt olo: Hali ja suuntaus uuteen asiaan. Nälkä-väsy-kiukkukohtaukseen ei auta kuin ruoka ja uni , (ja empaattinen, tilanteen ymmärtävä läsnäolo), puhe on turhaa. Lue kokonaisuudessaan: Uhmaikä koettelee kaikkien hermoja -5 vinkkiä uhmaiän raivareihin (Sisältää myös vinkit kauppakiukkukohtaukseen ja jakamisen vaikeuteen.) Lähteenä mm.: Hyvän vanhemman salaisuus, Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone, kuvitus Jenni Kuhalainen Uhmaikäinen perheessä - tukea uhmaikäisten lasten vanhemmille opas (Pauliina Aaltonen, Johanna Nieminen): https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/155654/Aaltonen_Pauliina_Nieminen_Johanna_2018.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Onko uhmiksella ollut jo 10 raivokohtausta tänään? Taaperolla on kova tarve opetella pettymysten sietoa ja tunteiden käsittelyä. Uhmaiässä taaperon tarve opetella tunteiden rauhoittelua on niin suuri, että raivari saadaan aikaiseksi asiasta kuin asiasta. Äiti ehti painamaan valokatkaisimen päälle tai avaamaan oven, kun taapero olisi halunnut itse ja siinä ei sitten auta oven kiinni laittaminen ja kehoitus taaperolle avata ovi. Ei. Taaperon mielestä, tilanne on jo menetetty ja taapero itkee kurkku suorana. Siinä ei voi muuta kuin lohduttaa toista pettymyksen äärellä ja juuri sitä lapsi eniten kaipaakin: Esimerkkiä siitä, mikä auttaa kun on pettynyt olo. Tähän tepsii siis alta vaihtoehto d). "Kyllä mä nään että sua harmittaa kun et kerinnyt avata ovea. Saat avata oven ensi kerralla.  (Sitten kun taapero on vähän rauhoittunut, voi kysyä:)  Haluatko tulla syliin, luetaanko hetki vaikka yhdessä sitä sun autokirjaa?" Kun Sohvin uhmaikä jatkui tuli eteen myös näitä perinteisempiä tahtojen taistoja ja silloin minulla oli enemmän vaihtoehtoja käytettävissä esim. näin: "Ei nyt oteta jätskiä." Jos Sohvilta kieltää jotain ja siitä alkaa taas uusi raivokohtaus, voin vanhempana joko: a) Antaa periksi jos on omat voimat vähissä, eikä ole kyse mistään hengenvaarallisesta (joskus pitää ajatella omaa jaksamista ja on myös ihan ok uudelleenarvioida omaa käskyään ja tilannetta) "Okei, saat ottaa yhden jätskin." Satunnaisesti käytettynä tämä antaa viestin, että olet hyvä ja reilu johtaja, joka kunnioittaa myös toisten tarpeita ja toiveita. Jos jatkuvasti antaa periksi kaikessa, se luo turvattomuutta. b) Sopia jonkinlaisen reilun kompromissin lapsen kanssa (näin lapsikin oppii tekemään kompromisseja) "Jos syöt nyt jätskiä et jaksa syödä ruokaa. Sovitaanko, että saat juoda nyt vähän mehua ja saat jätskin sitten vasta ruuan jälkeen." c) Pysyä jyrkästi omassa kannassani ja huudattaa lasta tuntikausia, (jolloin lapsi oppii vain tukahduttamaan tunteensa, eikä käsittelemään pettymyksiä ja hänestä todennäköisesti kasvaa myös yhtä jääräpäinen kuin minusta) "Se on ihan selvä asia, että jätskiä ei tänään syödä, kun minä sanon niin! Piste!" d) Pysyä lempeästi omassa kannassani , mutta lohduttaa lasta empaattisesti pettymyksen äärellä, ymmärtää/sallia hänen pettymyksensä, ja tarjota lopulta syliä tai halia, jolloin lapsi oppii, että pettymykset kuuluvat elämään. Niistä kuitenkin selvitään erilaisilla keinoilla esim. halauksen voimalla ja sitten siirtymällä tekemään jotain muuta mukavaa/yhteistä kivaa vanhemman kanssa, vaikka satukirjan lukemista. "Kyllä mä nään että sua harmittaa kun et nyt saa jätskiä. Saat jätskiä sitten huomenna mummulassa. (Sitten kun taapero on vähän rauhoittunut, voi kysyä:) Haluatko tulla syliin, luetaanko hetki vaikka yhdessä sitä sun autokirjaa?"

Muistan erään kerran, kun Sohvi protestoi kovaäänisesti sylissäni jostain ja iski jo suunsa käsivarteeni ajatuksella, että nytpä tästä puraisen, jotta minun mielipiteitäni kuunneltaisiin. Silmät pöyristyneenä katsoin Sohvia: "Aiotko sä tosiaan purra mua??!" Hän onneksi muutti mielensä viime hetkellä ja käsivarteeni jäi vain märkä läiskä. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen purentayritys. Asiaa selviteltyäni netin uumenista huomasin kuinka yleistä on, että taapero puree äitiä. Väkivalta on hyvin yleinen taaperon kommunikointitapa silloin, kun sanat loppuvat. Toisilla se jatkuu vielä aikuisuuteen, jos ei parempia keinoja tule tilalle; kun sanat loppuvat, otetaan nyrkit esiin. Sohvi oli siinä 1,5 vuotta kun ekan kerran hän päätti lyödä läiskäyttää äiteetä. Olin hämmästynyt. Miten voi noin pieni olla noin väkivaltainen, kun ei mistään ole saanut esimerkkiä tähän lyömiseen? Säikähdin. Aivan heti aluksi sanoin, että ketään ei saa lyödä. Se on selvä asia. Sitten tietysti aloin miettiä, miten ihmeessä ajauduimme tähän tilanteeseen, että suloinen pikku taapero lyö äitiä. Kyse oli varmaan jostain vaipanvaihdosta, jota taapero lujasti vastusti. Olin sitten päättäväisesti kuitenkin aikomassa vaipan vaihtaa hänen vastustuksestaan huolimatta ja sain läpsyn poskelle. En voi käsittää! Täytyyhän vaippa nyt vaihtaa, sehän on pian täynnä ja valuu yli. Myöhempinä aikoina selvisi, että taapero vastusti usein vaipanvaihtoa siksi, että hänellä oli pissahätä ja hän järkevänä ihmisenä olisi halunnut pissata tähän vaippaan eikä kastella heti uutta vaippaa. No en voi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, mutta usein uusi vaippa oli hetimiten märkä vaipanvaihdon jälkeen. Ja toisaalta usein vaipanvaihto sitten onnistui, kun antoi taaperolle vähän aikaa ja kysyi hetken päästä uudestaan. Eli hänellä oli siis jokin ajatus ja tahto, josta äitee ei saanut kiinni ja koska puhetta ei vielä tullut, ei tätä pystynyt äiteelle selittämään muutoin kuin huutamalla ja läpsäisemällä poskeen. Aina kun tällaista lyömistä tapahtui, tai tämä purenta-aikomus, tunsin avuttomuutta. Mietin  kuumeisesti miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. En todellakaan halua, että Sohvi jatkossakin pyrkii ratkomaan asiat lyömällä ja puremalla. Mutta olisiko tämä nyt se uhmaiän alku, joka oli päässyt yllättämään. Hänellä on oma tahto ja hän haluaa asioita, ja vielä sellaisia ihan joustettavia juttuja, niinkuin vaipanvaihdon siirtäminen. Katsoin myös peiliin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, sillä minähän olin lyönnin uhri. Mutta vanhemman roolissa, pakkohan sitä on miettiä, mitä minä tein väärin. Peiliin katsominen opetti itselleni sen, että minun on opittava hellittämään omaa kontrollia ja antamaan siimaa. On ihan totta, että vaippaa ei nyt ole pakko vaihtaa. Tämä ei ole sellainen tilanne, joka olisi ehdottoman vaarallinen taaperolleni ja vaatisi ehdotonta vanhemman tottelemista välittömästi, ei todellakaan. Olin vain tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nyt alkoi kehittyä lapseni oma tahto ja hänen omat tapansa. Ymmärsin, että olimme tulleet pisteeseen, jossa äiteen kannatti valita taistelunsa tarkasti, muuten koko arki tulisi olemaan pelkkää taistelua. Lyöminen loppui onneksi muutamassa viikossa, kun äitee alkoi joustaa enemmän ja antaa tilaa taaperon omalle tahdolle. Lyöminen tuli kuitenkin uudelleen kuvioihin satunnaisesti 2 vuoden kieppeillä kun tahtoikä puski todenteolla päälle ja hampaiden tulokin kiukutti vielä lisää. Silloin oli taaperon pinna erittäin lyhyt. Kerran kun iskä oli nukuttamassa taaperoa päiväunille, kuului huoneesta iso läimäytys ja iskän parkaisu perään. No iskä oli yrittänyt vaatia taaperoa käyttämään paksua peittoa useaan kertaan jättäen huomiotta taaperon lievemmät kieltäytymisilmaisut. Iskä sai sellaisen lämärin, että huhhuh. Iskä on sen verran kovapäisempi, että on näitä lämäreitä saanut muutamia. Äiteetä ei ole enää lyöty, mutta muutaman kerran on uhkaavasti nostettu avokämmen pystyyn ja se on riittänyt äiteelle merkiksi siitä, että taapero on tosissaan. No äitee joustaa. Monissa kirjoissa ja netin neuvosivuilla kerrotaan, että kun taapero lyö tai puree, pitää hänelle opettaa vaihtoehtoisia tapoja ilmaista kiukkua. Niissä ei kuitenkaan aina kerrota, mitä ne keinot ihan konkreettisesti on. Eli siis mitä? Enhän voi käskeä pientä taaperoa lähtemään ulos yksin kävelylle jos hän on vihainen. Niinhän minä tekisin. Kyllä piti kaivaa netin syvimmätkin sopukat, että löysin ihan oikeita esimerkkejä, miten voi kiukkua purkaa. Näytin usein, että tyynyä voi lyödä jos on vihainen. Sohvi ei kuitenkaan omaksunut tätä tapaa purkaa kiukkua, vaikka esimerkistä muutaman kerran saattoi tyynyä mäiskäistä. Sohvi kehitteli lopulta ajan kuluessa omia tapoja näyttää kiukkua. Joskus hermostuessaan Sohvi iskee nyrkillä pöytään. Tämä on siinä mielessä edistystä, että kiukku tulee näkyväksi, mutta ilman, että muita satutetaan. Sohvi on myös oppinut murisemaan, jos on vihainen. Tämän hän on oppinut perheemme koirilta. On selitetty, että jos koira murisee, se on vihainen ja silloin pitää antaa koiran olla. Tämä on ollut siitä hyvä kiukun ja tahdon näyttämistapa, että se alkaa usein naurattamaan vanhempia ja Sohvia ja näin kiukkukin alkaa nopeasti rauhoittumaan. Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli. Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3 Lasta ei saisi rangaista siitä, että hänellä on tunteita. Siten hän vain oppii olemaan ilmaisematta tunteitaan tai kertomaan niistä kenellekään tai edes tunnistamaan niitä itse. Saa olla pettynyt, saa olla vihainen ja uskon, että Sohvikin lopulta oppii, miten näitä tunteita voi ilmaista ilman, että muut läsnäolijat kärsivät. Tunnekirjoista mm. (Aada ja kiukkuleijona)  on opittu Sohvi kanssa, että kiukku on tärkeä tunne, jolla lapsi oppii ilmaisemaan ja asettamaan omia rajojaan. Siitä on hyötyä sitten, kun pitää puolustaa itseään ja oikeuksiaan vaikkapa kiusaamistilanteessa. Tai aikuisena oman jaksamisensa rajoja. Toivon, että lapseni saisi tällaisia taitoja. Siksi yritän ymmärtää ja joustaa. Ja ohjata itseä ja muita satuttavasta käytöksestä kohti vaikka sitten murisemista. Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätä lattiaan?

Niin siis kauanko tätä vielä kestää? Kaikki alkoi jo 1v 8kk iässä kun taapero alkoi lyömään tai uhkaili puremisella , kun hänen mielipiteitään ei nähty. Oli pään lyömistä lattiaan kun tahtoa ei saanut läpi. Pinnasängystä kiivettiin helposti ylitse ja nukahtaminen oli uusissa ongelmissa. Asiaa ei yhtään helpottanut se ettei taapero puhunut joten yhteistä kieltä asioiden selvittämiseen ei ollut. Lopulta tuli ihana seesteinen hetki juuri ennen 2v ikää.. kunnes sitten pamahtikin uhmaikä täysillä päälle siinä heti 2 v jälkeen. Kun vertaan aikaa nyt ja silloin, niin okei, julkisia itkupotkuraivareita ei enää ole ollut, luojan kiitos. Ei ole tarvinnut jännittää tai perua menoja uhmiksen mielentilan mukaan. Ja nyt kun kaikki hampaatkin ovat puhjenneet, niin ei ole enää sitä särkykiukkuakaan. Joten kyllä, olen kiitollinen että olemme päässeet tähän pisteeseen, jossa moni asia on helpottanut ja ehkä ratkaisevana tekijänä on ollut se, kun Sohvi oppi puhumaan. Nyt asioista ja tunteista on voitu keskustella paremmin. Kuitenkin on päiviä, kun mietin, että kauanko tämä uhmaikä oikeen jatkuu? Eikö tätä ole kärsitty jo ihan tarpeeksi. Ihan tosi. Joinain päivinä uhmiksemme tunteet käyvät edelleen niin herkillä, että hän loukkaantuu hyvin pienistä asioista, koko päivän. Siis äidin mielestä pienistä asioista. Jos sanon jonkin asian liian jämäkästi tai käskevästi hän alkaa pienesti nyyhkyttää ja sitten purskahtaa lohduttomaan itkuun. Otan hänet syliin ja lohdutan, selitän, "kun me myöhästytään kohta", "kun äitiä väsyttää", "kun tulee iso sotku". Eli ne tyypilliset tilanteet, joissa äidin ääni alkaa tiukentua. Tulee pakostakin mieleen, olenko kasvattanut lapsestani liian herkän. Onko se edes mahdollista? Eikö herkkyys ole synnynnäistä ja kovuus se suojamuuri joka herkkyyden ympärille rakennetaan. Vaikka juuri tätähän halusin, että hän uskaltaisi aina näyttää tunteensa ja ilmaista, jos tulee loukatuksi tai joku on epäkunnioittava häntä kohtaan. Että hän ei tukahduttaisi ja kerryttäisi sisälleen kaikkea sitä paskaa, mitä maailma pakostakin lykkää eteen. Ja jos hän ei reagoisi noin voimakkaasti niin enhän tajuaisi itsekään kuinka olen ärjähtänyt jostain asiasta, jonka olisi voinut sanoa ihan nätistikin. Ja haluan olla lastani kohtaan kunnioittava , jotta hän lopulta keräisi elämänsä varrelta lähelleen niitä ihmisiä, jotka ovat mukavia ja kunnioittavia. Monestihan sitä kerääntyy ympärille niitä samantyyppisiä ihmisiä joiden kanssa on lapsuutensa viettänyt, koska on tottunut itse juuri tietynlaiseen tunneilmastoon. Oli se sitten sellainen, jossa huudetaan ja raivotaan ja tavarat lentelee tai sellainen, jossa mökötetään maailman tappiin asti, eikä koskaan puhuta asioita halki. Toivoisin, että meidän perheen ilmapiiri olisi sellainen, ettei kenenkään tarvitsisi varoa suututtamasta ketään eikä kenenkään tarvitse kävellä kuin lasinpalasilla. Että virheiden tekeminen ei olisi maailmanloppu ja että lapsi saisi meluta, nauraa, itkeä ja huutaa, olla lapsi. Että olisi halveksunnan, paheksunnan, virheiden kyttäyksen ja moittimisen sijaan, kunnioitusta, edes yritystä ymmärtää toisia ja kannustusta. Koska mehän ollaan samassa veneessä. Mistä me saadaan tukea ja voimaa, jos ei meidän omasta perheestä. Joten, kyllä, hän saa olla herkkä. Hänen täytyy olla herkkä, jotta me paatuneet aikuisetkin ymmärretään olla herkempiä. Mutta silti, ihan tosi. Koska tämä loppuu? Koska olen jotenkin itse ajatellut, että päiväkodin aloitus voisi tehdä hyvää. Sohvi saisi tavallaan "oman elämän" eikä olisi niin riippuvainen meidän aikuisten tunneilmastosta. Hänellä olisi muutakin elämää ja paljon muitakin ihmisiä elämässä. Voin olla tässä ihan hakoteillä, mutta jos peilaan asiaa aikuisen ihmisen elämään niin on ihan tervettä, että kaikilla olisi jotain perheen ulkopuolista elämää. Joku jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, viettää mukavaa aikaa ja pitää hauskaa. Jää nähtäväksi pitääkö teoriani paikkansa, vai puretaanko päiväkodin ikävät tapahtumat iltaisin itkuhuutona kotona? Todella toivon, että niin ei käy, vaan päiväkodista saisi useimpina päivänä sellaista positiivista energiaa, "Sohvi osaa itse" ja "oppii uusia taitoja" ,"tapaa kivoja kavereita" -tyyppistä energiaa. Pienen googlauksen jälkeen, saatan ollakin oikeilla jäljillä, koska päiväkodin aloitus, jos mikä on itsenäiseksi, äidistä erilliseksi ihmiseksi opettelua ja niinhän tapahtuu, kun Sohvi saa päiväkodissa touhata aivan omiaan ilman äidin valvovaa silmää. Uhmaiän pituuteen ei google anna paljon lohdun sanaa. Sen kesto vaihtelee ja useimmilla on ohi 4-5 vuoden paikkeilla. Siis vielä 2 vuotta tätä!!! Mutta kaiken järjen mukaan, kun uhmaiän tarkoitus on täyttynyt, eli lapsi on kasvanut erilliseksi omaksi itsekseen niin uhmaikä lakkaa. Ja uhmaikä voi lakata äkillisestikin MLL sivujen mukaan. Keskustelupalstojen perusteella taas lapsen uhma jatkuu enemmän ja vähemmän sinne murrosiän jälkeiseen aikaan, että välillä tulee mukavia suvantovaiheita ja sitten taas harataan vastaan joka asiassa. Tavallaan tämä kuulostaa loogiselta, koska eihän mikään 3 vuotias ole vielä kauhean itsenäinen ihmisyksilö. Tulee vielä monta vaihetta ennen kuin lapsi on valmis lentämään pesästä. Ei tähän ole mitään varmaa vastausta. Se voi loppua huomenna tai sitten vain tauota hetkeksi. Se voi jatkua vielä vuosia, mutta varmasti tulee helpompia vaiheita välillä. Se mikä on varmaa, on se, että lapsi on kuin peili. Mitä enemmän jaksan vastata tunnekuohuihin lempeästi ja lohduttaa pettymysten äärellä, sitä enemmän Sohvi oppii näistä tilanteista taitoja selvitä voimakkaista tunteista ja pettymyksistä elämässään.

Tähän olen koonnut uhmaikää käsittelevät postaukseni yhteen nippuun: 1.Kun uhmaikä alkoi ymmärsin pian 2 asiaa Uhmaikä ei kolkuta oveen, vaan se rynnistää sisään. Käsittelen suloisen tyttäreni yhtäkkisen suurta käytöksen muutosta suloisesta pikkutaaperosta raivoavaan pikkuihmiseen. Kun Sohvin uhmaikä alkaa, joudun huomaamaan, että itsellänikin on selkeitä puutteita tunnetaidoissa. Onko vanhemmalla oikeus näyttää omia tunteitaan vai pitääkö ne laittaa johonkin lokeroon? Miten ihmeessä pysyisin itse rauhallisena uhmiksen raivotessa? 2. Uhmaikä koettelee kaikkien hermoja -5 vinkkiä uhmiksen raivareihin Tärkeimmät asiat, jotka opin Sohvin uhmaiän tunnemyrskyistä (ja omista) selvittyäni. 3. Mitä tehdä kun lapsi lyö ja puree vanhempiaan Sitä tuntee itsensä avuttomaksi kun lapsen käytös muuttuu yhtäkkiä aggressiiviseksi. Tässä kokemuksia Sohvin käytöksestä 1,5-2,5 vuotiaana. 4. Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätään lattiaan? 5. Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa Havahduttavaa tässä vaiheessa elämää huomata, kuinka vajaavaiset ovatkaan omat tunnetaidot. Mutta ei se auta muu kuin ryhtyä niitä opettelemaan, jotta voisi antaa lapselleen parempaa esimerkkiä. Mutta kyllä menee hitaasti oppi päähän äiteelle. Tässä vielä 2 postausta, joissa Sohvin ja äiteen kirjasuosituksia. Joukossa on useita tunne-elämää ja tunnetaitoja käsitteleviä lastenkirjoja. Niistä on ollut äiteenkin hyvä aloittaa tämä tunnemaailman opiskelu. Mikä kirja 2 vuotiaalle? Kirjavinkkejä taaperolle

Uhmaikä osaa yllättää yhä uudestaan. Jotenkin luulin, että kun uhmikselle selitetään jakamisasia muutamaan kertaan ja kerrotaan, että toiselle tulee surullinen olo, jos ottaa kädestä lelun, niin homma lähtisi sujumaan. Tässä on nyt 1/2 vuotta jankattu samaa asiaa, eikä se ole muuttunut juurikaan mihinkään. Miten voi olla, että Sohvi oppi laittamaan pipon itse päähänsä muutaman yrityksen jälkeen, mutta vaikka jakamista on harjoiteltu satoja kertoja, niin se ei näytä edistyvän. Sohvin on vaikea jakaa omia lelujaan. Kuitenkin asiassa hämmentää se, että muuten hän on erittäin avulias ihmisen alku, joka kaupassa nostelee tavaroita kyytiin ja liukuhihnalle ja pakkaa niitä. Synttäreille mennessä hän antaa iloisesti lahjapaketin sankarille tai jakaa saamiaan herkkuja muiden lasten ja aikuisten kanssa. Hän nostaa tippuneen avainnipun ja ojentaa sen oikealle omistajalle. Näin ollen olen tullut siihen tulokseen, että lapseni ei voi olla ”huonokäytöksinen” omiessaan lelujaan. Mikä on siis selitys tälle käytökselle? Asiaa syvägooglattuani löydän nykytrendin mukaisen käsityksen, jonka mukaan se, että 2v ei jaa tavaroita, ei olekaan niin iso juttu. 2 vuotias ei ole kehityksellisesti valmis jakamaan, niin kuin 2 kk vauvakaan ei ole valmis vielä kävelemään. Emme siis voi odottaa lapselta jotain, mihin hän ei vielä kykene. Kaivaudun 2 vuotiaan kehityspsykologiaan. Se, että 2 vuotias ei jaa lelujaan, kuuluu normaaliin kehitysvaiheeseen. Vasta 3 vuotiaana lapsi alkaa olla psykologisesti kypsä oppimaan aitoa jakamista. 2 v ei vielä ymmärrä olevansa muista erillinen ihminen ja yksilö. Hän luulee muiden tietävän, mitä hän ajattelee ja hän luulee muiden ajattelevan asioista samoin kuin hän. Siksi 2 vuotiaan on vaikea ajatella asioita muiden näkökulmasta, kyse ei ole itsekkyydestä, vaan siitä, että hän tosiaan aidosti luulee, että muut ajattelevat kaikesta samoin kuin hän itse. Koska tämän lisäksi impulssikontrolli on vielä heikkoa ja ajan käsittäminen vaikeaa, on lelujen vuorotellen jakaminen vaikeaa. Tavarat ovat 2 vuotiaalle minuuden jatke ja hän alkaa vasta hiljalleen ymmärtää, että on muista erillinen ihminen. Usein kun leluvarkaus on tapahtunut, lasta torutaan ja varastettu lelu napataan lapsen kädestä ja palautetaan napakasti oikealle omistajalle. Se, että yritetään saada jakamista tapahtumaan näin pakottamalla, hidastaa jakamisen oppimista. Kukaan ei pidä siitä, että tavaroita otetaan pois, varsinkaan kun ei itse ymmärrä miksi. Ja 2 v ei vielä ymmärrä. Jos lasta toruu tai rankaisee siitä, että hän ei jaa, jakamisesta tulee paha sana ja lapsi ei halua jakaa sitäkään vähää. Mutta kun lapseni nappaa lelun toisen kädestä, se saa minut tuntemaan vanhempana häpeää ja noloutta, eihän nyt noin saa tehdä! Jos lelua ei heti lähdetä palauttamaan, mitä sitten pitäisi tehdä? Sen sijaan, että tavara palautetaan kiukkuisesti ”varasta” toruen oikealle omistajalle, tilannetta puretaan nykyohjeiden mukaan rauhallisesti keskustellen. Tämän lisäksi esitellään vaihtoehtoinen toimintamalli, eli lelun pyytäminen toiselta. Tässä esimerkki: Lelun vieneelle sanotaan: ”Matti on nyt surullinen ja itkee, kun veit hänen lelunsa. Ei saa viedä toisen kädestä lelua. Jos haluat lelun, voit pyytää sitä.” Ja Matille kerrotaan: ”Tulit surulliseksi kun Sohvi vei sinun lelusi. Se ei ollut oikein. Ensi kerralla, pidä lelusta tiukasti kiinni, niin ettei Sohvi saa lelua.” Sitten annetaan Sohville mahdollisuus palauttaa itse lelu. Jos näin ei tapahdu, niin vasta sitten aikuinen palauttaa lelun. Sitten Sohville sanotaan, että voit pyytää lelua Matilta. Sohvi (joka ei vielä osaa puhua) ojentaa kätensä ja ihme ja kumma, Matti antaa lelun Sohville. Tämä onkin uusi mielenkiintoinen leikki, jota voidaan leikkiä. Pyydetään ja annetaan. Tätä ei kuitenkaan leikitä lapselle tärkeillä uni/turvaleluilla, vaan ne siirretään pois leikkien ajaksi. Jos lelun antamisleikki ei kiinnosta, voidaan ottaa vuorotteluleikki käyttöön. Kerrotaan, että Matti saa leikkiä lelulla 1 minuutin ja sitten Sohvi saa leikkiä 1 minuutin” Tämäkin voi tosin olla jo liian pitkä odotus näin pienelle. Sitten kannattaa myös välillä leikkiä leikkejä, joissa ei jaeta tavaroita, niinkuin leikkiä piilosta tai tanssia yhdessä baby sharkin tahtiin. Jakamista tulee harjoiteltua kotona jo huomaamatta arjen askareissa ja lapsi omaksuu sitä perheen tavoista: Syödään yhdessä ruokaa, joka jaetaan kaikkien kesken. Tehdään yhdessä asioita, jotta saavutetaan yhteinen tavoite esim. siivoaminen. Taapero kerää leluja, äiti imuroi ja iskä moppaa. Tehtävät on jaettu ja yhteinen onnistumisen tunne jaetaan. Tässä muita löytämiäni vinkkejä jakamisen harjoitteluun: Näytä esimerkkiä Anna lapsen juoda kupistasi ja kokeilla kenkiäsi. Lapsi tykkää matkia ja imee vaikutteita ympäriltään. Onko sinulle helppoa jakaa? Vuorotteluleikit Pyydä lapselta hänen leikkiessään esim. palikkaa. Jos hän ei anna sitä, poistu hetkeksi ja kokeile uudelleen hetken päästä. Näytä myös itse esimerkkiä ja ojenna lapselle leluja. Keskity onnistumisiin Kehu aina kun jakaminen onnistuu. "Oli kyllä tosi kilttiä kun annoit pojalle lelun. Se oli hienosti tehty." Jos lasta toruu voimakkaasti siitä, että hän ottaa leluja toiselta; se vain saa lapsen tuntemaan, että jakaminen on huono juttu ja koko homma on väkinäistä. Rankaisu ei kannusta aitoon hyväntahtoisuuteen ja anteliaisuuteen. Pakotettu anteeksipyytäminen, ei myöskään johda tunnetaitojen kehittymiseen. Tärkeät lelut jemmaan Ennen leikkitreffejä kannattaa laittaa piiloon lapselle kaikista tärkeimmät lelut. Lapsella, niin kuin meillä kaikilla, on oikeus myös omiin tavaroihin, joihin muut eivät saa koskea. Kun jakamisen vaikeus tympii leikkitreffeillä Kannusta lapsia rinnakkain leikkiin, jossa molemmat leikkivät omia leikkejään rinnakkain. Lapset kuitenkin nauttivat toistensa seurasta, vaikka eivät osaa vielä leikkiä yhdessä. Leikkikää välillä leluttomia leikkejä esim. tanssia musiikin tahtiin, piilosta tai puistossa liukumäkeä ja keinumista. Se mitä ainakin itse voisin muuttaa, on selkeästi se, että kysyn jatkossa Sohvilta: saako äiti leikkiä tällä sinun lelulla? Kun näytän, että kunnioitan hänen omia tavaroitaan, niin hän oppii kunnioittamaan muiden omia tavaroita. Vastaus otsikon kysymykseen: Miksi 2 v ei jaa lelujaan?: Hän ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt. Tein sitten mitä tahansa tai jätän tekemättä, Sohvi oppii jakamisen vasta, kun on siihen kehityspsykologisesti valmis eli siellä kolmen neljän vuoden kieppeillä. Ja lopulta tämäkin on vain yksi vaihe joka pitää kahlata läpi. Suomeksi löysin asiasta huonosti tietoa. Tässä muutama nettisivu englanniksi, joista sain tähän postaukseen vinkkejä: https://www.healthywa.wa.gov.au/Articles/A_E/Child-development-2-3-years https://www.parents.com/toddlers-preschoolers/development/behavioral/toddlers-do-not-need-to-share/ https://www.babycenter.com/child/parenting-strategies/how-to-teach-your-2-year-old-to-share_63838 https://www.greatkidsinc.org/sharing-is-caringand-a-developmental-milestone/ https://www.is.fi/perhe/art-2000001228955.html

Tässä yhteen koottuna postaukseni aiheesta tunnetaidot. Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle, kun ei itsekään osaa? (tunnetaidot hukassa) Tunnetaidot- aiheisia kirjoja lapselle ja vanhemmalle Pinnan pidennyssuunnitelma - eli mitä tehdä juuri ennen kun vanhemman omat hermot menee (vanhemman tunnetaidot)