Haku

Muistan erään kerran, kun Sohvi protestoi kovaäänisesti sylissäni jostain ja iski jo suunsa käsivarteeni ajatuksella, että nytpä tästä puraisen, jotta minun mielipiteitäni kuunneltaisiin. Silmät pöyristyneenä katsoin Sohvia: "Aiotko sä tosiaan purra mua??!" Hän onneksi muutti mielensä viime hetkellä ja käsivarteeni jäi vain märkä läiskä. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen purentayritys. Asiaa selviteltyäni netin uumenista huomasin kuinka yleistä on, että taapero puree äitiä. Väkivalta on hyvin yleinen taaperon kommunikointitapa silloin, kun sanat loppuvat. Toisilla se jatkuu vielä aikuisuuteen, jos ei parempia keinoja tule tilalle; kun sanat loppuvat, otetaan nyrkit esiin. Sohvi oli siinä 1,5 vuotta kun ekan kerran hän päätti lyödä läiskäyttää äiteetä. Olin hämmästynyt. Miten voi noin pieni olla noin väkivaltainen, kun ei mistään ole saanut esimerkkiä tähän lyömiseen? Säikähdin. Aivan heti aluksi sanoin, että ketään ei saa lyödä. Se on selvä asia. Sitten tietysti aloin miettiä, miten ihmeessä ajauduimme tähän tilanteeseen, että suloinen pikku taapero lyö äitiä. Kyse oli varmaan jostain vaipanvaihdosta, jota taapero lujasti vastusti. Olin sitten päättäväisesti kuitenkin aikomassa vaipan vaihtaa hänen vastustuksestaan huolimatta ja sain läpsyn poskelle. En voi käsittää! Täytyyhän vaippa nyt vaihtaa, sehän on pian täynnä ja valuu yli. Myöhempinä aikoina selvisi, että taapero vastusti usein vaipanvaihtoa siksi, että hänellä oli pissahätä ja hän järkevänä ihmisenä olisi halunnut pissata tähän vaippaan eikä kastella heti uutta vaippaa. No en voi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, mutta usein uusi vaippa oli hetimiten märkä vaipanvaihdon jälkeen. Ja toisaalta usein vaipanvaihto sitten onnistui, kun antoi taaperolle vähän aikaa ja kysyi hetken päästä uudestaan. Eli hänellä oli siis jokin ajatus ja tahto, josta äitee ei saanut kiinni ja koska puhetta ei vielä tullut, ei tätä pystynyt äiteelle selittämään muutoin kuin huutamalla ja läpsäisemällä poskeen. Aina kun tällaista lyömistä tapahtui, tai tämä purenta-aikomus, tunsin avuttomuutta. Mietin  kuumeisesti miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. En todellakaan halua, että Sohvi jatkossakin pyrkii ratkomaan asiat lyömällä ja puremalla. Mutta olisiko tämä nyt se uhmaiän alku, joka oli päässyt yllättämään. Hänellä on oma tahto ja hän haluaa asioita, ja vielä sellaisia ihan joustettavia juttuja, niinkuin vaipanvaihdon siirtäminen. Katsoin myös peiliin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, sillä minähän olin lyönnin uhri. Mutta vanhemman roolissa, pakkohan sitä on miettiä, mitä minä tein väärin. Peiliin katsominen opetti itselleni sen, että minun on opittava hellittämään omaa kontrollia ja antamaan siimaa. On ihan totta, että vaippaa ei nyt ole pakko vaihtaa. Tämä ei ole sellainen tilanne, joka olisi ehdottoman vaarallinen taaperolleni ja vaatisi ehdotonta vanhemman tottelemista välittömästi, ei todellakaan. Olin vain tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nyt alkoi kehittyä lapseni oma tahto ja hänen omat tapansa. Ymmärsin, että olimme tulleet pisteeseen, jossa äiteen kannatti valita taistelunsa tarkasti, muuten koko arki tulisi olemaan pelkkää taistelua. Lyöminen loppui onneksi muutamassa viikossa, kun äitee alkoi joustaa enemmän ja antaa tilaa taaperon omalle tahdolle. Lyöminen tuli kuitenkin uudelleen kuvioihin satunnaisesti 2 vuoden kieppeillä kun tahtoikä puski todenteolla päälle ja hampaiden tulokin kiukutti vielä lisää. Silloin oli taaperon pinna erittäin lyhyt. Kerran kun iskä oli nukuttamassa taaperoa päiväunille, kuului huoneesta iso läimäytys ja iskän parkaisu perään. No iskä oli yrittänyt vaatia taaperoa käyttämään paksua peittoa useaan kertaan jättäen huomiotta taaperon lievemmät kieltäytymisilmaisut. Iskä sai sellaisen lämärin, että huhhuh. Iskä on sen verran kovapäisempi, että on näitä lämäreitä saanut muutamia. Äiteetä ei ole enää lyöty, mutta muutaman kerran on uhkaavasti nostettu avokämmen pystyyn ja se on riittänyt äiteelle merkiksi siitä, että taapero on tosissaan. No äitee joustaa. Monissa kirjoissa ja netin neuvosivuilla kerrotaan, että kun taapero lyö tai puree, pitää hänelle opettaa vaihtoehtoisia tapoja ilmaista kiukkua. Niissä ei kuitenkaan aina kerrota, mitä ne keinot ihan konkreettisesti on. Eli siis mitä? Enhän voi käskeä pientä taaperoa lähtemään ulos yksin kävelylle jos hän on vihainen. Niinhän minä tekisin. Kyllä piti kaivaa netin syvimmätkin sopukat, että löysin ihan oikeita esimerkkejä, miten voi kiukkua purkaa. Näytin usein, että tyynyä voi lyödä jos on vihainen. Sohvi ei kuitenkaan omaksunut tätä tapaa purkaa kiukkua, vaikka esimerkistä muutaman kerran saattoi tyynyä mäiskäistä. Sohvi kehitteli lopulta ajan kuluessa omia tapoja näyttää kiukkua. Joskus hermostuessaan Sohvi iskee nyrkillä pöytään. Tämä on siinä mielessä edistystä, että kiukku tulee näkyväksi, mutta ilman, että muita satutetaan. Sohvi on myös oppinut murisemaan, jos on vihainen. Tämän hän on oppinut perheemme koirilta. On selitetty, että jos koira murisee, se on vihainen ja silloin pitää antaa koiran olla. Tämä on ollut siitä hyvä kiukun ja tahdon näyttämistapa, että se alkaa usein naurattamaan vanhempia ja Sohvia ja näin kiukkukin alkaa nopeasti rauhoittumaan. Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli. Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3 Lasta ei saisi rangaista siitä, että hänellä on tunteita. Siten hän vain oppii olemaan ilmaisematta tunteitaan tai kertomaan niistä kenellekään tai edes tunnistamaan niitä itse. Saa olla pettynyt, saa olla vihainen ja uskon, että Sohvikin lopulta oppii, miten näitä tunteita voi ilmaista ilman, että muut läsnäolijat kärsivät. Tunnekirjoista mm. (Aada ja kiukkuleijona)  on opittu Sohvi kanssa, että kiukku on tärkeä tunne, jolla lapsi oppii ilmaisemaan ja asettamaan omia rajojaan. Siitä on hyötyä sitten, kun pitää puolustaa itseään ja oikeuksiaan vaikkapa kiusaamistilanteessa. Tai aikuisena oman jaksamisensa rajoja. Toivon, että lapseni saisi tällaisia taitoja. Siksi yritän ymmärtää ja joustaa. Ja ohjata itseä ja muita satuttavasta käytöksestä kohti vaikka sitten murisemista. Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätä lattiaan?

Luulen, että oma tunnetilani vaikutti osaltaan siihen, että 3 vuotias Sohvi ei 2 viikon alun jälkeen halunnut enää mennä päiväkotiin. Minuakin ahdisti , enkä pystynyt sitä ihan piilottamaan sisälleni. Tietysti on myös normaalia, että lapsi alkaa hyvän alun jälkeen jännittää päiväkotia, koska uutuudenviehätys alkaa kadota. Kun lasta pelottaa mennä päiväkotiin, pitää asiaa tietysti lähteä selvittämään. Yritimme keskustella enemmän asiasta; oliko tapahtunut jotain pelottavaa? Tässä huomaa miten vaikea on vielä keskustella lapsen kanssa joka vasta opettelee sanoja. Kun puhuttiin pelottavasta hän kertoi pojasta joka irvisteli. Kun kysyin oliko se pelottavaa, Sohvi nauroi ja sanoi "ehei!". Oliko se hauskaa? "Joo" sanoi Sohvi hymyillen. Eli ota tästä nyt sitten selvää. Päiväkodissa ei oltu huomattu mitään erikoista, epäilivät alkujännitystä. He kuitenkin hienosti ottivat asian vakavasti ja kiinnittivät Sohviin enemmän huomiota ja aamupelot alkoivat helpottua. Yhteensä kuutena aamuna Sohvia pelotti mennä päiväkotiin. Kolmantena aamuna Sohvi taisi kuvata asiaa sanomalla, että surettaa. Sohvi oli kuitenkin tavallista enemmän riemuissaan päivän jälkeen, joten huomasin että jotain he olivat tehneet myös päiväkodissa, jolla varmistettiin, että Sohvia ei pelota. Hän oli saanut extrahuomiota ja häneltä oli kysytty pelosta. Kyllä oli muuten vaikea keksiä, miten pelokkaan Sohvin saisi aamuisin lähtemään päiväkotiin . Mietittiin yhdessä mikä auttaisi pelkoon. Yksi pelkoa helpottava asia oli, että hän otti pehmolelun ja unipeiton syliinsä autoon. Lisäksi hän sai valita kummalla autolla mennään. Lisäksi mietittiin mikä on hauskinta päiväkodissa; no pikkuautot! Kun nämäkään keinot eivät yhtenä aamuna auttaneet ehdotin, että hän saa katsoa piirrettyjä automatkalla, tämä oli taikasana. Vaikeinta Sohville oli kotoa lähteminen, mutta heti kun oli ulkovaatteet päällä ei ollut enää ongelmaa. Päiväkodissa Sohvi katosi kuin pieru saharaan heti kun oli kädet pesty ja tossut jalassa. Meille alkoi myös muodostua tiettyjä rutiineja aamuun, jotka alkuun oli vielä hakenut uomaansa. Kun asiat alkoivat toistua aina samalla tavalla, tuli se turvallisuuden tunne aamuisin. Yksi helpotus oli, että puin Sohville päälle jo yöksi päiväkodin alusvaatteet: leggarit ja t-paidan. Koska niitä hän ei suostunut enää aamuisin ottamaan pois. Sitten vaan uusi kerros vaatteita siihen päälle. Välillä Sohvi kieltäytyi syömästä aamupalaa, mutta suostui syömään leipäpalan kuitenkin joskus automatkalla. Kaikesta edistyksestä huolimatta, neljäntenä päivänä Sohvia jännitti niin, että hän oksensi heti päästyämme päiväkodin eteiseen. No sitten pitikin olla 2 päivää poissa varmuuden vuoksi, ettei ole vatsatautia. Tämän asian kanssa kävin sisäistä kamppailua. Minusta yksi poissaolopäivä olisi riittänyt varmistamaan, ettei muita oireita tule, kun omasta vinkkelistäni syy oli kuitenkin matkapahoinvointi/jännitys. Ymmärrän kuitenkin, että ohjeella suojellaan koko ryhmää. Ja he eivät vielä tiedä miten oksennusherkkä lapsi Sohvi on. Hän voi oksentaa satunnaisesti autossa tai jos on syönyt liikaa tai riehuu liikaa ruuan jälkeen tai jos itkee lujaa tai flunssan yhteydessä rään valuessa, tai joskus mystisesti ilman selkeää syytä. Oksennuskaranteenissa tajusin myös viimeistään sen, ettei päiväkoti ole sitä varten, että vanhemmat voisivat käydä töissä. Päiväkotia ei kiinnosta vanhempien työkuviot. Googlasin oikein tämän asian: Päiväkoti ei ole järjestettyä päivähoitoa, jotta vanhemmat voisivat käydä töissä, vaan päiväkoti on varhaiskasvatusta (vuodesta 2015) ja se on tarkoitettu ainoastaan lapsen kehitystä ja oppimista varten. Ja sehän on hieno ajatus. Ei tosin aina työnantajien mielestä. Jännitin itsekin seuraavaa vientiä, mitä jos se taas oksentaa? Sitten ollaan taas poissa kaksi päivää ihan vaan jännityksen takia. Yritin pitää auton viileänä ja ajella tosi rauhassa ja jutella mukavia. Juuri kun kurvasimme päiväkodin pihaan Sohvi sanoi, että on huono olo. Nousimme autosta ja menimme nurmikolle hetkeksi seisomaan ja odottamaan jos tulee oksennus. Onneksi ilma oli tosi raikas. Sohvi osasi kertoa, että on vähän parempi olo, joten sitten vaan päiväkotiin eikä onneksi tullut enää jännitysoksennusta. Viidentenä ja kuudentena päivänä hän osasi itsekin sanoa, että pelottaa vain vähän. Eli pahin pelkäämisvaihe oli ohitse. Seitsemäntenä aamuna Sohvi sanoi itse yllättäen, että enää ei pelota mennä päiväkotiin. Sitten potalla ollessa hän vielä selitti, kuinka hän ei ollut syönyt, koska oli pelottanut. En tiedä tarkoittiko aamupalaa kotona vai päiväkodin ruokailuja, sillä ruoka oli maistunut huonosti viime aikoina, mutta hieno oivallus! Ja viikossa tämä voimakkain pelkovaihe vähitellen helpotti. Yksittäisiä pelkoaamuja saattoi tulla jatkossakin, mutta pikkuhiljaa alkoi tuntua, että eiköhän tämä tästä muutu uudeksi normaaliksi arjeksi. Sellaiseksi, jossa vanhempien ei tarvitse olla enää huolissaan, eikä lasta enää pelota. Päiväkotia oli tässä kohtaa takana reilu kuukausi. Luitko jo: Omat oivallukseni päiväkotiaamujen sujumiseen Mouse Timer-sovellus avuksi haastaviin aamuihin ja päikkäreihin

Hikikarpalot otsalla, kello on jo vaikka mitä. Sohvi 3v ei ole suostunut syömään aamupalaa eikä mikään vaate kelpaa. Miten nämä päiväkotiaamut saadaan ikinä sujumaan ja mikä siinä on kun lapsi ei tottele aamuisin???? Olen kokeillut kaikenlaista vaihtelevalla menestyksellä. Olen varannut riittävästi aikaa, yrittänyt olla rauhallinen itse, valmistellut kaiken mitä pystyn edellisenä iltana. Olen lahjonut karkilla ja ruutuajalla, uhkaillut kotiin jäämisellä (hän tykkää tosi paljon mennä päiväkotiin), antanut valita vaatteensa, antanut aikaa, antanut vaihtoehtoja. Joskus nämä on toiminut ja joskus ei. Päiväkodista sanotaan, ettei lapsellani ole uhmaa siellä. Miten ihmeessä ne saavat sen siellä toimimaan halutulla tavalla? Tietty siinä on se ryhmäpaine hyvänä apuna, mutta silti. Tiedän että tarhatädit painii ihan samojen ongelmien kanssa kotona omien lastensa kanssa, mutta kuin taikasauvasta vieraat lapset päiväkodissa tottelevat heitä. Ainakin useimmiten. Sitten keksin kokeilla, mitä jos kuvittelisin ettei Sohvi ole minun lapseni, vaan olisin nyt työntekijänä päiväkodissa ja yrittäisin saada tämän itselle vieraan lapsen aamutoimet suoritettua. Huomasin heti, että ääneni oli pehmeämpi ja oloni vähemmän stressaantunut. Lähdin siitä liikkeelle, etten voi pakottaa häntä tottelemaan. Ja jollain lailla taakka/paineet lähti heti harteiltani, sillä kyse ei olisi omasta lapsestani ja omasta vanhemmuudestani ja siihen liittyvästä syyllisyydestä ja häpeästä joka nalkuttaa takaraivossa: "Miten minä nyt en saa omaa lastani tottelemaan! mitä ne siellä päiväkodissakin ajattelevat!" Kuvittelin siis, ettei Sohvi ole oma lapseni ja pyysin häneltä lempeästi asioita ja huomasin, että aiemman jyrkän EI!:n sijaan hän alkoi jäädä harkitsemaan pyyntöäni. Jos hän edelleen sanoi ei, se oli minulle ok ja palasin asiaan myöhemmin. Sitten samalla lempeällä äänensävyllä kysyin asiaa hetken päästä uudestaan ja annoin pienen perustelun pyynnölleni: "Söisitkö vaikka tämän puolikkaan leivän, ettei sulle tulis heti kova nälkä päiväkodissa?" Äänensävyni oli siis ihan erilainen kuin mitä se stressaantuneena äitinä välillä on. Tajusin että aiemmat aamut olin tiuskinut Sohville määräilevään, holhoavaan, epäkunnioittavaan ja painostavaan äänensävyyn, että "Hei nyt pitää syödä edes jotain. Ethän sä mitenkään jaksa siellä jos et syö mitään. Tämä leipä suuhun nyt. Onko maito juotu? Kyllä pitää... jäkä-jäkä-jäkä-jäkä-jäkä....." Sitten tajusin myös, että rimani oli ehkä liian korkealla. Lähdin pakonomaisesti suorittamaan aamuja ja omia aamun "tavoitteitani". Sohvin pitää laittaa nämä vaatteet mitkä olen valmiiksi katsonut, kun ne on kaikista käytännöllisimmät. VAI ONKO PAKKO? Antaa laittaa kesämekon aluspaidaksi parina aamuna, mitä se ketään haittaa. Pakko saada Sohvi syömään aamupalaa nyt, kun mitä jos sille ei taaskaan maistu lounas. VAI ONKO PAKKO? Sittenhän sille maistuukin ehkä lounas paremmin ja toisaalta maistuu ehkä jatkossa aamupalat paremmin kun on jättänyt niitä pari välistä ja nälkä yllättää. Pakko saada nämä pampulat päähän muuten sen hiukset on ihan ruokatakuissa päivän päätteeksi. VAI ONKO PAKKO? Voihan sitä mennä kylpyyn sitten illalla. (Meillä käydään yleensä parin päivän välein) Luin, että aikuisilla on vieraille lapsille usein sellainen sosiaalinen esto päällä, ettei vierasta lasta käskytetä samaan tapaan, kuin omaa lasta. Äänensävy on säyseämpi ja kunnioittavampi. Jännä miten sitä omalle lapselleen onkin joskus tosi ankara ja vaativa. Kai se on taas kaiku sieltä menneisyydestä ja siitä miten itseä on komennettu. Ja jos vanhempi on ollut oikeasti pelottava niin sitä on sitten totellut kiltisti. Mutta kun minä en halua olla pelottava, sillä en itse ole enää tekemisissä pelottavan vanhempani kanssa. Ja minä todella haluan ja toivon, että oma lapseni olisi vielä aikuisena tekemisissä minun kanssani. Eli lyhyesti purkitettuna, miten saada aamutoimet sujumaan: kuvittele että lapsesi on sinulle täysin vieras ja tapaatte ensi kertaa, mitä äänensävyä käyttäisit? varaa tarpeeksi aikaa aamuihin, ettei ole kiireen tuntua suunnittele aamua jo edellisenä iltana ettei kiire yllätä esim. lumen vuoksi anna lapsen valita jotain itse, esim. tämä vai tämä paita, muroja vai leipä laske tavoitteitasi: kyllä, hänellä voi olla eriparisukat tai paita väärinpäin, se ei haittaa ketään kokeile Mouse Timeria tai vastaavaa lasten ajastin-sovellusta vaikka pukemiseen, toimi meillä! Luitko jo? Lasta pelottaa mennä päiväkotiin Päiväkodin aloitus ahdistaa äitiä

No joo. Meillä oli aika klassisia piirteitä tässä päiväkodin aloituksessa. Paitsi erikoisuutena oli se, ettei lapsi itkenyt päiväkotiin jäädessä, vaan pois haettaessa. Olin suunnitellut hyvin pehmeän aloituksen. Tähän tarkoitukseen löysin netistä sellaisen "berliinin mallin" jossa lapsi on tutustumiskäynnin/käyntien jälkeen päiväkodissa ilman vanhempaa ensin 1 tuntia, seuraavana päivänä 2 tuntia, seuraavana päivänä 3 tuntia jne... eli joka päivä pidennetään yhdellä tunnilla päiväkodissa oloa kunnes tulee täyteen se aika, jonka lapsen on tarkoitus päiväkodissa viettää päivittäin. Erityisen hyvä tämä malli on lapsille mitä pienempiä tai pelokkaampia he ovat ja mitä vaikeampaa on äidistä/isästä erossa oleminen. No koska Sohvi on jo 3 vuotias ja sen verran rohkea ja uusista asioista innostuva, niin hän sai aloittaa heti 2 tunnilla. Osasin aavistella, että Sohvia voisi olla vaikea saada lähtemään päiväkodista. Sohvilla kun on tapana innostua uusista asioista niin, etten saa häntä lähtemään pois. Toisaalta en voinut olla ennusmerkeistä huolimatta 100% varma, miten hän käyttäytyy, sillä hän oli ollut vain muutamia kertoja hoidossa kodin ulkopuolella (mummulla). Olin suunnitellut, että Sohvi aloittaisi päiväkodin torstaina ja perjantaina niin, että tulisi jo pian viikonloppu eteen. Näin Sohvi saisi latautua välillä, sillä odotettavissa oli väsymystä ja kiukuttelua. Tämä suunnitelma meni heti myttyyn. Itselleni tuli pakollisia menoja enkä halunnut, että missaisin aloituksen (eli iskä olisi vienyt ekoina päivinä), joten aloitusta siirrettiin maanantaille. Käytiin kuitenkin vielä toisella lyhyellä tutustumiskäynnillä yhdessä alkuperäisellä aloitusviikolla, sillä Sohvi oli niin innolla odottanut aloitusta ja halusin, että hän saa edes palasen siitä. Tutustumiskäynti meni hyvin Sohvin rynnistäessä lelukopasta toiseen. Hän todella näytti siltä kuin olisi kasvanut koko elämänsä ilman leluja ja leikkinyt tähän asti pelkästään kepeillä ja kävyillä. Silmät säihkyen hän pyöritteli kuluneita pikkuautoja ja muovieläimiä käsissään. Hoitajakin kommentoi, että onpas todella hullaantunut leluista. Sitten hoitaja kysyi aivan kuin myötäeläen hänen "lelutonta" lapsuuttaan, että millä leluilla sinä kotona leikit? Siihen Sohvi vastasi onneksi, että legoilla. Koska meillä on siis oikeasti mielestäni tosi paljon leluja ja montaa sorttia ja Sohvi leikkii kaikilla leluilla monipuolisesti, eikä ehdottomia suosikkeja ole. Päiväkodista lähtö oli helppo, sillä olimme jo valmiiksi ulkoilemassa ja kun muut menivät sisälle syömään, me vilkutettiin ja lähdettiin kotiin. Oli myös itselle avartavaa nähdä mitä päiväkotiarki oikeasti on. Lapset olivat suurimman osan aikaa yllättävän rauhallisia ja tottelevaisia?? Mutta hetkeksikään ei voinut tarkkailua hellittää sillä pian joku kiipeili jo jossain liian korkealla tai tuli kiistelyä leluista. Lisäresursseista ei olisi kyllä haittaa päiväkotiin. Sen tulin huomaamaan myös myöhemmistä tapahtumista. Kun päiväkoti varsinaisesti alkoi maanantaina, tulimmekin heti keskelle äksöniä. Heti alkoi aamupiiri ja sen jälkeen pienryhmät. Olin suunnitellut Sohvin olevan ekana päivänä 2,5 tuntia, niin että hän kerkiäisi syömään myös lounasta (9-11.30). Homma eteni suunnitelman mukaan. (Lisää omia tuntemuksiani löytyy postista Lapsen päivähoidon aloitus ahdistaa.) Kun tulin hakemaan Sohvia, oli ruokailut vielä kesken ja huikkasin Sohville, että syö rauhassa. Sohvi heti huomautti, ettei ruokana ollut spagettia. Sitten Sohvi käytti tuttua kikkaa ja väitti ruuan olevan liian kuumaa, vaikka muut olivat jo syöneet lautaset tyhjiksi aikaa sitten. No, sen tietää, että ekana päivänä ei välttämättä ruoka maistu kun jännittää. Sohvi sai tädeiltä luvan poistua pöydästä ja hänelle näytettiin mihin astiat viedään. Tämän jälkeen Sohvi rynnisti heti lähimmälle lelukopalle. Juttelin hetken hoitajien kanssa ja kaikki oli mennyt hyvin. Kun sitten yritin Sohvia saada lähtemään, hän alkoi itkeä. Hoitaja tajusikin heti, ettei Sohvi ollut kerinnyt yhtään leikkiä, kun oli ollut niin paljon ohjelmaa. Ja Sohvihan oli juurikin hulluna niihin kaikkiin "uusiin" leluihin mitä päiväkodissa oli ja oli odottanut tosi paljon juurikin niillä leikkimistä. Tässä kohtaa ei auttanut, vaikka muistutin Sohvia siitä mitä olimme autossa aamulla sopineet; "että sitten kun äiti tulee niin lähdetään." Sohvi oli selvästi myös jo väsynyt ja se lisäsi tietty vastustusta. Sitten piti ottaa kovemmat otteet ja sanoin, että "äiti kantaa sut nyt eteiseen, jos sä et tuu." Ja sitten kannoin itkevän lapseni eteiseen, jossa itku jo pian helpotti, kun Sohvi muisti että äiti oli puhunut aiemmin jätskiannoksesta kotona. Heti ulos astuttuaan Sohvi oli taas iloinen oma itsensä. Vähän harmitti itseäni, että teinkö nyt oikein kun vaan kannoin hänet pois. Vai olisiko pitänyt antaa Sohvin leikkiä vaikka eteisessä hetken muutamilla leluilla ja sitten koittaa uudestaan lähtemistä. Luulen, että molemmat tavat olisi olleet ihan ok, mutta jos homma toistuu niin voin koittaa tuota leikkimisjuttua seuraavalla kerralla. No seuraavana päivänä toin Sohvin ajoissa päiväkotiin, jotta ehtii varmasti leikkiä. Aamupalan Sohvi sai syödä kotona, jotta jaksaisi päivän, jos ruokahalu onkin huono päiväkodissa. Poikkesin myös pehmennyssuunnitelmasta, sillä Sohvi ei ollut ikävöinyt minua yhtään. Hän sai olla nyt 6 tuntia (8-14) ja ottaa ekat päikkärit päiväkodissa. Koska kaikki oli mennyt niin hyvin, en osannut odottaa mitään ongelmia kun hain Sohvia. Sydämeni hieman särkyi kun kuulin, että Sohvi oli itkenyt päikkäreillä. Hoitaja oli silitellyt Sohvin uneen, mutta Sohvi oli herätessään puhjennut taas lohduttomaan itkuun, johon ei silittelyt auttaneet. Oli sitten saanut nousta ja mennä tekemään palapelejä. Muuten päivä oli mennyt hyvin ja Sohvi oli maistellut ruokaakin. Nyt Sohvi lähti ihan helposti jo mukaani kotiin ja kertoi iloisena päivän tapahtumista, siitäkin että itki vähän. Kun pääsimme ulos ja lähestyimme päiväkodin porttia, Sohvi hypähti porttiin roikkumaan kuin vanha tekijä ja kampesi turvasalvan auki. Olin vähän että mitä? Hän oli selvästi harjoitellut portin avaamista. Sitten Sohvi alkoi selittää kuinka hän avasi portin ja osoitti viereistä leikkipuistoa, johon hän oli mennyt leikkimään. Mielessäni pyöri vaan, ettei päivän ohjelmassa ollut kyllä mitään ulkoilua aidan ulkopuolella. Sohvin puhe ei ole vielä ihan selkeää, joten yritin täydentävillä kysymyksillä selvittää oliko hän siis karannut päiväkodista. Tähän hän vastasi myöntävästi. Aloin heti toistella, ettei ikinä saa mennä portista ilman aikuista. Ei ikinä yksin. Itselle jäi epätodellinen olo, kai minulle olisi kerrottu jos Sohvi olisi karannut. Tilannetta ei helpottanut se, että nyt olisi yksi taukopäivä edessä kotona. Olisi pitänyt palata ja kysyä lisää tai soittaa perään. No taukopäivä tuli tarpeeseen, sillä päiväkodin aloitus on rankkaa hommaa. Sohvi kiukutteli helposti pienistä asioista illalla ja itku oli herkässä. Samaan aikaan hän oli silminnähden iloinen ja kertoili kaikkea mukavaa päiväkodista. Hän kertoi kuinka oli tyttöjen kanssa leikkineet pipsa possua ja tanssineet. Sitten hän halusi näyttää kuinka lujaa oli juossut liikuntasalissa. Hän tykkäsi päiväkodista ja halusi mennä uudestaan. Vietimme rentoa kotipäivää palapelien ja kauppaleikin muodossa ja annoin reippaalle tytölleni monen monta halia ja pusua. Olin niin iloinen ja huojentunut, että hän tykkäsi mennä päiväkotiin. Ja voin sanoa, että minäkin tykkäsin omasta ajastani. Pitkästä aikaa lapseton päivä! Sain monta työjuttua eteenpäin. Torstaina oli sitten jo eka päivä, jolloin Sohvi oli täyden suunnitellun ajan eli 8-15. Kun tulin hakemaan Sohvia, sain kuulla, että päikkärit oli menneet paljon paremmin jo. Oli itkenyt kun piti mennä päikkäreille, mutta nukkunut kumminkin tunnin ja herätessä jäänyt vielä rauhallisena makoilemaan sänkyyn. Tämä oli ihana kuulla vaikka itkua vielä olikin ollut, mutta selkeä parannus edelliseen. Sohville oli tarjottu nyt aamupala, lounas ja välipala päiväkodissa ja oli selkeästi alkanut ruoka jo maistumaan. Tämäkin oli huojentavaa, kyllä se tästä sitten lähtee sujumaan. Oli niin monta asiaa mielessä, että meinasin unohtaa kysyä sen tärkeimmän eli oliko Sohvi karannut päiväkodista heti alkuunsa? Hoitaja koitti muistella toissapäivää ja kertoi, että tilanne oli ollut se, että Sohvi oli tosiaan avaamassa porttia, mutta se oli onneksi huomattu ja ehditty väliin. Eli Sohvin oma selitys oli todennäköisesti tarkoittanut, että hän avasi portin, koska olisi halunnut mennä leikkipuistoon. Jäin tietysti hieman miettimään, sainko varmasti rehellisen selityksen hoitajalta, koska Sohvi selitti asian erilailla. Mutta koska tosiaan Sohvin puhe ja aikamuodot ei vielä ole ihan hallussa ja todella haluan uskoa, että minulle kerrotaan totuus, niin en voi muuta kun päättää luottaa hoitajiin. Ja eniten haluan luottaa Sohviin, siinä ettei hän enää karkaa nyt kun asia on käyty läpi. Selitin, että kaikki huolestuvat ja pelästyvät jos karkaat, kun kukaan ei tiedä missä olet. Portista ei saa mennä yksin. Illalla kotona kun vaihdoin Sohvin vaatteita huomasin, että hänen ohuissa legginseissä oli iso reikä. Kun kysyin mistä se oli tullut, hän sanoi että "pikkuautot". Eli joku vauhdikas pikkuautoleikki sitten ollut päiväkodissa. Reikä olikin pikkuauton kokoinen. Vaikka Sohvi on riehakas ja meilläkin on repeytynyt vaatteita niin ei kyllä ikinä ole näin isoa reikää tullut. No nämä leggarit olivat todella ohutta Lidl laatuista kangasta, joten ei mikään ihme, mutta niin iso reikä oli, että jouduin heittämään leggarit roskiin. Mutta olen sitä mieltä, että vaatteet on tehty käyttöä varten, eikä muutamat tappiot haittaa kunhan on ollut hauskaa. Ja tässä muistuu mieleen juurikin se ohje, että päiväkotiin ei kannata pukea niitä hienoimpia tai rakkaimpia vaatteita. En kyllä usko, että meillä on sellaisia? Pieneksi ne jää kaikki joskus kumminkin. Mietin kuinka paljon tyypillistä päiväkotimeininkiä on mahtunut näihin kolmeen päiväkotipäivään, joista kaksi oli vieläpä vajaita päiviä: Lapseni on melkein karannut päiväkodista ja yhdet housut oli niin rikki, että ne piti heittää roskiin. Mietin mitä muuta klassista vielä voisi tapahtua ekan viikon aikana? Ai niin ne taudit. Ja niinhän siinä sitten kävi, että perjantain päiväkotipäivä piti peruuttaa, sillä Sohvi sairastui kuumeiseen flunssaan. Ja me vanhemmat sitten tietty perässä. Jaahas tällastako tää sitten on. Missäs välissä niitä töitä oikein tehdään? No, tärkeintä on että Sohvi tykkää, koska en voisi kuvitella, että sosiaalinen tyttömme viettäisi enää yhtään vuotta kotihoidossa. Tässä alkuperäinen päiväkodin pehmeä aloitus -suunnitelmani ja sitten se toteutus mitä se lopulta oli. Pehmeä aloitus ei nyt ollut meidän lapsen kohdalla niin olennaista kun hän hullaantuikin päiväkotiin heti, joten pidennettiin päiviä sitten heti ekan päivän jälkeen reilummin. Mutta suunnitelma oli hyvä :)   Luitko jo? Kun lapsi ei tottele aamuisin -päiväkotiaamut sujuviksi Päiväkodin aloitus ahdistaa äitiä Lasta pelottaa mennä päiväkotiin

Yleisesti ottaen hyvä kultainen sääntö pätee kaikkiin lapsiin: Lapsi kunnioittaa vanhempaa, kun kokee kunnioituksen olevan vastavuoroista. (Tästä lisää postissa: Miten saada lapsi tottelemaan aamuisin? ) Tämä ajatus ei kuitenkaan taikasauvana saa lapsiperhearjesta sujuvaa. Itsestä tuntuu, että uhmaiän aikana Sohvilla on niin vahva tarve opetella pettymyksien sietoa ja suurien tunteiden hallintaa, että uhmis kyllä kehittelee asiasta kuin asiasta raivokohtauksen, jotta tunnetaidot ja oma tahto pääsevät kehittymään. Uhmaikään kuuluu vanhempien tahdon vastustaminen ja pieni irtautuminen vanhemmista, joten ei ole ihmeellistä, jos lapsi ei tottele. Kuitenkaan aivan kaikkea ei kannata aina sokeasti laittaa uhmaiän piikkiin, vaan välillä kannattaa käydä tämä listaus läpi ja tarkastella tuleeko lapsen tarpeet täytetyiksi. Itse mietin toisinaan olenko viettänyt oikeasti kännykätöntä laatuaikaa lapseni kanssa tänään? Vai karkaavatko ajatukseni aina muualle, vaikka yritänkin leikkiä hänen kanssaan? Usein uhmaamisen tarve vähenee, kun antaa lapselle valtaa valita ja päättää ikätasoon nähden sopivista asioista. Tämä on kyllä meillä toiminut ja rauhoittanut pahinta uhmaamisen tarvetta. Pitää vaan muistaa kysyä otatko vaaleaa vai tummaa leipää? Juotko maitoa vai vettä? Haluatko tämän talouspaperin vai tämän täysin identtisen talouspaperin? Tämä listaus ei ole mitenkään uhmaikäisille suunnattu, vaan pätee kaikenikäisiin lapsiin ja tunnistan tästä kyllä väsyneen ja nälkäisen aikuisenkin kiukunpuuskat. Lapsi saattaa lyödä, purra, raivota , olla täysin tottelematon ja epäkunnioittava. Teorian mukaan lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla on aina jokin tarvevaje. 1. Kehotarpeet: Onko lapsi väsynyt, nälkäinen, janoinen, kuumissaan tai kylmissään. Kiviä kengässä tai nuttura liian tiukalla? Flunssa tulossa? Kuume nousemassa? 2. Turvatarve: Kokeeko lapsi olonsa/ elämänsä turvalliseksi? Onko lapsen elämässä tapahtunut suuria muutoksia? Pelottaako lasta jokin? Joskus pelkästään jokin yllättävä muutos päivärutiineihin voi johtaa lapsen turvattomaan oloon, varsinkin mitä pienempi lapsi on kyseessä. Empatia, huolenpito ja läheisyys vahvistavat turvallisuuden tunnetta nopeasti. 3. Yhteystarve: Kokeeko lapsi, että hän tulee kuulluksi? Uskaltaako hän kertoa minulle mieltä painavista asioista, ja annanko hänelle siihen mahdollisuuksia? Kokeeko lapsi, että häntä rakastetaan? Kaikilla on tarve tulla rakastetuksi ja rakastaa. 15 minuuttia leikkiä lapsen kanssa päivässä on pieni aika minulle äitinä, mutta lapselle se voi olla juuri se oleellinen pieni hetki, joka ylläpitää luotettavaa yhteyttä vanhempaan. Yhteinen leikki viestii, että vanhempi välittää lapsesta. Lue leikkimisen hyödyistä lisää täältä ylen jutusta . 4. Arvostuksen tarve: Kokeeko lapsi olonsa arvostetuksi? Saako hän meiltä vanhemmilta myös positiivista kannustusta ja hyvää palautetta tarpeeksi? Kokeeko lapsi tulevansa hyväksytyksi? Sanotaan, että "se kasvaa mihin kiinnittää huomiota." Missä oma lapseni on taitava? Olenko sanonut sen hänelle tänään? Myöhemmin lapselle tulee myös tarve kuulua joukkoon (ystäväporukkaan, koululuokkaan). 5. Itsenäisyyden tarve: Tämä on uhmaikäisellä usein voimakas tarve. Saako lapsi toimia itsenäisesti ja toteuttaa omia ideoitaan? Onko lapsella mahdollisuus vaikuttaa asioihin? Lapsi voi vaikka itse valita päivävaatteensa tai päättää mitä ruokaa syödään tänään. Vaihtoehtojen antaminen ja asioiden päättäminen ikätasoon nähden vähentää lapsen tarvetta uhmata. Uhman tarkoitus on itsenäistyä vähän vanhemmista. Antamalla vaihtoehtoja lapsi kokee hallinnan, itsenäisyyden ja arvostuksen tunnetta. Minulla on 4 vaihtoehtoista tapaa reagoida, kun Sohvi saa raivarin "Ei nyt oteta jätskiä."  Jos Sohvilta kieltää jotain ja siitä alkaa taas uusi raivokohtaus, voin vanhempana joko: a) Antaa periksi  jos on omat voimat vähissä, eikä ole kyse mistään hengenvaarallisesta (joskus pitää ajatella omaa jaksamista ja on myös ihan ok uudelleenarvioida omaa käskyään ja tilannetta) "Okei, saat ottaa yhden jätskin." Satunnaisesti käytettynä tämä antaa viestin, että olet hyvä ja reilu johtaja, joka kunnioittaa myös toisten tarpeita ja toiveita. Jos jatkuvasti antaa periksi kaikessa, se luo turvattomuutta.  b) Sopia jonkinlaisen reilun kompromissin  lapsen kanssa (näin lapsikin oppii tekemään kompromisseja) "Jos syöt nyt jätskiä et jaksa syödä ruokaa. Sovitaanko, että saat juoda nyt vähän mehua ja saat jätskin sitten vasta ruuan jälkeen."   c) Pysyä jyrkästi omassa kannassani  ja huudattaa lasta tuntikausia, (jolloin lapsi oppii vain tukahduttamaan tunteensa, eikä käsittelemään pettymyksiä ja hänestä todennäköisesti kasvaa myös yhtä jääräpäinen kuin minusta) "Se on ihan selvä asia, että jätskiä ei tänään syödä, kun minä sanon niin! Piste!"   d) Pysyä lempeästi omassa kannassani , mutta lohduttaa lasta empaattisesti pettymyksen äärellä, ymmärtää/sallia hänen pettymyksensä, ja tarjota lopulta syliä tai halia, jolloin lapsi oppii, että pettymykset kuuluvat elämään. Niistä kuitenkin selvitään erilaisilla keinoilla esim. halauksen voimalla ja sitten siirtymällä tekemään jotain muuta mukavaa/yhteistä kivaa vanhemman kanssa, vaikka satukirjan lukemista. "Kyllä mä nään että sua harmittaa kun et nyt saa jätskiä. Saat jätskiä sitten huomenna mummulassa.  (Sitten kun taapero on vähän rauhoittunut, voi kysyä:)  Haluatko tulla syliin, luetaanko hetki vaikka yhdessä sitä sun autokirjaa?" Usein kuulee puhuttavan johdonmukaisesta kasvatuksesta. Johdonmukaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhemman tulee olla täysin joustamaton natsihirviö. Minusta johdonmukaisuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että lapsen elämä ja vanhemmat ovat yleisesti ottaen ennalta arvattavissa. Lounas syödään lounasaikaan, eikä illansuussa. Herkut syödään jälkkäriksi eikä aamupalaksi. Nukkumaan mennään aina samoihin aikoihin... jne. Vuodessa on 365 päivää ja jos tekee 20-30 päivänä poikkeuksen rutiineihin, tämä ei tule hetkauttamaan lapsen turvallisuuden tunnetta. Lapsi ottaa mallia vanhemmasta ja ajoittainen joustaminen lapsen kanssa tekee lapsestakin joustavan. Luitko jo: Kuinka saan uhmaikäisen lapsen tottelemaan aamuisin? LÄHTEET: Tunnetaitoja lapselle: https://www.tunnetaitojalapselle.fi/artikkelit/tunnekasvatus_tunnetaidot_tarpeet Yle: Pitääkö lapsen kanssa leikkiä? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/26/pitaako-aikuisten-leikkia-lasten-kanssa-asiantuntijat-vastaavat Toiminta-akatemia: https://toimintaakatemia.fi/tunteet-ja-tarpeet-mita-on-lapsen-vihaisuuden-takana/ Yle: Emilia Särkinen leikki puoli tuntia päivässä vilkkaan poikansa kanssa, ja huomasi parissa kuukaudessa muutoksen lapsensa tunnereaktioissa: https://yle.fi/a/3-11184563 Hyvän vanhemman salaisuus -kirja

Samaan aikaan kun tiedän, että lapseni tarvitsee jo enemmän ikäistään seuraa ja viihtyisi varmasti päiväkodissa, jännitän kuumeisesti miten aloitus tulee menemään. Päiväkodin aloitus ahdistaa, sillä itselläni on lapsuudesta huono kokemus päivähoitoon hylätyksi tulemisesta ja siitä että ikävän itkuuni on vastattu perhepäivähoidossa vihalla. Kotona pelkooni ja suruuni vastattiin uhkailemalla: jos et lopeta itkua laitetaan sinut päiväkotiin. (90-luvulla päiväkodilla oli vielä huonompi kaiku kuin nykyään). Ei ole siis ihme, että oman lapseni päivähoidon aloitus jännittää. Tiedän, ettei nykypäivänä ainakaan päiväkodissa enää huudeta vihaisesti itkevälle lapselle, mutta pääni tuntuu silti vain hiuksenhienosti pysyvän kasassa. Olen valmis peruuttamaan kaiken heti, jos näen epäkohtia. Olen suunnitellut maailman pehmeimmän aloitusaikataulun ja olen valmistautunut tähän hetkeen kaikki nämä 3 vuotta, mitä olen ollut lapseni kanssa kotona. Olen aina välttänyt viimeiseen asti tilanteita, joissa jättäisin lapseni ikäväänsä huutaen jonkun toisen syliin. Näin on ehkä tapahtunut vain muutaman kerran, mutta tilanne on ollut se, että olen mennyt yläkertaan tekemään töitä ja taapero on jäänyt rappusten portin taakse alakertaan huutavana isänsä hoiviin. Iskä on yleensä saanut kuitenkin nopeasti taaperon rauhoittumaan johonkin duploleikkiin tai kauppareissulle ja jos itku ei ole tuntunut loppuvan, olen mennyt itse keksimään heille mukavaa tekemistä. Muutenkin olen aina halunnut kasvatuksessa varmistaa, ettei hän joudu ottamaan liian isoja harppauksia kerralla. Eli aina jos jokin pelottaa, voi tulla syliini turvaan. En ole yrittänyt pakkoreipastaa tai tehdä hänestä "isoa tyttöä". En ole ikinä vähätellyt hänen pelkojaan, vaan suhtautunut niihin aina vakavasti ja ottanut hänet aina turvaan syliin. Ajattelen asian niin, että antaa hänen olla pikkuinen nyt, koska nyt hän todella on vielä tosi pikkuinen. Jos annan hänen olla niin pieni kuin hän kokee olevansa, niin hänen on helpompi kasvaa isommaksi. Jos ei saa olla tarpeeksi pikkuinen, vaan joutuu liian suuriin saappaisiin liian pienenä, jää jotain elämättä ja se kostautuu sitten kun pitäisi olla oikeasti iso. Olen aina yrittänyt olla hänen turvanaan, niinkuin silloin kun hän pelkäsi innokasta/ahnetta kalkkunaa eläinpihassa. Tai kun hänellä oli aika jolloin hän pelästyi aina talon ohi kulkevia rekka-autoja tai metsästyskauden alkaessa laukausten ääniä. Sosiaalisissa tilanteissa olen näyttänyt mallia, mutta en ole pakottanut häntä kättelemään tai tervehtimään tms. jos näen, että häntä ujostuttaa tosi paljon. Hän on saanut aina paeta selkäni taakse. Olen myös pitänyt arkemme hyvin tasaisena ja mahdollisimman ennakoitavana. Hän on tottunut siihen, että äitillä on kerran viikossa ollut työpäivä, ja silloin iskä hoitaa Sohvia koko päivän. Tämä on varmasti auttanut paljon sen harjoitteluun, että äiti ei aina ole siinä lähellä, mutta silti Sohvi on aina turvassa. Vaikka lapseni tuntuu luonteeltaan olevan rohkea, utelias ja maailmaan avoimesti suhtautuva, en silti voi olla varma miten hän reagoi päiväkodin aloitukseen. Bonusta on, että tutustumispäivänä näimme miten paljon hienoja leluja päiväkodissa on ja niistä on puhuttu paljon ja niitä on hehkutettu. Satuin myös päiväkodin instagramissa näkemään heidän leluja ja niitä ihasteltiin Sohvin kanssa yhdessä. Minua tietty helpotti se kun näin miten Sohvi tuntui olevan innoissaan päiväkodin alkamisesta. Selitin, että se on paikka jossa lapset leikkivät sen aikaa kun vanhemmat on töissä. Ja tämä kuulosti järkevältä Sohvin mielestä ja tätä hän selitti kaikille tutuille, joille kertoi innoissaan päiväkodista. Hän vaikutti olevan ylpeäkin ja oli erityisen tärkeää kertoa siitä mummulle. Tosin vasta kehittyvän puheen takia hänen kertomuksensa oli vielä vähäsanainen. Sohvi meni mummun eteen, varmisti että sai mummun huomion ja sanoi "mummu.. päiväkoti" ja jatkoi sitten "paljon leluja". Näki että se oli tytölle todella tärkeää kertoa tästä isosta muutoksesta mummulle. Mikä itseäni on auttanut päiväkoti- ahdistuksen iskiessä? -olen suunnitellut aloituksen hyvin pehmeäksi ja teen äitinä kaikkeni, että aloitus sujuisi hyvin -olen varannut itselleni pari ekaa viikkoa niin, että voin joustaa suunnitelmassa ja pitää Sohvin kotona extrapäiviä -olen henkisesti valmistautunut ottamaan Sohvin pois sieltä/muuttamaan mitä tahansa suunnitelmia, jos Sohvi ei tunnu sopeutuvan -eniten auttaa se, että Sohvi on itse innoissaan päiväkodista, ripustaudun välillä täysin siihen ajatukseen ja laitan epäröivät tunteeni syrjään, sillä näen, että hän on onnellinen -tiedän, että vaikka kuinka haluan suojella lastani, en voi tukahduttaa häntä täällä kotona, on pakko päästää irti, jotta hän saa terveen lapsuuden, johon kuuluu kavereita ja "omaa elämää" -koska en voi äitinä poistaa maailmasta kaikkia vaaroja, parhaiten suojelen lastani opettamalla hänelle taitoja, joiden avulla hän selviytyy turvallisesti elämässä mm. kaveritaitoja, turvataitoja, sääntöjä (mm. miksi ei saa karata päiväkodista) -minun on vaikea luottaa päiväkodin aikuisiin, sillä omassa lapsuudessani aikuiset eivät olleet yleensä kovin luotettavia, pystyn kuitenkin kiertämään tämän ahdistuksen ajattelemalla, että luotan omaan tyttööni, siihen että olen opettanut häntä ja opetan koko ajan selviytymään vaaroista -yritän olla lempeä itselleni, yritän parhaani äitinä, vaikka välillä tuntisin epäonnistumista, niin siitäkin oppii aina jotain -kyselen Sohvilta kaikkea mieltäni askarruttavaa päiväkotipäivistä ja Sohvi on hienosti osannut kertoa asioita ja se on huojentanut mieltäni -kaiken hidastaminen auttaa, se että varaa aamuihin aikaa ja kaiken saa tehdä rauhassa, keskityn myös päiväkodissa siihen, etten hosu jättäessäni Sohvia sinne (vain siksi että itseäni ahdistaa koko paikka ja haluan vain pois), vaan yritän tietoisesti hidastaa liikkeitäni -kiitollisuus pienistä asioista ja hetkistä; kun katsotaan koko perhe Masked Singeria sohvalla ja syödään pakastepizzaa, kun pikkuiseni halaa minua ja sanoo että äiti on suloinen, kun tehdään yhdessä palapeliä lattialla takkatulen ääressä Näin päiväkodin aloitus meni ahdistuneen äidin näkökulmasta Päiväkodin alkaessa tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Ekana päivänä Sohvi jäi iloisesti ja innoissaan päiväkotiin, ei tullut itkua, eikä edes epäröintiä. Lelujen kuvat vaan loistivat lapseni silmissä. Joten lähtö oli helppo. Olin onneksi suunnitellut itselleni pariksi tunniksi tehtäviä kaupungissa. Olin varautunut siihen, että tihrustaisin kyyneleen, mutta en tuntenut surua, sillä Sohvi jäi niin iloisena päiväkotiin. Oli kyllä hieman haikea olo. Surua olin tuntenut jo aiemmin, kun yhteisen tutustumispäivän jälkeen kävelimme Sohvin kanssa autolle ja tajusin, että tätä se nyt sitten tulee olemaan se uusi arki. Sen ajan mitä Sohvi oli päiväkodissa, minä suunnistin kaupasta kauppaan erilaisilla asioilla. Ja tämä oli ehdottomasti tosi hyvä juttu. En ollut yksin, ja oli koko ajan tekemistä, mihin oli pakko keskittyä. Ja niinkuin olin aavistanutkin, Sohvia oli vaikea saada lähtemään päiväkodista ja jouduin kantamaan hänet itkevänä eteiseen. Tilanne oli kuitenkin hämmentävä. Hän ei ollut ehtinyt ikävöidä minua yhtään. Mutta onneksi itku tuli nyt näin päin. Seuraavana päivänä päiväkotiin jääminen sujui yhtä rauhallisesti. Nyt hän jäisi ekoille päikkäreille. Sain siis ekan melkein kokonaisen työpäivän itselleni. Ja että oli ihanaa! Olin onnellinen, sillä lapseni teki kivoja juttuja ja minä tein kivoja juttuja. Sain tehtyä sellaisia työjuttuja, jotka olivat olleet vain kaukainen haave kun työpäiviä oli ollut vain yksi viikossa. Kuitenkin, kun hain Sohvia sain kuulla, että hän oli itkenyt päikkäreillä. No se mursi sydämeni. En ollut osannut varautua tällaiseen, kun kaikki oli mennyt niin hyvin ekana päivänä. Vaikka olisi tietysti pitänyt, sehän nyt on tosi yleistä, että päikkärit on se hetki kun kaipuu kotiin iskee. Tätä helpotti kuitenkin se, että Sohvilla oli ollut tosi hauska päivä ja hän oli iloinen ja kertoili kaikkea mukavaa mitä oli tehnyt. Olen ollut yllättynyt, miten vaikeaa on henkilökunnalla ollut kertoa edes siitä, miten lapseni on syönyt tai nukkunut. Kovan muistelemisen ja muilta kyselemisen tuloksena olen saanut kyllä jonkinlaista infoa. Usein kuitenkin sanotaan vain jokin helppo lause, jonka voi sanoa jokaiselle vanhemmalle. Esim. "Tänään olemme keräilleet marjoja pihalla." Niin. Sinne todella kaivattaisiin lisää työntekijöitä. En aio jatkossa kysellä asioita joka päivä, sillä Sohvi osaa itsekin kertoa minulle, mutta olisin ajatellut, että kun lapseni on juuri aloittanut päiväkodin niin muutamana ekana päivänä vähän skarpattaisiin ja tarkkailtaisiin juurikin sitä minun lastani. Se huojentaisi äidin mieltä. Saada informaatiota, koska olen ihan pimennossa, enkä alkuun voi tietää täsmääkö Sohvin puheet hoitajien puheisiin. Yksi asia, mitä lapseni kertoi minulle päiväkodin portilla pois lähtiessämme oli, että hän oli karannut portista läheiseen leikkipuistoon leikkimään. Olin ihan että what? Kai minulle olisi kerrottu? Miten voin suojella lastani, kun hän on päiväkodissa? Miten päiväkoti voi suojella lastani jos työntekijöitä ei ole tarpeeksi katsomaan kaikkien lasten perään? Olin järkyttynyt ja huolissani. Seuraavalla kerralla juttelin hoitajan kanssa asiasta ja kävi ilmi, että karkausyritys oli ehditty stopata portilla ja voi siis olla, että Sohvi kertoi siinä minulle haaveestaan mennä leikkimään toiseen leikkipuistoon. Jäi kuitenkin epäilys siitä, kerrottiinko minulle koko totuus, sillä Sohvi kertoi sen sanoilla että hän oli karannut. Kävin monena päivänä Sohvin kanssa läpi karkaamisasian, että ikinä ei mennä portista yksin, vaan aina aikuisen kanssa. Että kaikki huolestuu ja pelästyy jos olet kadonnut ja kukaan ei tiedä missä olet. Ja googlattuani läpi kaikki mahdolliset gps vimpaimet, airtagit ja älyrannekepuhelimet, tulin siihen tulokseen, että parasta mitä voin tehdä, on opettaa Sohville, että ei saa karata. Karkaaminen on vaarallista. Ja se pelästyttää kaikki aikuiset. Voin sanoa, että ekojen parin viikon aikana, minulla oli joka toinen päivä tunne, että nyt otan Sohvin vaan pois täältä. Tämä loppuu nyt tähän. Haluan, että tyttöni on turvassa. Mutta asiaa järkeiltyäni mieheni kanssa, tajusin aina sen, että lopulta, en voi poistaa vaaroja, niitä tulee aina olemaan. Minun tehtäväni äitinä on opettaa Sohvia selviytymään elämästä ja sen vaaroista. Mitä vinkkejä antaisin itselleni jälkikäteen? Kaikki tulee menemään lopulta hyvin, alku tuntuu aina hankalalta Parin viikon päästä kaikki tuntuu helpommalta, pitää jaksaa vaan kahlata läpi tämä alku ja olla lempeä itselle ja perheelle Tee pieniä muutoksia, jos jokin ei toimi (vähensin päiväkotipäiviä 4 -> 3/vk kun Sohvin stressi ei meinannut helpottaa iltaisin) Tehkää iltaisin mukavia rentoja asioita yhdessä, kaikki ylimääräinen ohjelma minimiin Meillä helpotti kaikki ongelmat huomattavasti 5 vk kohdalla (1kk kohdalla tullut pelko mennä päiväkotiin, hirveä uhma aamuisin ja iltaisin, oma ahdistukseni) Kuitenkin hyvä ohjenuora on, että alkutotutteluun voi mennä 2-3 kk, joten malttia, hermoja ja paljon rakkautta ja haleja Lapsi saattaa reagoida viiveellä, niinkun Sohvi 1 kk kohdalla kun alkoi pelottaa päiväkotiin meno. Pelotti lähteä, vaikka tykkäsikin päiväkodista ja illat kotona oli sitten pelkkää rajojen testaamista ja uhmaa. Päiväkotipäivien vähentäminen auttoi Sohvin stressiin ja tietty aika auttoi tottumaan uuteen muutokseen. Keskity faktoihin, tykkääkö Sohvi päiväkodista? Meillä on vain yksi elämä eikä lapsuudenkaan päiviä kannata tuhlata ankeassa hoitopaikassa. Sohvi on onneksi kertonut päiväkodista kaikkia kivoja juttuja ja odottaa usein jo innoissaan seuraavaa päiväkotipäivää. Hän tykkää leluista, leikeistä, lauluista ja muutama kaverikin on jo mainittu nimeltä.

Muistan kun hain Sohvin tiistaina päiväkodista ja hänen vaatteensa olivat tosi likaiset, siis sisävaatteet, eikä ihan sellasta tavallista ruokalistaa, vaan näytti enemmänkin siltä kuin joku olisi oksentanut hänen päällensä. Niskasta roikkui myös irtonainen hiustupsu. Kun Sohvi näki minut hän alkoi itkeä, että haluaa vielä leikkiä autoilla. Huomasin, että Sohvi oli tosi väsynyt ja nyt kokeilin joustotaktiikkaa ja annoin hänen leikkiä 5 minuuttia autoilla ennen kun lähdettiin ja se auttoi. Hoitajan raportti oli kovin lyhyt niinkun usein ennenkin. Päiväkodin henkilöstöpula näkyy päivittäin. Vaikka Sohvilla oli ollut hauskaa, en pystynyt saamaan näkemääni pois mielestäni. Sohvi näytti aivan kaltoinkohdellulta likaisissa vaatteissa hiustupsu irti ja itkiessään siinä ovensuussa. Vaikka tiedän, ettei häntä ole kaltoinkohdeltu ja Sohvi oli tykännyt päivästä ja itki koska halusi vielä leikkiä, en varmaan pystynyt täysin piilottamaan Sohvilta kauhun tunnettani. Olin järkyttynyt. Olin kauhuissani. Tuonneko vien lapseni joka päivä? Miten pystyn siihen. Yritin tarrautua siihen ajatukseen, että Sohvi oli itse tykännyt päivästä ja hänellä oli ollut hauskaa. Hiustakku on ehkä syntynyt ulkoillessa ja repeytynyt riisuttaessa vaatteita, sillä Sohvi ei osannut sanoa miten hiukset oli irronneet. Paidan sotkut oli ehkä syntyneet askarteluista, joita he olivat tehneet. Niitä kutsutaan triggereiksi. Tapahtumia, jotka tuovat mieleen itselle traumaattisen tapahtuman tai vain ne siihen liittyvät tunteet. Triggeri voi olla asia minkä näkee, se voi olla haju, se voi olla tunnelma, se voi olla haarukan tippuminen lattialle tai oven paukahdus. Triggeri vie mielen ja tunteet hälytystilaan menneisyyteen ja silloin on vaikea tajuta itse, että juuri nyt ei tapahdu mitään vakavaa. Ne ovat vain tunnemuistoja menneisyydestä. Nyt pitää tarrautua nykyhetken faktoihin. Sohvi itkee koska ei haluaisi vielä lähteä päiväkodista. Sohvilla on ollut kiva päivä. Tahrat vaatteissa ovat askarteluista. Hiustupsua ei kukaan ole repäissyt päästä, Sohvi ei edes ollut huomannut, että hiuksia on irronnut. Silti itseä ahdistaa. Minulle on sattunut elämäni aikana vaikeita asioita. Joku on joskus sanonut, että aikuisuus on lapsuudesta selviytymistä ja siltä se on minun kohdallani usein tuntunut. Terapian avulla olen oppinut paljon tärkeitä asioita itsestäni ja saanut työkaluja, joiden avulla selviän elämän haasteista. Minulla on tunne, että selviän mistä tahansa. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö vaikeita, läpitunkevia tunteita olisi aina välillä. Ahdistus on itselle hyvinkin tuttu tunne. Joskus se voi olla sietämättömän vaikea tunne, joskus se lymyilee laimeampana koko kehossa. Olen kuitenkin elämän varrella opetellut erilaisia keinoja joilla olo helpottuu. Ahdistusta ei kannata juosta pakoon Ahdistus on tunne, joka saa puristuksen nousemaan kurkkuun ja rintakehälle painavan tunteen. Päässä kohisee ja on vaikea hengittää. Kehon hälytystila saa ihmisen helposti pakenemaan joko fyysisesti vaikkapa juoksemalla tai vaikka muuttamalla useasti tai vaihtamalla jatkuvasti työpaikkaa tai esim. täyttämällä kalenterin kaikella mahdollisella. Joskus ahdistusta paetaan ottamalla tunteesta timeout pakenemalla päihteisiin tai peliriippuvuuteen, mutta ahdistus helpottaa kuitenkin vain hetkeksi. Kaikki nämä edellä mainitut asiat ovat kuin laastareita mätäpaiseen päälle. Ahdistus palaa aina uudelleen ja voimakkaampana, kunnes sitä alkaa käsitellä. Valitettavasti alkoholi on paljon halvempaa kuin terapia ja on totta, että avun hakemiseen tarvitaan enemmän rohkeutta kuin korkin avaamiseen. Silti suosittelen lämpimästi terapiaan hakeutumista, jos voimakas ahdistus häiritsee elämääsi. Hakeudun usein rauhalliseen paikkaan kun on tarve ratkoa asioita Kun minulla on jotain raskasta mielenpäällä, hakeudun usein paikkaan, jossa on helppo ajatella. Ulos luontoon metsän poluille, yksin muutaman tunnin automatkalle, mökille, kalastamaan, saunaan, viinilasin ääreen nojatuoliin, kun lapsi on saatu nukkumaan jne. Jos ei suo itselle tätä omaa aikaa, ei ahdistukseen saa helpotusta. Niin kauan kun pakenee ahdistusta tai työntää sitä pois, se seuraa aina takaraivossa odottamassa. Ja sillä on tapana ajan kanssa vahvistua, kunnes sen huuto kuullaan. Joskus ahdistavasta tunteesta keskustelu kumppanin tai ystävän kanssa voi helpottaa oloa hetkessä. Roolin vaihtaminen helpottaa tunteen purkua Toisinaan ahdistus on hyvin epämääräistä, ja on todella vaikea saada otetta siitä, mikä aiheuttaa ahdistusta. Tähän auttaa minulla utelias asenne tunnetta kohtaan. Jo pelkkä ahdistuksen lempeä hyväksyminen helpottaa oloa vähän. Tunne laimenee, kun "se" huomaa, että sitä ei työnnetä pois koko ajan. Utelias ja avoin mieli omaa oloa ja tunteita kohtaan on hyvä alku. Tämän jälkeen näkökulman/roolin vaihto voi auttaa:  Ahdistukseen liittyy usein jokin pelko. Koita selvittää pahin pelkosi silloin kun ahdistaa. Joskus tarvitaan kysymysten ketju, jotta ydinpelko selviää. Esim. Pelkään mennä töihin . (mitä pelkäät tapahtuvan jos menet töihin?) Pelkään etten osaa. (Mitä jos pelkosi käy toteen, mitä pelkäät että tapahtuu?) Pelkään että saan potkut. Usein ydinpelko liittyy hylkäämiseen tai siihen ettei tule nähdyksi/kuulluksi. Vaihda roolia mielessäsi ja kuvittele miten neuvoisit ystävääsi, jos hän kertoisi sinulle tästä pelosta? Ahdistus johtuu usein sisällä vellovasta ristiriidasta. Kaksi vastakkaista tunnetta repivät ihmistä kahteen suuntaan. Yllättävän usein ahdistus liittyy itselläni siihen, että en uskalla puolustaa itseään ja omia tarpeitani, sillä pelkään että joku pettyy, loukkaantuu tai lakkaa rakastamasta. Lapsen saamisen jälkeen minusta on tullut kyllä huomattavasti itsekkäämpi ihminen, uskoisin kuitenkin että lähinnä hyvällä/terveellä tavalla. Omaa aikaa ja resursseja on nyt niin vähän, että osaan asettaa itseni ja perheeni helposti etusijalle. Kun resursseja (aikaa, rahaa, unta, voimia) on enemmän voin taas järjestää jotain kivaa ystäville tai sukulaisille. Viha, ahdistus Näihin auttaa:  Usein pelkkä voimakkaan tunteen nimeäminen ja salliminen lievittää jo vähän tunnetta. " Minä saan olla valtavan vihainen!"  (kunhan en satuta itseä tai muita). " Olen valtavan ahdistunut ja se tarkoittaa että minun pitää nyt keskittyä itseeni. Keskityn nyt vain hengittämiseen ." Otan omaa tilaa/hakeudun tilaan jossa on helpompi hengittää, esim. wc:hen lukitun oven taakse tai ulos pihalle. Liikkuminen, musiikki, rauhoittavan tuoksun haistelu (tuoksusaippua, tervasaippua...) lempikuvien selailu kännykästä esim. maisema tai lemmikin hassu kuva, voivat auttaa harhauttamaan mieltä voimakkaasta tunteesta. Tämän jälkeen on rauhallisempi olo lähteä selvittämään, mitä tunteet yrittävät kertoa ja mistä triggeristä ne kumpuavat. Pelko, turvattomuus Näihin auttaa:  Kaikki mikä saa minut tuntemaan että olen turvassa ja olen arvokas, auttaa näihin. Kuuma kylpy/suihku, hyvät tuoksut, puhtaat vaatteet, liikkuminen luonnossa, lämpö, puhtaus, hyvä ravitseva lämmin ruoka. Valmista lemppariruokaasi, harhauta ajatukset musiikilla tai soittamalla ystävälle, lähde käymään lempipaikassasi. Halaa pehmolelua, tyynyä tai toista ihmistä. Suru, pettymys Näihin auttaa:  Usein pelkkä voimakkaan tunteen nimeäminen ja salliminen lievittää jo vähän tunnetta. " Minulla on oikeus olla pettynyt ja surullinen!"   Riippuen asian suuruudesta surun tai pettymyksen työstäminen vie aikansa. " En saanut hakemaani työpaikkaa. Olenko huono? Olen pettynyt, mutta tiedän että olen silti arvokas. Olen varma, että minulle on parempi työpaikka jossain muualla. Saattoihan olla, että minulla kävikin tuuri ja hakemassani työpaikassa olisi ollut vaikka karmea pomo! " Häpeän tunne, syyllisyys, arvottomuus Näihin auttaa:  Kun et tunne häpeää, kirjoita lapuille/kännykkään valmiiksi muistoja hetkistä, joissa olet onnistunut ja ollut ylpeä itsestäsi/saanut positiivista palautetta. Onnistumiset voivat olla suurempia tai pienempiä. Lue niitä, kun häpeän tunne yllättää. Paperilta voit lukea faktoja, sillä mielesi tuottaa helposti oletuksia, kaikuja menneisyydestä, joilla ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa. Laita ylös myös mistä asioista olet kiitollinen, se saa sinut tajuamaan kuinka arvokas olet. Kiitollisuuden aiheita voi myös kuvata valmiiksi kännykkään omaan kansioon; asuntosi parhaimmillaan, koirasi/kissasi veikeä ilme, lähipuisto syksyn väreissä, lempiruokasi pöydällä, ystävän lähettämä viesti jne. Siivoa yksi huone: Kun ympärillä näkee vain sotkua ja likaisia vaatteita, on joskus vaikea saada itseään tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Muista että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia. Voit testata tätä: Jos kerran olet sitä mieltä, että muut ihmiset ovat arvokkaita, niin olet sinäkin, koska sinä olet yksi heistä. Ja he ovat yhtä arvokkaita kuin sinä. Tutki myös mielesi sinulle syöttämiä väittämiä. Monesti ne eivät pidä paikkaansa ja ne ovatkin vain tunteita menneisyydestä, joilla ei ole enää mitään tekemistä nykyhetken kanssa. Kannattaa opetella tekemään faktantarkistus omille ajatuksille. Väittämä: "Kukaan ei pidä minusta." Minusta tuntuu -muoto: "Minusta tuntuu, ettei kukaan pidä minusta". Fakta: "Minut kutsuttiin eilen ystäväni syntymäpäiville ja ensi viikolla tapaan mummuni lounaalla, hän ehdotti lounasta minulle itse. Väittämä ei siis voi pitää paikkaansa." Väittämä: "En osaa, en pysty tähän." Minusta tuntuu -muoto: "Minusta tuntuu, etten osaa ja että en pysty tähän." Fakta: "Olen tehnyt tämän aiemminkin, osaan tämän./ Kuka tahansa saattaa tehdä virheen. /Yrittämällä uudestaan ja uudestaan opin tämän koko ajan paremmin." Väittämä: "En uskalla tehdä tätä päätöstä, mitä jos epäonnistun, mitä muutkin ajattelevat?" Minusta tuntuu -muoto: "Minusta tuntuu, etten uskalla tehdä tätä päätöstä, pelkään epäonnistumista ja olen huolissani siitä mitä muut ajattelevat." Fakta: "Minulla on oikeus tehdä omaa elämääni koskevat päätökset. Jos epäonnistun, yritän uudestaan tai kokeilen jotain muuta. Kaikki tekevät virheitä ja virheiden avulla oppii. Muutkin ovat tehneet jotain virheitä elämässään, vaikka eivät sitä ikinä myöntäisi." Esimerkkejä hyvien hetkien listasta häpeän ja arvottomuuden tunteen varalle:  "- Ystäväni sanoi, että olen hyvä laulamaan/piirtämään/tanssimaan/pelaamaan/kuuntelemaan toisia." "- Muistan sen juhannuksen, kun sanoin legendaarisen hyvän läpän ja kaikki muistelevat sitä vieläkin. Olen aika hauska tyyppi." "- Sain vuosi sitten töissä kehuja hyvästä kehitysehdotuksesta pomoltani. Ehdottamani asia otettiin käyttöön." "- Olen onnistunut, koska minulla on koulutus/tutkinto X. Läpäisin ajotestin, minulla on ajokortti." "- Jaksoin eilen siivota wc:n ja vein roskat." Jos on kokenut juuri vaikeita aikoja, listassa voi olla hyvinkin yksinkertaisia asioita, tärkeintä on, että muistoon liittyy hyvä tunne. Kiitollisuus Kiitollisuus on voimavara. Se pysäyttää tajuamaan, että juuri nyt asiat eivät ole niin huonosti, kuin miltä tuntuu. Tai vaikka kohtaisi vaikeita asioita, kiitollisuudesta voi löytää usein voimaa selviytyä eteenpäin. Kiitollisuus tuo vakautta elämään, silloinkin kun elämä ei ole vakaa. Mutta tietenkään vaikeita asioita ja varsinkaan vaikeita tunteita ei voi haudata kiitollisuuden alle, vaan ne pitää käsitellä ja kohdata. Kuitenkin terveellinen irtiotto vaikeista tunteista on kun keksii kiitollisuuden aiheita. Silloin kehossa hehkuu lämmin, rakastava, turvallinen tunne. Joskus jos en meinaa saada unta, yritän keksiä kolme asiaa, joista olen kiitollinen sillä hetkellä. Usein nukahdan jo siinä kohtaa. Jos en vieläkään saa unta, jatkan listaa kunnes nukahdan. Toimii aina. Esimerkkejä kiitollisuuden aiheista: "- Olen kiitollinen, että olen elossa. " "- Olen kiitollinen, että voin itse päättää omista asioistani ja vaikuttaa elämäni suuntaan." "- Olen kiitollinen, että saan asua näin kauniissa paikassa." "- Olen kiitollinen että sain lapsen." "- Olen kiitollinen, että olen terve." "- Olen kiitollinen, että sain tämän asunnon/työn/vaatteen/ruuan/ystävän." "- Olen kiitollinen, että minulla on nämä kauniit ja lämpimät villasukat." Lähteet: Mielenterveystalo - ahdistuksen omahoito-ohjelma: https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/ahdistuksen-omahoito-ohjelma Ahdistus ja ahdistuneisuus - ahdistuksen itsehoito https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00188 Healing the fragmented selves of trauma survivors -overcoming internal self-alienation, Janina Fisher

Tässä testit mitä Sohvin 3 vuotis neuvolassa testattiin, välillä mietin testataankohan muualla maailmassa samoja asioita 3 vuotiailta? 3v neuvola kesti noin tunnin ja siihen kuului nämä tehtävät ja sitten jutustelua terkkarin kanssa. -pullon korkin avaaminen (suomalaisten tärkeimpiä taitoja) -näyttää kuvasta pyydetty esine/asia esim. "tässä on pallo, pullo ja pelle, näytä minulle pullo" (pullo teema vaan jatkuu) -seistä yhdellä jalalla (eikös tää oo perinteinen poliisin rattijuoppo-testi?) -kävellä varpaillaan -hypätä tasajalkaa -heittää pallo (ei tarvitse osata vielä ottaa koppia) -käytiin läpi mitä värejä osaa -kuvasta piti näyttää ihmisen eri kehonosat (silmät, jalat, kädet, pää) -kuvasta, jossa on kaksi hahmoa piti näyttää kumpi on iso ja kumpi pieni -piirtää mallista viiva -lajitella punaisia ja keltaisia lappuja punaiseen ja keltaiseen koriin -tehdä palikkatorni n.9 palikkaa -lähinäkötesti taulusta, jossa on perinteisten E-kirjainten sijaan kuvioita: neliö, talo, omena ja ympyrä (voi joko sanoa ääneen tai osoittaa edessä olevasta lapusta mikä kuvio on kyseessä) -pituus ja paino Kun googlailin huomasin, että aika paljon on vaihtelua ympäri Suomen 3 vuotisneuvolan sisällössä. Jossainpäin Suomea ei äitiä edes oteta mukaan huoneeseen, vaan lapsi suorittaa tehtävät terkan kanssa kahden. Siinä pitää kyllä olla aika reipas 3 vuotias. Sohvilla meni hyvin testit vaikka virheitäkin tuli ja kokonaiskuvahan tässä ratkaisee. Terkkari kehui, että harvoin saa näin nopeasti tehtävät käytyä läpi 3 vuotiaan kanssa. On yleistä, että ohjeita pitää muotoilla monta kertaa uudelleen ja 3v voi vaatia paljonkin suostuttelua, puhumattakaan jos on juuri uhmaikä pahimmillaan ja kaikkeen on vastaus jyrkkä "ei!". Sohvilla sattui nyt olla pahin uhma jo takanapäin. Muutamassa kohtaa Sohvi tarvitsi äidin rohkaisua, mm. nämä liikunnalliset testit teki äitikin mallina. Myös palikkatornin rakentelussa Sohvi teki ensin vankan kaksirivisen tornin ja kaipasi sitten lisää ohjeistusta, että hoksasi laittaa kaikki palikat päällekkäin. Näkötestissä meni yksi väärin, mutta se mahtuu virhemarginaaliin. Sohvi sai ensin nimetä itse näkötestin kuviot (neliö, omena, ympyrä, talo). Sohvilla neliö oli ikkuna ja ympyrä oli pallo. Hän myös mielummin näytti kuvat paperilta edestään, kuin sanoi ne ääneen. Täytyy kyllä sanoa, että kaikki terkkarin käyttämät kuvat olivat kyllä kamalia suttuisia vanhoja mustia piirroskuvia. Viralliset testikuvat alkavat olla auttamatta vanhentuneita. Olisi nykypäivää päivittää kuvat valokuviin. Kuva, josta näytettiin kehonosia oli hyvin kolmiulotteinen ja taiteellinen. Tähän olisi ollut hyvä jokin hyvin yksinkertainen ja selkeä kuva ihmisestä. Sohvi ei osannut heti sanoa, missä ihmisen silmät olivat, sillä luomet olivat kiinni. Kiinnitin myös huomiota, että pullo-kuvan muoto oli viini/viinapullo eikä mikään tutumpi marketin moderni limsa- tai mehupullo. Testien jälkeen juteltiin mm. Sohvin syömisestä, nukkumisesta, pottailusta, päiväkodin aloituksesta, puheesta, perheen tukiverkostosta ja siitä ovatko vanhemmat samalla kartalla kasvatuksen suhteen. Näissä ei meillä mitään sen kummempaa huolta ollut tällä kertaa ja innolla/kauhulla vaan odotetaan päiväkodin aloitusta. Olin luvannut, että Sohvi saa leikkiä aulassa leluilla vielä hetken neuvolan jälkeen. 20 min jälkeen aloin vihjailla, että kohta lähdetään sitten kotiin. Erilaisia leluja oli kuitenkin valtava määrä ja alkoi olla mahdotonta saada Sohvi lähtemään, kun hän ryntäsi aina uusien lelujen kimppuun. Aulassa ei ollut muita ihmisiä, joten annoin Sohvin leikkiä. Mutta lopulta, pakkohan meidän on täältä lähteä. Kun olin antanut Sohville jo monta kertaa siimaa, että vielä ne autot parkkiin ja sitten lähdetään, mutta hän oli tämän tehtyään rynnännyt aina uusien lelujen kimppuun, otin perinteiset keinot käyttöön. En ole ylpeä tästä, mutta uhkaus: "Äiti lähtee nyt. Jäätkö tänne yksin leikkimään?" No reipas 3 vuotiaani sanoi siihen iloisesi että "joo." Olin hämmentynyt. Niin. No. Hän nähtävästi todellakin odottaa jo päiväkodin alkua ja sitä, että äiti sanoo heippa ja hän saa jäädä leikkimään uusilla leluilla. Eihän lasta saisi uhkailla hylkäämisellä, mutta aloin olla epätoivoinen. Seuraava keino, lahjonta: "Mennään kotiin ja tehdään jätskiannokset." Tätä tarjousta ei Sohvin tarvinnut kauan miettiä ja pääsimme lähtemään. Mietin vain. Millä ihmeellä saan Sohvin suostuteltua päiväkodista aina kotiin? Jaa-a, nähtävästi jätskillä. Tai sitten yritän vanhaa kikkaa ja sovin Sohvin kanssa etukäteen, että kun äiti tulee, niin sitten on lähdettävä. Ja sitten hakutilanteessa muistutan tästä sopimuksesta. Tai sitten otan koiran mukaan hakemaan Sohvia. No, raportoin tästä sitten lisää, kun päiväkoti on alkanut .

(Tässä linkki myös: 3-vuotis neuvolaan) 2- vuotis neuvolakäynti tuli ajankohtaiseksi. Ainoa asia, mikä itseä mietitytti oli Sohvin puheenkehitys . Itsestä tuntui, että pitäisikö Sohvin ehkä osata jo enemmän sanoja. Muutenkin kyllä aina vähän jännittää neuvolakäynnit. Että mitä jos olenkin erimieltä neuvolan kanssa jostain. Tai mitä jos neuvolan jälkeen olen taas vaan entistä huolestuneempi. Tai mitä jos neuvolasta lähtiessä tunnen itseni ihan paskaksi vanhemmaksi. Kokemuksia kun on ollut kaikenlaisia. Käynti meni kuitenkin oikein hyvin. Sohvilla oli juuri hyvä vaihe menossa jolloin kaikki sujui ja äitiä toteltiin ja mitään ongelmaa ei ollut missään. Kun menimme neuvolatädin huoneeseen, oli hän laittanut sinne jo valmiiksi tavaroita, joilla testattaisiin Sohvin osaamista. Pöydällä oli palapeli, lattialla oli palikoita, vetolelu ja pallo. Heti astuttuamme huoneeseen Sohvi meni välittömästi potkaisemaan palloa ja sitten muiden lelujen kimppuun. Käytännössä käynti meni kokonaisuudessaan niin, että äitee ja neuvolatäti juttelivat kilpaa pöydän äärellä sillä välin kun Sohvi itsekseen potki palloa, teki palikoista tornia ja pelasi palapelin yhä uudestaan ja uudestaan. Keskustelimme mm. ruokailuista , nukkumisesta , tahtoiästä ja puheenkehityksestä . Tädillä oli sellainen maratonpaasaus menossa, että kertaalleen rohkeasti puhuin hänen päälleen, jotta sain asiani sanotuksi. Mutta häntä tämä tuskin haittasi, sillä olimme selkeästi molemmat puheliaalla päällä. Paitsi Sohvi, joka muutaman kerran tokaisi ”ka” . Kotona Sohvi sanoo usein ”Ka” (katso) tai ”äiti” ja sitten on muutamia viittomia (kärpänen, perhonen, auto) ja ääntelyjä (mitä haukku, lintu, kissa sanoo). Neuvolantäti kertoi, että yleensä hän seuraa sitä puheenkehitystä sinne 2,5 v ikään ja sitten tarvittaessa tehdään lähete puheterapiaan, jonne on 6kk jono eli vasta 3 vuotiaana arvioidaan siellä tilannetta tarvittaessa. Mutta kaikki oppivat puhumaan niin omassa tahdissaan, että ei ole mitään syytä nyt siitä olla huolissaan. Eikä kuulemma edes sitten, jos puheterapialähete joskus tehdään. Koska Sohvi oli puuhaillut koko ajan testausvälineillä, ei erikseen ollut tarvetta lähteä testaamaan näitä. Pallon potkaisu sujui. Palikoita oli lattialla 3-4 ja niistä Sohvi kokosi jo monta kertaa tornin. Pöydällä oli nuppipalapeli, jossa piti yhdistää palasessa ollut eläimen kuva siihen kohtaan laudalla, missä oli sama kuva. Tämän Sohvi teki monta kertaa, kunnes kyllästyi. Sohvin pituus mitattiin vielä vauvamittarilla selällään ja se meni hienosti. Sohvista tuntui varmaan mukavalta olla vielä vauva pienen hetken ajan. Painoa varten Sohvi hienosti nousi puntarille seisomaan. Olin yllättynyt ja huojentunut, että paino ja pituus menivät omilla käyrillään. Sohvilla oli juuri ollut kova oksennustauti ja sen jälkeen oli ymmärrettävästi maistunut ruoka hyvin heikosti. Olin varma, että painokäyrä notkahtaisi, mutta tässä se nähdään, että kyllä lapsi itse ottaa kaiken tarvittavan vaikka näyttää siltä, että se syö vain kaksi murua. Sohvin päänympärys oli tipahtanut isommalta käyrältä ”normaalikäyrälle” , tämä oli kuitenkin ihan normaalia. Kaikki meni siis mukavasti ja sovittiin, että hän soittelee sitten 2,5 v kohdalla ja jutellaan puheasioista. Kun palasimme aulaan, Sohvi halusi vielä hetken leikkiä. Olihan aula täynnä hienoja leluja. Aloin hetken päästä jo vähän muistutella, että tästä kohta lähdetään kotiin. (Todellisuudessa pelkäsin, etten saa Sohvia ikinä lähtemään kotiin ilman huutoitkuraivaria potevaa tyttöä kainalossa raahaten.) Sanoin vielä Sohville, että ”laita lelut takaisin paikoilleen, niin sitten aletaan lähteä kotiin”. Olin ihan äimänkäkenä kun Sohvi kiltisti laittoi kaikki lelut huolellisesti takaisin paikoilleen ja tuli sitten pukemaan. Eräs terkkarikin siinä sattui tämän nähdä ja yhdessä ihasteltiin, miten kiltti tyttö on. Tämän muiston talletin onneksi syvälle sydämeeni, sillä en voinut vielä aavistaa, että pian puhkeaisi todellinen uhmaikä päälle ja nämä kiltit ajat olisivat pelkkä kaukainen muisto vain. 3-vuotis neuvola

Kun Sohvin uhmaikä alkoi rytinällä, tajusin 2 asiaa: 1.On pakko alkaa joustaa enemmän ja valita taistelunsa tarkkaan, muuten koko päivä on pelkkää takkuamista joka asiasta. 2.Ainakaan lapsestani ei näytä kasvavan lauman mukana menevä lammas. Hänellä on omaa tahtoa ja sehän on myös hieno asia. Sohvin ollessa siinä kahden vuoden korvalla, meillä meni ihanasti. Tyttö totteli kiltisti äitiä ja sydämet vaan singahtelivat ilmaan, kun päivät soljuivat niin ihanasti taaperon kanssa leikkien/ruokaillen ja torkkuen. Muutama viikko tämän jälkeen kaikki muuttui. Tuntui, että päivät olivat pelkkää huutoa ja itkua aamusta iltaan. Milloin siitä, että äiti oli avannut oven, vaikka Sohvi olisi halunnut. Milloin siitä, että äiti ehti vahingossa painaa valokatkaisimesta, vaikka Sohvi olisi halunnut. Välillä huutoitkua syntyi jostain asiasta, mikä jäi vanhemmille täysin mysteeriksi. Raivoitkukohtauksia oli helposti 10 päivässä ja se ajoi äiteen kyllä romahduksen partaalle. Tulee mieleen ne kansantarut joissa uskottiin, että oma lapsi oli kaapattu peikkojen maailmaan ja tilalle oli saatu vaihdokas, peikkolapsi, joka oli täysi riiviö. Alan ymmärtää mistä nämä sadut on peräisin. Niin rajulta tuo muutos tuntui, aivan kuin lapsi olisi vaihtunut. Taapero löi, yritti purra tai hakkasi päätään lattiaan tunnekuohuissaan. Kun Sohvi oli jonkun aikaa kiukunnut päivät pitkät ja kieltäytynyt syömästä mitään ”oikeaa ruokaa”, ajattelin että tämä on taas joku mysteerinen vaihe. Eräänä päivänä kuitenkin hoksasin, että tytöllä helottaa toinen poski punaisena. Tämä toispuolinen helotus liittyi Sohvilla aina hampaidentuloon . Lisäksi tyttö oli halunnut vetää lounaaksi pari desiä jäisiä herneitä. Sillon tajusin katsoa suuhun ja huomasin, että sieltähän oli puskemassa viimeiset neljä isoa puruhammasta. Ei ihme, että kiukuttaa. Sohvi on aina reagoinut voimakkaasti hampaidentuloon ja sitä sanotaan, että nämä viimiset maitohampaat on ne kipeimmät. Aloin tarjota Sohville kipulääkettä. Joskus hän otti ja joskus ei ottanut, mutta kyllä se tuntui vähentävän kiukkuilua. Usean viikon ajan Sohvi tykkäsi tosiaan syödä kaikenlaista kylmää; wokkivihanneksia, herneitä, jätskiä. Mutta kyllä kiukkuun liittyi muutakin. Tahtoikä/uhmaikä oli alkanut. Jakamisesta oli tullut mahdotonta . Lähinnä äiteen kanssa ei enää leikitty. Jos äiti koski Sohvin leluun, otti Sohvi lelun pois, saattoi heittää sen jopa taakseen ja samalla katsoi tiukan uhmakkaasti äitiä silmiin. Samoin uimahallissa alkoi Sohvi hermostua, jos joku otti pallon Sohvin läheltä, vaikka Sohvilla oli jo itselläänkin pallo sylissä. Sohvi kävi myös ahkerasti ”pyytämässä” muilta aikuisilta palloja tai kellukkeita, aivan kuin tietäen, että toiset lapset ei niitä hänelle antaisi kuitenkaan, mutta aikuiset ovat aina suhtautuneet ymmärtäväisesti hänen tarpeeseensa hamstrata leluja. Raivo iski myös siitä, kun olisi pitänyt mennä suihkuun uimahallissa, äitikään ei olisi saanut mennä. Ihmiset siirtyivät kauemmaksi suihkuttelemaan raivoavan taaperon lähettyviltä. Lopulta äitee kävi suihkussa yksin ja taapero oli tyytyväinen vasta päästyään pukkarille. Kaupassakin alkoi tulla yllättäviä raivokohtauksia. Hän olisi ilmeisesti halunnut itse avata itsestään avautuvat ovet ja heittäytyi dramaattisesti maahan raivoamaan ovien kohdalle. Toisella kertaa kaupan kassalla hän heittäytyi jo uhmakkaan dramaattisesti maahan mahalleen, mutta ei nähtävästi keksinyt mitään raivottavaa, kun nousi pian äidin houkuttelemana ylös lastaamaan tavaroita liukuhihnalle. Usein huutoitku alkoi jo aamusta, kun jokin pieni asia ei mennyt hänen tahtomallaan tavalla. Aivan kuin hän olisi tyhjästä oikein keksimällä keksinyt mitä tahansa, mistä voisi nostaa hirveän metakan. Voin sanoa, että useamman kerran aamutoimissa tuli ääneenkin sanottua, että ”ei kyllä huvita lähteä mihinkään sun kanssa, jos sä vaan huudat”. Ja sehän on totta. Harva ihminen haluaa tietentahtoen tuntea noloutta, häpeää tai avuttomuutta julkisella paikalla. Ei houkuttele yhtään. Uhkaukseni tepsi kyllä välittömästi, jos oli Hoplop tms. jäämässä väliin ja oli sydäntä särkevää nähdä, kuinka Sohvi heti itkua nieleskellen skarppasi ja lopetti kiukuttelun ja pääsimme lähtemään. Ja usein kun lähdimme jonnekin karmean aamun jälkeen, tuli päivästä kuitenkin ihan tosi hyvä, eikä draamailuun tullut enää tarvetta. Silti tunnistan, että on täysin väärin uhkailla itkevää lasta. Sehän vain viestii, että lapsen tunteet eivät ole sallittuja tai tärkeitä. Porautuu suoraan lapsen itsetuntoon. Tämä on taas niitä omasta lapsuudesta opittuja taitoja. Ne istuu syvässä. Mitä ihmettä vanhemman pitäisi tehdä sillon, kun koko päivä on aamusta asti pelkkää huutoa joka asiasta? Tässä on kyse siitä, että taapero opettelee sietämään pettymyksiä, eikö niin? Jos itse olisin pettynyt ja surullinen, en todellakaan toivoisi, että joku huutaisi mulle, että en kyllä lähde sun kanssa kauppaan, jos vaan itket koko ajan. Toivoisin lohdutusta. Mutta kun taapero ei välttämättä halua syliin, hän haluaa tuntea ja näyttää tunnetta. Usein hän vähän myöhemmin kuitenkin haluaa syliin. Sitten pitäisi sanoittaa se tunne. Että olet pettynyt, kun et saa nyt mehua tai kiukkuinen kun olet väsynyt. Tai sinua harmittaa nyt jokin asia tosi paljon. Äiti ei vaan oikein ymmärrä mikä. Toisaalta mietin. Pitääkö vanhemman todella kestää kaikki ja pysyä aina rauhallisena? Joku yleinen paine pistää sanomaan, että tietenkin pitää pysyä aina rauhallisena ja vastaanottaa kaikki lapsen tunteet. Onko vanhemmalla oikeus näyttää omia tunteitaan? Eikö sekin ole huonoa esimerkkiä, että vanhempi yrittää peitellä ärtymystään ja väsymystään viimeiseen pisteeseen asti? Kerran, kun huutoitku alkoi taas heti aamusta ja enteili uuvuttavaa päivää, sanoin Sohville (vielä kun olin rauhallinen ja virkeä) tosi empaattisesti: ”Tiiätkö, kun äiti ei oikein jaksais, kun sä vaan huudat ja itket koko ajan.” Sanoin sen hyvin hiljaisella äänellä, vähän kuin tunnustaakseni, että minäkin olen vain ihminen. Sohvi hiljeni ja vaikutti yhtäkkiä tyytyväiseltä ja sen jälkeen aamutoimet sujuikin ihan hyvin. Eli ehkä ne lukuisat taaperon raivokohtaukset, joissa on jaksanut olla empaattinen, tuottivat nyt tulosta. Nyt Sohvi osasi nähdä äidin tunteet. No tätä en ole sen jälkeen muistanut käyttää, eikä tarkoitus olekaan vaimentaa aina kaikkia lapsen tunteita. Siitä ei hyvää seuraisi, mutta joskus todella tarvitsee sen pienen hetken, mielellään pidemmänkin, jotta voi keräillä voimia niihin tuleviin rankkohin päiviin. Pahimpiin hetkiin olen kehitellyt keinon, jolla estän itseäni pillastumasta. Kun Sohvi raivoitkee jostain kymmenennestä asiasta, laitan tv:stä päälle jotain rentoa lifestyle-ohjelmaa, jossa tyytyväiset ihmiset puhelevat iloisesti niitä näitä. Koska olen ihminen, joka imaisee itseensä vallitsevan tunneilmapiirin, niin tästä saan sitä voimaa olla rento ja rauhallinen. Keksin myös yhden lauseen, joka sopii jokaiseen uhmakohtaukseen. En ole vielä kokeillut tätä, mutta tämä sopii joka tilanteeseen. Empaattisesti, rauhallisella äänellä: ”Eiköhän me tästäkin selvitä.” Tämä antaa voimaa myös itselle. Eiköhän me vanhemmatkin tästä selvitä. Hetki kerrallaan, eiköhän me tästä selvitä. Pakko vielä sanoa, että vaikka taaperon julkisia raivareita on ollut lukuisia, en ole toistaiseksi koskaan kohdannut vihaisia tai halveksuvia katseita tai vanhemmuuteni arvostelua. Ehkä ne ihmiset ottavat jalat alleen mielummin kun jäävät seuraamaan tilannetta. Siitäkin huolimatta, joskus tuntuu, että olemme kuin kiertävä sirkus täynnä uusia esityksiä. Useimmiten taaperon raivotessa, kun katselen avuttomana ympärilleni, kohtaan jonkun lempeän hymyilevän katseen. Useimmat ihmiset muistavat mitä on olla kaksivuotiaan vanhempi. Hänellä on paljon tunteita ja hän uskaltaa näyttää niitä. Luitko jo: 5 vinkkiäni uhmiksen raivareihin Näin kokosin itselleni pinnan pidennyssuunnitelman Kun lapsi ei tottele - käy silloin läpi nämä 5 asiaa Uhmaikä ja raivarit - tässä 4 vaihtoehtoista tapaa reagoida Kun uhmaikä jatkuu, jatkuu ja jatkuu Mikä on uhmaiän tarkoitus?

Taapero vaatii, että ainoastaan äiti saa vaihtaa sukat. Lelujen jakaminen on vaikeaa ja niistä tulee helposti riitaa. Kaupassa taapero saa raivokiukkukohtauksia. Taapero hokee: "Minä itte! Itte!" Kuulostaako tutulta? Taaperollasi on uhmaikä eli tahtoikä eli itsenäistymisvaihe. Viisi vinkkiä: Anna lapsen itsenäistyä vähän Jousta ja anna vaihtoehtoja Hidasta omaa reagointiasi Opettele sanoittamaan lapsen tunteita: "Kyllä mä nään, että sä oot vihainen/pettynyt/surullinen.." Nälkä-väsy-kiukkukohtaukseen ei auta kuin ruoka ja uni Muuta: - Taapero vaatii, että vain tietty vanhempi saa vaihtaa vaatteet/nukuttaa/leikkiä tms. - Kauppakiukkukohtaukset - Jakaminen on vaikeaa ja leluista tulee riitaa Uhmaikähän on vähän vanha sana. Sillä on negatiivinen kaiku. Vähän sellainen, että uhma on huono asia ja se pitää kitkeä pois. Tai että uhmakkaalle lapselle pitää näyttää kaapin paikka eikä antaa piiruakaan periksi, muuten on lapsi pilalla ja siitä kasvaa rajaton sekopää. Tarkoitus ei kuitenkaan ole kitkeä pois uhmaa tai sammuttaa sitä. Uhmaikä on lapsen kehitykseen normaalisti kuuluva vaihe, jossa opetellaan kasvamaan erilliseksi ihmiseksi, omaksi itsekseen. Kyse on itsenäistymisvaiheesta, joka on läheistä sukua teiniuhma-vaiheelle, joka sekin on tärkeä itsenäistymisvaihe. Sohvin toiminta uhmaiän huumassa onkin muistuttanut hetkittäin teini-ikäisen käytösmalleja. Se on vähän säikäyttänyt äiteetä; eikö näitä omaan huoneeseen lukittautumisia pitäisi tulla vasta teini-iässä? Mutta meillä näitä on ollut jo heti kun taapero on hädin tuskin yltänyt ovenkahvaan. Hän on saattanut loukkaantuneena mennä omaan huoneeseensa ja laittanut oven kiinni perässään. Onneksi tämä vaihe ei montaa viikkoa kestänyt. Yksi itsenäisen teinin suusta kuultava lause voisi olla: "Mutsi mee pois!" Meillä tätä kuulee säännöllisesti ihan kotosalla tai vaikka hoplopin liukumäessä, kun Sohvi on löytänyt ikäistään seuraa liukumäkeen. Silloin äitille sanotaan: "äiti pois!"  Meillä Sohvin uhmaikä ei ole ollut kevyt tai helppo. Se on saanut äiteen oikeasti tutkiskelemaan omia tunteidenkäsittely taitojaan ja erilaisia olettamuksia ja tapoja. Rajanveto on ollut vaikeaa; milloin taapero vain kaapataan syliin ja viedään huutavana pois/vaipanvaihtoon/nukkumaan/autoon. Ja milloin annetaan aikaa ja vaihtoehtoja. Yleisesti ottaen aina lopputulos on ollut paras ja omakin harmitus on ollut vähintä, kun on antanut taaperolle hieman aikaa. Poikkeuksena on ollut tilanteet, jossa taapero on vaarassa tai kertakaikkiaan niin väsynyt/nälkäinen, ettei kannata edes yrittää keskustelua. Tässä seuraavaksi kaikki mitä minä olen nyt Sohvin kanssa oppinut uhmaiästä. Viisi vinkkiä uhmaiän raivareihin ja muita keinoja, jotka on meillä toiminut uhmaiän tyypillisiin ongelmatilanteisiin. Vinkki 1:  Anna lapsen itsenäistyä vähän Uhmaiän pointti on tehdä itse ja oppia uusia hienoja taitoja; yhtäkkiä hän pukee kengät, pesee kädet, kuorii mandariinin jne. Lapsen itsetunto kasvaa, kun hän oppii tekemään itse uusia asioita ja saa siihen kannustusta ja ihailua. Uhmaiän aikana lapsi itsenäistyy hoidettavasta taaperosta, monia taitoja osaavaksi pikkuiseksi ihmisen aluksi. Uhmaiän aikana Sohvi on itsenäistynyt monissa asioissa. Olen antanut Sohvin leikkiä ulkona yksin pihassa, ikkunasta katsellen. Pihamme on aidattu, joten mitään vaaraa ei ole tielle juoksemisesta. Hän on oppinut riisumaan kaikki ulkovaatteet, jopa haalarin kenkineen, mikä on ollut se haastavin kohta. Sohvi osaa laittaa pipon ja hanskat paikoilleen eteisen koppaan (ei tosin alkuinnon jälkeen aina haluaisi itte). Syöminen ja lasista juominen on muuttunut yhä varmemmaksi. Olen huomannut, että vaikka taapero oppii uusia taitoja, hän välillä vähän taantuu ja haluaakin palata takaisin vanhaan. Hän osaa syödä kyllä ihan itse, mutta nyt on halunnut jo pidemmän aikaa, että syötetään taas. Hän osaa kyllä riisua ulkovaatteet, mutta haluaa, että äiti auttaa. Luin, että tämä on ihan normaalia kehitystä. Niinkuin linnunpoika, joka opettelee lentämään, mutta palailee aina pesään vähän väljä takaisin hakemaa turvaa, kokeillakseen siipiään uudestaan. Välillä kannustan häntä tekemään itse ja välillä autan, vaikka tiedän, että hän osaa kyllä. Yleensä päivät sujuvat parhaiten silloin kun hän on saanut paljon onnistumisen kokemuksia eli saanut tehdä asioita "itte". Jos asiat on hankalia, annan Sohvin tehdä jonkin pienen asian esim. leipomisessa saa sekoitella jauhoseosta haarukalla, vaikka vähän läikkyy. Sohvi tykkää myös ojennella kauppakassin tavaroita äiteelle, joka latoo ne jääkaappiin. Kananmunapaketti pitää kuitenkin äkkiä etsiä itse kasseista, koska se on ollut vielä haasteellista nostaa ehjänä kassista. Vinkki 2: Jousta ja anna vaihtoehtoja Kaikki keskustelu, jossa taaperolle annetaan "omaa valtaa", auttaa ehkäisemään itkupotkuraivareita. Esim. "Syötkö aamupalaksi tätä vai tätä leipää?" Lopputulos: leipä tulee paremmin syödyksi kun on saanut itse valita kumpaa syö. "Valitse itse iltasatukirja tai sitten äiti valitsee" Lopputulos: päästään hääräilystä eteenpäin ja lukemaan joko Sohvin tai äitin valitsemaa iltasatua. "Sammutatko itse valot vai sammuttaako äiti?" Lopputulos: valot tulee sammutettua nopeammin. Tulevien tapahtumien valmistelu auttaa myös sopeutumaan muutokseen. Esim. leikin loppumiseen ennen nukkumaanmenoa. "Kohta mennään nukkumaan." "Vielä yksi auto liukumäestä ja sitten mennään hammaspesulle." Vinkki 3:  Hidasta omaa reagointiasi Jos olet tempperamenttinen, äkkipikainen, tai perfektionisti. On parempi ensin hetken tuumia ja huokaista pari kertaa ja pyöritellä vaikka niitä silmiä ennenkuin sanoo tai tekee mitään tyhmempää. Uhmiksen kiukkupuuskassa maitolasi on kaatunut tai lempikirjasi sivut rutattu. Tunteitaan saa ja pitää näyttää. Ongelmana on, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa ja pian uhmiksesi matkii sinua. Siksi loivemmat tunnereaktiot ovat suositeltuja. Ota hetki itsellesi, että voit koota itsesi ja löytää hippusen suhteellisuudentajua. Tähän auttaa PINNAN pidennyssuunnitelma . Samalla se tuumaustauko antaa lapselle pienen hetken raivota/itkeä/surra/ eli näyttää ja kokea tunnetta. Kaikkeen ei tarvitse olla ihan heti reagoimassa. Paitsi jos lapsi satuttaa itseään tai muita. Tästä onkin lisää postissa: Miksi lapsi lyö ja puree tai hakkaa päätään lattiaan? Kun pahimmat höyryt on puhallettu pois, saa omia tunteitaan sanoittaa: "Äiti on nyt surullinen ja vihainen, koska äidin kirja on revitty rikki." Ei kannata kuitenkaan jäädä vellomaan omaan tunteeseen liian pitkäksi aikaa vaan opettaa, että kaikesta päästään eteenpäin, eikä virhe ole koskaan maailmanloppu. " No jaa.. saahan tämän teippailtua kasaan jotenkin. Onneksi ei ollut kirjastonkirja. Jatkossa jos haluat äidin huomion niin pyydä minua vaikka leikkimään jooko." Vinkki 4: Opettele sanoittamaan lapsen tunteita. "Kyllä mä nään että sä oot vihainen /pettynyt /surullinen" Meillä kävi esim. näin: äiti kieltää, että nyt ei saa leikkiä pelilaudalla, Sohvi alkaa itkeä ja äiti alkaa heti selittää miksi ei saa pelata nyt: "Ihan hirvee sotku tulee ja äiti joutuu sen taas siivota, eikä oo toi peli tarkoitettu 2 vuotiaalle." Selitän vaan Sohvin itkun päälle sellasella äänensävyllä, että "tästä on ihan turha loukkaantua ja nostaa meteliä!" Kun yritän törkeästi mitätöidä Sohvin tunteet, hän on onneksi oppinut sanomaan järkyttyneen kuuloisena "Sohvi itkee!" vähän niin kuin "Etkö sä nyt torvelo nää, että mä itken! Ja sä vaan selität ja selität jotain! Missä on sun empatiakyky?" Ja se pysäyttää mut aina tajuamaan, että niin. Mä selitän ja selitän eikä Sohvi tule nähdyksi tunteineen. Sydämeeni iskee jäätävä syyllisyys. Saahan sitä tietysti pettyä ja olla harmissaan. Sitten pysähdyn toteamaan, että "Huomaan, että sulle tuli paha mieli tästä, Sohvia harmittaa." Ja menen halaamaan tai ottamaan syliin. Kun hän tulee nähdyksi tunteineen ja saa lohtua, vasta sitten menee selityskin perille: "Leikitään sitten joku toinen päivä sillä pelilaudalla, jooko, nyt äiti ei vaan jaksa siivota sitä sotkua" Ja tämä kuvio ei kyllä äiteelle mennyt kerrasta perille, tätä on harjoiteltu paljon. Eikä se vieläkään ihan sujuvaa ole, mutta nyt on tullut avuksi tuo kun Sohvi osaa itse dramaattisesti huomauttaa, että "Sohvi itkee." Huomaamalla ja sallimalla uhmiksen tunteet, katkaistaan raivokohtaus. Uskon, että näillä eväillä hän osaa sitten isompana itse säädellä tunteitaan ja oppii olemaan empaattinen itseään kohtaan. Eikä tukahduta tunteitaan, niinkuin äiteensä on oppinut tekemään. Näissä itkuhuutoraivari -tilanteissa auttaa sekin kun mietin itse, miten haluaisin, että minua kohdellaan kun olen vihainen/pettynyt/surullinen/ravoissani? Usein kosketus ja hiljainen, salliva läsnäolo on hyvä ensiapu kaikkeen. Vinkki 5: Nälkä-väsy-kiukku kohtaukseen ei auta kuin ruoka ja uni Silloin on turha yrittää käydä mitään järkeviä keskusteluja. Tässä esimerkki siitä, kun ei olisikaan saanut joustaa vaan olisikin pitänyt kantaa se huutoitkevä taapero autosta sisälle. Kävi nimittäin kerran niin, että tultiin uimahallista kotiin lounasaikaan aika myöhään ja taaperon päikkäri-aika oli jo tosi lähellä. Hän oli niin väsynyt, nälkäinen ja kärttyinen, että olisi halunnut jäädä autoon katsomaan ryhmä-hauta kännykästäni. Hän on saanut katsoa ohjelmaa aina kotimatkalla, ettei nukahtaisi autoon, koska se sotkisi päikkärikuviot täysin ja taapero hyppisi seinille koko illan. Mitkään tavalliset temput eivät nyt auttaneet, hän sai vähän lisäaikaa katsoa, yritin lahjoa myös mitä kivaa on sisällä, yritin myös jämptisti sanoa, että nyt mennään. Aina kun yritti ottaa taaperon pois turvaistuimesta, nousi hirveä huutoitku. Olin hämmentynyt ja ajattelin, että antaa sen sitten istua hetken autossa katsomassa ohjelmaa. Sitten varmaan rauhoittuu ja tulee sovussa pois. Avasin hänen turvavyönsä, laitoin auton oven kiinni ja lähdin sisälle lämmittämään jo lounasta. Näin kuitenkin keittiön ikkunasta suoraan autoon, että koska näyttää siltä, että hän olisi tulossa pois. En ehtinyt edes 5 minuuttia olla sisällä, kun näin että Sohvi on auton ovella. Menin heti ulos ja avattuani auton oven, löysin sieltä vittuuntuneen näköisen taaperon kännykkä korvalla ja puhelimessa näkyy teksti "soittaa Neuvola 1". Naamani helahti punaiseksi ja suljin puhelun, johon ei onneksi ehtinyt kukaan vastata. Miten tämä on mahdollista, niistä kaikista numeroista, jotka on puhelimessani, niin juuri tämä ja sitten vielä on osannut soittaa?!? Nämä on näitä hetkiä kun tuntee itsensä niin tyhmäksi ja lapsensa pelottavan älykkääksi. Jos olisi osannut puhua niin olisi kertonut neuvolan tädille että "äiti on lukinnut mut autoon." Sitä olisikin sitten ollut hauska selitellä. Ei mikään "Vuoden äiti"-hetki. Voin sanoa, että kun tämä sama huuto alkoi parin päivän päästä samassa tilanteessa, niin oli itselle ihan selkeää, että nyt vain kannan tämän väsyneen huutoitkevän taaperon sisälle. Eikä sitä huutoa kyllä lopulta edes kauan kestänyt ja pian kun hän sai hyvää ruokaa nenänsä eteen niin olikin jo aivan aurinkoinen yhtäkkiä. Äitee tästä oppi sen, että pitää tulla ajoissa kotiin, niin ettei ehdi nälkä-väsy-kiukku iskeä taaperoon. Tyypillistä uhmiksen toimintaa: 1. Taapero vaatii, että vain tietty vanhempi saa vaihtaa vaatteet/nukuttaa/leikkiä tms. Tyypillistä uhmaikäisen käytöstä on valita toinen vanhemmista ja sanoa esim. että vain äiti saa vaihtaa sukat. Tähän on meillä ainakin auttanut se, että äiti sanoo jämerästi, että nyt iskä vaihtaa sukat. Jos vänkääminen jatkuu, olen sanonut, että iskä vaihtaa sukat, koska äiti laittaa nyt pyykkejä tms. Tämän jälkeen taapero on iloisena vienyt sukat iskälle ja sanonut, että iskä vaihtaa! 2. Kauppakiukkukohtaukset Taapero saa raivarit, kun ei saa ostaa karkkia tai lelua tai ei saa laittaa hedelmäpussiin tarraa tai hän ei saa avata rusinapurkkia. Tähän on auttanut se, että ennen kuin mennään kauppaan, olen sanonut: "Sovitaanko niin, että tällä kertaa ei oteta karkkia, eikä leluja." Uskomatonta kyllä, se on toiminut. Kaupassa taapero on seissyt karkkihyllyn edessä ja osoittanut karkkeja ja sanonut "kaakki ä-ää". Eikä niitä ole otettu. Joskus olen sanonut, jos on vähän hilkulla, että jaksaakohan taapero vielä kauppaan, että "jos kiukuttaa kaupassa, niin siellä ei saa huutaa, autossa saa sitten huutaa." Kaupassakäyntiä on myös auttanut, kun taapero saa omia tehtäviä. Hän kärryttelee pikkukärryllä ja nostaa kyytiin pussin porkkanaa ja pullapitkon. Myös tämä hedelmäpussien tarrojen laitto on mukavaa puuhaa. Liukuhihnalle tavaroiden laittaminen ja kauppakassien pakkaaminen saavat taaperon tuntemaan, että hänkin osaa. Olen myös ollut hyvin joustava kaupassa näiden tuotteiden avaamisien suhteen. Siis jos on tuote, jonka ostamme, niin olen antanut sen avata. Mielummin näin, kun meluisa huutoitkuraivo-show. 1-2 vuotias vasta opettelee hillitsemään mielitekojaan, ei voi vielä olettaa, että itsesäätely olisi sillä tasolla, että odottaminen aina onnistuisi. Eikä se ole lopulta keneltäkään pois, me maksamme tuotteen eikä lapsi saa kaupassa raivokohtausta, joka särkee kaikkien kaupassaolijoiden korvat ja hermot. Aina on sanottu kaupassa Sohville, että ei saa avata, mutta oppi on mennyt vaihtelevasti perille ja nyt vasta lähempänä 2,5 v hän alkaa oikeasti ymmärtää ja malttaa odottaa autolle saakka. Tämäkin on asia, joka helpottui heti kun aloin ennen kauppaan menoa sanoa Sohville että "sovitaanko, että ei avata pakkauksia kaupassa, vaan vasta autossa, jooko?" ja Sohvi on tähän usein nyökännyt ja sitten kaupasta onkin selvitty ilman avattuja paketteja. Kaupassa voi iskeä myös äkkiseltään selittämätön kiukkukohtaus. Sohvi on raivonnut itsestään aukeaville oville, koska olisi halunnut ne itse avata. Sohvi on heittäytynyt maahan makaamaan, mutta ei keksinytkään mitään mistä raivota. On myös vaan ollut niin kertakaikkisen väsynyt, että on alkanut huutamaan jostain hyvin pienestä asiasta. Ei näitä aina voi ennakoida. Yleensä olen antanut aikaa taaperolle ja ohjannut häntä sitten kohti jotain mielenkiintoista. Kerran olen sitten vaan kantanut ulos, heti kun sain maksettua ostokset, kun on kassoilla tullut se väsyraivokohtaus.   3. Jakaminen on vaikeaa ja leluista tulee riitaa Tätä tapahtuu kaverien kanssa, mutta kotona äiteen ja iskän kanssa myös. Äitee: "Saako äiti leikkiä myös?" Sohvi: "a-haa" (kyllä) Äiti ottaa pikkuauton, Sohvi ottaa sen äitin kädestä pois. Äitee: "Jos haluat, että äiti leikkii sun kanssa, sun pitää antaa yksi auto äitille. Haluatko leikkiä yksin, yksinkin saa leikkiä." ( Tarjoan ihan rehellisesti tätä vaihtoehtoa, joskus hän haluaa leikkiä mielummin yksin, useimmiten kuitenkin haluaisi, että äiti on siinä, mutta kyllä on vaikea keksiä millä lelulla äitin voisi antaa leikkiä.) Usein leikki sujuu parhaiten, kun alan itse rakennella vaikka duploista jotain ja annan Sohvin leikkiä autoillaan. Eli siis juuri tähän ikään sopiva vieretysten leikki- toimii parhaiten. Siinä lomassa välillä voidaan leikkiä jotain pientä yhteistä törmäilyauto -leikkiä. Leikissä autot törmäävät nenäkkäin eikä kummankaan auto halua väistää, sitten kutsutaan poliisiauto paikalle selvittämään asiaa. Usein poliisiautokin joutuu kahnauksen sekaan ja paikalle kutsutaan vielä armeijan auto. Homma on lopulta aika sekasortoista, kun kaikki autot yrittävät vuorotellen tainnuttaa toisiaan autopieruilla. Lopulta autot eivät jaksa enää haistella pieruja vaan hajaantuvat omille teilleen ja tilanne ratkeaa. Tätä leikkiä hän jaksaisi leikkiä ikuisuuden. Pieruhuumori -toimii aina. Jakamisen vaikeus kuuluu 1-3 vuotiaan normaaliin kehitykseen, eikä omistushaluisuudesta tule rangaista tai ylenmäärin torua. Sen sijaan, että tavara palautetaan kiukkuisesti "varasta" toruen oikealle omistajalle, tilannetta puretaan nykyohjeiden mukaan keskustellen. "Matti on nyt surullinen ja itkee, kun veit hänen lelunsa. Ei saa viedä toisen kädestä lelua. Jos haluat Matin lelun voit pyytää sitä häneltä. " Ja Matille kerrotaan, että "Tulit surulliseksi kun Sohvi vei sinun lelusi. Se ei ollut oikein. Sohvin olisi pitänyt kysyä, saako lelua lainata. Ensi kerralla, pidä lelusta tiukasti kiinni, niin ettei Sohvi saa lelua." Sitten annetaan Sohville mahdollisuus palauttaa itse lelu. Jos näin ei tapahdu, niin vasta sitten aikuinen palauttaa lelun. Tämän jälkeen Sohvi voi kysyä Matilta saisiko lelun. Jos Matti ei halua antaa lelua, voidaan sopia että Matti leikkii lelulla hetken ja sitten on Sohvin vuoro, ja sitten taas Matin jne. Useimmiten ihme kyllä, kun esitellään tilanteeseen tämä "lelun pyytämis-metodi" niin molemmat osapuolet kiinnostuvat siitä niin, että toinen pyytää lelua vaikka ojentamalla käden (jos ei osaa puhua) ja toinen antaakin lelun. Ihmeellistä. Tästä aiheesta teen ihan oman postauksen , koska kyseessä on sen verran iso asia. Nyt kun olen lukenut aiheesta enemmän on jotenkin lieventynyt se ajatus, että pitäisi reagoida jotenkin voimakkaasti. Vanhempana itselle tulee tosi syyllinen olo ja tuntuu siltä, että lapsi olisi jotenkin tosi töykeä ja huonokäytöksinen, kun ottaa toiselta lelun. Lapsi kuitenkin vasta opettelee jakamista eikä vielä tiedä/ muista, että lelua voi myös pyytää. Eikä hän tule oppimaan sitä kerrasta eikä sadannesta, vaan sitten kun on tarpeeksi kypsä. Tilannetta helpottaa, jos kaverivanhempien kanssa voi sopia yhteiset säännöt, miten toimitaan kun toisen lapsi ottaa lelun toiselta. Kun omistushalu on huipussaan on joskus myös mukava tehdä kaverin kanssa jotain, missä lelut eivät ole koko ajan osallisena. Esim leikkiä piilosta, käydä uimahallissa tai pulkkamäessä. https://babysparks.com/2019/03/07/what-to-do-when-your-toddler-wont-share/ https://www.parentscanada.com/toddler/why-your-toddler-wont-share-and-why-it-isnt-such-a-big-deal/

Luulen ja toivon, että nykyään kouluissa ja perheissä tunnetaidoista puhutaan. Itse 80-luvulla syntyneenä muistan, että jossain vaiheessa ala-asteella meille tuli uutena sellaisia Lions-tunteja ehkä kerran viikossa. Pidin tästä tunnista todella paljon koska koin, että tuntien aikana opin tuntemaan luokkalaisiani paremmin, varsinkin niitä keiden kanssa ei tullut hengailtua niin paljon. Tunnit lisäsivät itseluottamustani ja koko luokan yhtenäisyyden tunnetta ja nostattivat luokkahenkeä. Muuten en yhtään muista mitä sisältö varsinaisesti oli, jonkinlaista leikkiä kuitenkin. Löydän helposti googlaamalla Lions Quest -sivuston ja menetelmä siis porskuttaa vieläkin. Sivuilta löytyy kuvauksena: ”Hyvän ilmapiirin luominen ja toimivat vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä meille jokaiselle. Nämä asiat opitaan elämyksellisin ja osallistavin menetelmin.” Eli on sitä ainakin yritetty jo ysärillä opettaa ainakin näitä vuorovaikutustaitoja. Huolimatta tästä hienosta menetelmästä ja hauskoista oppitunneista, omat tunnetaitoni eivät kuitenkaan ole huipuimmasta päästä. Tietysti niihin vaikuttaa eniten jokaisen perheen oma tunneilmasto ja opitut tavat. Jotkin tunteet sallitaan, toisia ei. Sain olla iloinen, onnellinen, ahkera ja hiljaa. Mutta en surullinen, vihainen, ahdistunut, masentunut, pelokas, tarvitseva tai äänekäs. Eikös kuulosta vähän sodanjälkeiseltä Suomelta? Vanhempien voimavarat menivät selviytymiseen, jolloin ei ollut aikaa tai energiaa käsitellä mitään lasten hankalia tunteita, kun piti kylvää peltoa ja lypsää lehmiä. Tämä malli on nyt jatkunut sukupolvelta toiselle. Kunpa sen saisi nyt katkaistua. Mistäs löytyisi hyvä menetelmä tahtoikäisen lapsen vanhemmalle luomaan hyvä ilmapiiri ja toimivat vuorovaikutustaidot? Tulee hetkiä, että kun tahtoikäinen huutaa, minä huudan takaisin. Kuvittelen jo silmieni edessä kuinka tämä malli jatkuu vielä kun hän on teini-iässä ja lopulta hänen muuttaessaan pois molemmat huokaavat syvään ja suhteemme jää etäiseksi. Vaikka 2-vuotiaamme ei vielä puhu , hän on jo oppinut matkimaan tätä syvään huokaamista. Kaiken perustana on osata tunnistaa omia ja lapsen tunteita. ”Öö... sinua harmittaa, tai olet niinkuin vihainen siitä, että et saanut jätskiä aamupalaksi. Ei, ei, ei.. kun sinä olet pettynyt, eikö? Vai surullinen?” Ei ole helppoa ei. Ja sitten tunteita sanoitetaan lapselle, ei silloin kun hän huutaa (tämän opin hiljattain) vaan kun hän on vähän rauhoittunut. Yritän myös aina selittää miksi jotain on kielletty: ”Jos syöt jätskiä heti aamusta olet vaan kiukkuinen koko aamun, koska jätski ei pidä nälkää loitolla.” ja lohduttaa ajatuksella että ”voit saada jätskiä lounaan jälkeen tänään.” Yleensä Sohvi ei kyllä kiukuttele herkuista vaan hänen ongelmansa ovat jotain niin käsittämättömiä, että äitiä joskus naurattaa. Esim. se kun äiti on napsaissut valot päälle kylppäriin ja 2v alkaa huutoitkeä, koska hän olisi halunnut laittaa valot päälle. Tähän ei tietenkään auta se, että äiti sammuttaa valot, jotta Sohvi saisi ne laittaa päälle. Ei. Äiti on pilannut hänen koko päivänsä, hänen koko elämänsä, se taianomainen hetki, jolloin hän olisi saanut loistaa ja painaa katkaisimesta on kadonnut, se on poissa iäksi! Sitä ei enää koskaan saa takaisin! Mietin välillä tuleeko lapsestani psykopaatti, jos minä nauran kun hän huutoitkee? Mutta miten ihmeessä voin pidättää naurua, kun toinen draamailee niin uskomattomista asioista? Ehkä nauru on kuitenkin ok, jos sitten sen jälkeen osoitan empatiaa. Yksi suuri haaste on, että kun uhmiksen kiukkupuuskia ei tule 1-2 päivässä vaan niitä voi tulla 10. Siinä alkaa kyllä äiteen energiat loppua iltaa kohden ja siksi äiti päätyy joskus huutamaan takaisin että ”nyt lopeta se huutaminen! se on ihan selvä asia, että läppäriä et rappusissa raahaa, se on kallis laite!” Sitten hävettää. Että on ylittänyt sen rajan ja mennyt räksyttämään toiselle takaisin. Mistä saisin kärsivällisyyttä, rauhallisuutta ja selkeyttä? Miten jaksaisin jokaisessa tilanteessa käyttäytyä johdonmukaisesti ja rauhallisesti? Miten voisin tunteillani ja olemuksellani ilmaista, että vaikka sinulla on voimakkaat tunteet, äiti on ihan rauhallinen ja sinun on turvallista ilmaista tunteita tässä. MLL:n sivuilla neuvotaan: ”Lapsen toistuvien raivokohtausten vastaanottaminen voi olla hyvin uuvuttavaa. On tärkeää tiedostaa oman jaksamisensa rajat ja miettiä, miten arkea voi toisissa kohdin helpottaa: tee vain välttämättömimmät asiat ja lisää mahdollisuuksien mukaan omaa lepoa ja virkistäytymistä.” Enpä tiedä. Paskalta äidiltä tuntuu taas kumminkin. ”Mahdollisuus käyttää omaa tahtoa vähentää uhmaamisen tarvetta.” ( https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-on-uhmaiassa/ ) Eli pitää antaa hänen saada tehdä omia päätöksiä eli valita kahdesta vaatteesta minkä haluaa pukea tai tumma vai vaalea leipä tai vesivärit vai sormivärit tms. Tätä pitää koittaa tehostaa, jos se todella vähentäisi kiukkupuuskien määrää. (kts. myös myöhemmän ajan 5 vinkkiäni uhmiksen raivareihin) Itselleni on ollut valtavan haastavaa oppia sietämään itkevää, vihaista lasta. Juurikin sitä itkuhuutoa. No luonnollisesti sitä ei siedetty omassa lapsuudenkodissanikaan, joten olen oppinut pistämään syrjään sen ”oman sisäisen raivoavan lapseni” ja olemaan välittämättä siitä. Ja juuri niin yritän nytkin tehdä oman lapseni kohdalla, hiljentää hänet nopeasti, jotta itselläni ei olisi niin epämukava olo. Olenkin siis nyt pidemmän aikaa opetellut sietämään sitä huutoa. Niinhän sitä sanotaan, että huutoa tähän maailmaan mahtuu, eikä se huuto kohdistu ehkä edes minuun vaan tapahtumaan, jossa asioita, joita haluaisi ei aina saa. Sen sijaan, että elämälle katkeroituneena, nokka pystyssä tuhahtaisin että ” Tervetuloa maailmaan. Aina ei saa kaikkea! En minäkään ole saanut sitä ja tätä.” Yritän empaattisesti, tietäen miltä huutavasta lapsestani tuntuu pettymysten äärellä todeta: ”Niin, aina ei vaan saa kaikkea, mitä tahtoisi. Ja se tuntuu epäreilulta.” Parhaimmillaan tilanteet menevät niin, että pysyttelen huutoitkevän uhmiksen lähellä. Istuen lattialla tai tuolilla hiljaa. Katson hänen tunnekuohuaan ja olen empaattisesti läsnä tilanteessa, enkä poistu takavasemmalle konfliktitilanteissa niinkuin ennen olen tehnyt. Nyt vain olen läsnä ja saatavilla. Voin yrittää silittää selkää, jos hän tulee lähelleni ja lopulta kun hän vähän rauhoittuu, hän tulee syliini ja halaan häntä ja sitten sanoitan tilannetta miten nyt osaan. Tätä äitee nyt opettelee. Ja tähän auttoi kyllä tuo kirja Aada ja kiukkuleijona. Olen siis huomannut, että joskus on vaikeaa tunnistaa ja nimetä hänen tunteitaan. Tässä siis itsekin opetellaan tunteiden ihmeellistä maailmaa, kun omat tunnetaidot on vielä usein hukassa. Apuna ovat olleet lastenkirjat : Daynes: mitä tunteet ovat? sekä Aada ja kiukkuleijona. Sekä Peppe pillastuu. Pitää vielä etsiä lisää kirjoja ihan vaikka sitten itseä varten joku isojen lasten tunnekirja, joka on ehkä Sohville liian haastava. En tiedä mitä muutakaan tässä voi tehdä kun yrittää. Luitko jo nämä postaukset?: Näin kokosin itselleni pinnan pidennyssuunnitelman 4 vaihtoehtoista tapaa regoida uhmiksen raivareihin 5 vinkkiä jotka ovat helpottaneet uhmaikäisen kanssa elämistä Tunnetaitokirjat lapselle ja vanhemmalle Kokoa tästä tunteiden ensiapuboxi tai rentoutumisboxi