Uhmaikä kuvina

Uhmaikä on valloittavaa ja välillä hermoja raastavaa aikaa. Tunteet räiskyvät ja halu opetella uusia asioita on hurjan kova. Tässä kuvia uhmaikäisen Sohvin arjesta.

Kun lapsi ei tottele - Käy silloin läpi nämä 5 kohtaa

Yleisesti ottaen hyvä kultainen sääntö pätee kaikkiin lapsiin: Lapsi kunnioittaa vanhempaa, kun kokee kunnioituksen olevan vastavuoroista. (Tästä lisää postissa: Miten saada lapsi tottelemaan aamuisin?) Tämä ajatus ei kuitenkaan taikasauvana saa lapsiperhearjesta sujuvaa. Itsestä tuntuu, että uhmaiän aikana Sohvilla on niin vahva tarve opetella pettymyksien sietoa ja suurien tunteiden hallintaa, että uhmis kyllä kehittelee asiasta kuin asiasta raivokohtauksen, jotta tunnetaidot ja oma tahto pääsevät kehittymään. Uhmaikään kuuluu vanhempien tahdon vastustaminen ja pieni irtautuminen vanhemmista, joten ei ole ihmeellistä, jos lapsi ei tottele. Kuitenkaan aivan kaikkea ei kannata aina sokeasti laittaa uhmaiän piikkiin, vaan välillä kannattaa käydä tämä listaus läpi ja tarkastella tuleeko lapsen tarpeet täytetyiksi. Itse mietin toisinaan olenko viettänyt oikeasti kännykätöntä laatuaikaa lapseni kanssa tänään? Vai karkaavatko ajatukseni aina muualle, vaikka yritänkin leikkiä hänen kanssaan?

Usein uhmaamisen tarve vähenee, kun antaa lapselle valtaa valita ja päättää ikätasoon nähden sopivista asioista. Tämä on kyllä meillä toiminut ja rauhoittanut pahinta uhmaamisen tarvetta. Pitää vaan muistaa kysyä otatko vaaleaa vai tummaa leipää? Juotko maitoa vai vettä? Haluatko tämän talouspaperin vai tämän täysin identtisen talouspaperin?

Tämä listaus ei ole mitenkään uhmaikäisille suunnattu, vaan pätee kaikenikäisiin lapsiin ja tunnistan tästä kyllä väsyneen ja nälkäisen aikuisenkin kiukunpuuskat.

Lapsi saattaa lyödä, purra, raivota, olla täysin tottelematon ja epäkunnioittava. Teorian mukaan lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla on aina jokin tarvevaje.

1. Kehotarpeet: Onko lapsi väsynyt, nälkäinen, janoinen, kuumissaan tai kylmissään. Kiviä kengässä tai nuttura liian tiukalla? Flunssa tulossa? Kuume nousemassa?

2. Turvatarve: Kokeeko lapsi olonsa/ elämänsä turvalliseksi? Onko lapsen elämässä tapahtunut suuria muutoksia? Pelottaako lasta jokin? Joskus pelkästään jokin yllättävä muutos päivärutiineihin voi johtaa lapsen turvattomaan oloon, varsinkin mitä pienempi lapsi on kyseessä. Empatia, huolenpito ja läheisyys vahvistavat turvallisuuden tunnetta nopeasti.

3. Yhteystarve: Kokeeko lapsi, että hän tulee kuulluksi? Uskaltaako hän kertoa minulle mieltä painavista asioista, ja annanko hänelle siihen mahdollisuuksia? Kokeeko lapsi, että häntä rakastetaan? Kaikilla on tarve tulla rakastetuksi ja rakastaa. 15 minuuttia leikkiä lapsen kanssa päivässä on pieni aika minulle äitinä, mutta lapselle se voi olla juuri se oleellinen pieni hetki, joka ylläpitää luotettavaa yhteyttä vanhempaan. Yhteinen leikki viestii, että vanhempi välittää lapsesta. Lue leikkimisen hyödyistä lisää täältä ylen jutusta.

4. Arvostuksen tarve: Kokeeko lapsi olonsa arvostetuksi? Saako hän meiltä vanhemmilta myös positiivista kannustusta ja hyvää palautetta tarpeeksi? Kokeeko lapsi tulevansa hyväksytyksi? Sanotaan, että "se kasvaa mihin kiinnittää huomiota." Missä oma lapseni on taitava? Olenko sanonut sen hänelle tänään? Myöhemmin lapselle tulee myös tarve kuulua joukkoon (ystäväporukkaan, koululuokkaan).

5. Itsenäisyyden tarve: Tämä on uhmaikäisellä usein voimakas tarve. Saako lapsi toimia itsenäisesti ja toteuttaa omia ideoitaan? Onko lapsella mahdollisuus vaikuttaa asioihin? Lapsi voi vaikka itse valita päivävaatteensa tai päättää mitä ruokaa syödään tänään. Vaihtoehtojen antaminen ja asioiden päättäminen ikätasoon nähden vähentää lapsen tarvetta uhmata. Uhman tarkoitus on itsenäistyä vähän vanhemmista. Antamalla vaihtoehtoja lapsi kokee hallinnan, itsenäisyyden ja arvostuksen tunnetta.

tarvevajekukka

Minulla on 4 vaihtoehtoista tapaa reagoida, kun Sohvi saa raivarin

"Ei nyt oteta jätskiä." Jos Sohvilta kieltää jotain ja siitä alkaa taas uusi raivokohtaus, voin vanhempana joko:

a) Antaa periksi jos on omat voimat vähissä, eikä ole kyse mistään hengenvaarallisesta (joskus pitää ajatella omaa jaksamista ja on myös ihan ok uudelleenarvioida omaa käskyään ja tilannetta) "Okei, saat ottaa yhden jätskin." Satunnaisesti käytettynä tämä antaa viestin, että olet hyvä ja reilu johtaja, joka kunnioittaa myös toisten tarpeita ja toiveita. Jos jatkuvasti antaa periksi kaikessa, se luo turvattomuutta.

 b) Sopia jonkinlaisen reilun kompromissin lapsen kanssa (näin lapsikin oppii tekemään kompromisseja) "Jos syöt nyt jätskiä et jaksa syödä ruokaa. Sovitaanko, että saat juoda nyt vähän mehua ja saat jätskin sitten vasta ruuan jälkeen."

 c) Pysyä jyrkästi omassa kannassani ja huudattaa lasta tuntikausia, (jolloin lapsi oppii vain tukahduttamaan tunteensa, eikä käsittelemään pettymyksiä ja hänestä todennäköisesti kasvaa myös yhtä jääräpäinen kuin minusta) "Se on ihan selvä asia, että jätskiä ei tänään syödä, kun minä sanon niin! Piste!"

 d) Pysyä lempeästi omassa kannassani, mutta lohduttaa lasta empaattisesti pettymyksen äärellä, ymmärtää/sallia hänen pettymyksensä, ja tarjota lopulta syliä tai halia, jolloin lapsi oppii, että pettymykset kuuluvat elämään. Niistä kuitenkin selvitään erilaisilla keinoilla esim. halauksen voimalla ja sitten siirtymällä tekemään jotain muuta mukavaa/yhteistä kivaa vanhemman kanssa, vaikka satukirjan lukemista. "Kyllä mä nään että sua harmittaa kun et nyt saa jätskiä. Saat jätskiä sitten huomenna mummulassa. (Sitten kun taapero on vähän rauhoittunut, voi kysyä:) Haluatko tulla syliin, luetaanko hetki vaikka yhdessä sitä sun autokirjaa?"

Usein kuulee puhuttavan johdonmukaisesta kasvatuksesta. Johdonmukaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhemman tulee olla täysin joustamaton natsihirviö. Minusta johdonmukaisuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että lapsen elämä ja vanhemmat ovat yleisesti ottaen ennalta arvattavissa. Lounas syödään lounasaikaan, eikä illansuussa. Herkut syödään jälkkäriksi eikä aamupalaksi. Nukkumaan mennään aina samoihin aikoihin... jne. Vuodessa on 365 päivää ja jos tekee 20-30 päivänä poikkeuksen rutiineihin, tämä ei tule hetkauttamaan lapsen turvallisuuden tunnetta. Lapsi ottaa mallia vanhemmasta ja ajoittainen joustaminen lapsen kanssa tekee lapsestakin joustavan.

Luitko jo: Kuinka saan uhmaikäisen lapsen tottelemaan aamuisin?

LÄHTEET:

Tunnetaitoja lapselle: https://www.tunnetaitojalapselle.fi/artikkelit/tunnekasvatus_tunnetaidot_tarpeet

Yle: Pitääkö lapsen kanssa leikkiä? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/26/pitaako-aikuisten-leikkia-lasten-kanssa-asiantuntijat-vastaavat

Toiminta-akatemia: https://toimintaakatemia.fi/tunteet-ja-tarpeet-mita-on-lapsen-vihaisuuden-takana/

Yle: Emilia Särkinen leikki puoli tuntia päivässä vilkkaan poikansa kanssa, ja huomasi parissa kuukaudessa muutoksen lapsensa tunnereaktioissa: https://yle.fi/a/3-11184563

Hyvän vanhemman salaisuus -kirja

Mitä tehdä kun taapero puree tai lyö äitiä?

Muistan erään kerran, kun Sohvi protestoi kovaäänisesti sylissäni jostain ja iski jo suunsa käsivarteeni ajatuksella, että nytpä tästä puraisen, jotta minun mielipiteitäni kuunneltaisiin. Silmät pöyristyneenä katsoin Sohvia: "Aiotko sä tosiaan purra mua??!" Hän onneksi muutti mielensä viime hetkellä ja käsivarteeni jäi vain märkä läiskä. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen purentayritys. Asiaa selviteltyäni netin uumenista huomasin kuinka yleistä on, että taapero puree äitiä. Väkivalta on hyvin yleinen taaperon kommunikointitapa silloin, kun sanat loppuvat. Toisilla se jatkuu vielä aikuisuuteen, jos ei parempia keinoja tule tilalle; kun sanat loppuvat, otetaan nyrkit esiin.

Sohvi oli siinä 1,5 vuotta kun ekan kerran hän päätti lyödä läiskäyttää äiteetä. Olin hämmästynyt. Miten voi noin pieni olla noin väkivaltainen, kun ei mistään ole saanut esimerkkiä tähän lyömiseen? Säikähdin. Aivan heti aluksi sanoin, että ketään ei saa lyödä. Se on selvä asia. Sitten tietysti aloin miettiä, miten ihmeessä ajauduimme tähän tilanteeseen, että suloinen pikku taapero lyö äitiä. Kyse oli varmaan jostain vaipanvaihdosta, jota taapero lujasti vastusti. Olin sitten päättäväisesti kuitenkin aikomassa vaipan vaihtaa hänen vastustuksestaan huolimatta ja sain läpsyn poskelle. En voi käsittää! Täytyyhän vaippa nyt vaihtaa, sehän on pian täynnä ja valuu yli. Myöhempinä aikoina selvisi, että taapero vastusti usein vaipanvaihtoa siksi, että hänellä oli pissahätä ja hän järkevänä ihmisenä olisi halunnut pissata tähän vaippaan eikä kastella heti uutta vaippaa. No en voi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, mutta usein uusi vaippa oli hetimiten märkä vaipanvaihdon jälkeen. Ja toisaalta usein vaipanvaihto sitten onnistui, kun antoi taaperolle vähän aikaa ja kysyi hetken päästä uudestaan. Eli hänellä oli siis jokin ajatus ja tahto, josta äitee ei saanut kiinni ja koska puhetta ei vielä tullut, ei tätä pystynyt äiteelle selittämään muutoin kuin huutamalla ja läpsäisemällä poskeen.

Aina kun tällaista lyömistä tapahtui, tai tämä purenta-aikomus, tunsin avuttomuutta. Mietin  kuumeisesti miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. En todellakaan halua, että Sohvi jatkossakin pyrkii ratkomaan asiat lyömällä ja puremalla. Mutta olisiko tämä nyt se uhmaiän alku, joka oli päässyt yllättämään. Hänellä on oma tahto ja hän haluaa asioita, ja vielä sellaisia ihan joustettavia juttuja, niinkuin vaipanvaihdon siirtäminen. Katsoin myös peiliin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, sillä minähän olin lyönnin uhri. (Tämähän ei sitten päde parisuhdeväkivallassa jossa tekijä on aina se jonka tukee katsoa peiliin) Mutta vanhemman roolissa, pakkohan sitä on miettiä, mitä minä tein väärin. Peiliin katsominen opetti itselleni sen, että minun on opittava hellittämään omaa kontrollia ja antamaan siimaa. On ihan totta, että vaippaa ei nyt ole pakko vaihtaa. Tämä ei ole sellainen tilanne, joka olisi ehdottoman vaarallinen taaperolleni ja vaatisi ehdotonta vanhemman tottelemista välittömästi, ei todellakaan. Olin vain tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nyt alkoi kehittyä lapseni oma tahto ja hänen omat tapansa. Ymmärsin, että olimme tulleet pisteeseen, jossa äiteen kannatti valita taistelunsa tarkasti, muuten koko arki tulisi olemaan pelkkää taistelua.

Lyöminen loppui onneksi muutamassa viikossa, kun äitee alkoi joustaa enemmän ja antaa tilaa taaperon omalle tahdolle. Lyöminen tuli kuitenkin uudelleen kuvioihin satunnaisesti 2 vuoden kieppeillä kun tahtoikä puski todenteolla päälle ja hampaiden tulokin kiukutti vielä lisää. Silloin oli taaperon pinna erittäin lyhyt. Kerran kun iskä oli nukuttamassa taaperoa päiväunille, kuului huoneesta iso läimäytys ja iskän parkaisu perään. No iskä oli yrittänyt vaatia taaperoa käyttämään paksua peittoa useaan kertaan jättäen huomiotta taaperon lievemmät kieltäytymisilmaisut. Iskä sai sellaisen lämärin, että huhhuh. Iskä on sen verran kovapäisempi, että on näitä lämäreitä saanut muutamia. Äiteetä ei ole enää lyöty, mutta muutaman kerran on uhkaavasti nostettu avokämmen pystyyn ja se on riittänyt äiteelle merkiksi siitä, että taapero on tosissaan. No äitee joustaa.

Monissa kirjoissa ja netin neuvosivuilla kerrotaan, että kun taapero lyö tai puree, pitää hänelle opettaa vaihtoehtoisia tapoja ilmaista kiukkua. Niissä ei kuitenkaan aina kerrota, mitä ne keinot ihan konkreettisesti on. Eli siis mitä? Enhän voi käskeä pientä taaperoa lähtemään ulos yksin kävelylle jos hän on vihainen. Niinhän minä tekisin. Kyllä piti kaivaa netin syvimmätkin sopukat, että löysin ihan oikeita esimerkkejä, miten voi kiukkua purkaa. Näytin usein, että tyynyä voi lyödä jos on vihainen. Sohvi ei kuitenkaan omaksunut tätä tapaa purkaa kiukkua, vaikka esimerkistä muutaman kerran saattoi tyynyä mäiskäistä. Sohvi kehitteli lopulta ajan kuluessa omia tapoja näyttää kiukkua. Joskus hermostuessaan Sohvi iskee nyrkillä pöytään. Tämä on siinä mielessä edistystä, että kiukku tulee näkyväksi, mutta ilman, että muita satutetaan. Sohvi on myös oppinut murisemaan, jos on vihainen. Tämän hän on oppinut perheemme koirilta. On selitetty, että jos koira murisee, se on vihainen ja silloin pitää antaa koiran olla. Tämä on ollut siitä hyvä kiukun ja tahdon näyttämistapa, että se alkaa usein naurattamaan vanhempia ja Sohvia ja näin kiukkukin alkaa nopeasti rauhoittumaan.

Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli.

Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3

Lasta ei saisi rangaista siitä, että hänellä on tunteita. Siten hän vain oppii olemaan ilmaisematta tunteitaan tai kertomaan niistä kenellekään tai edes tunnistamaan niitä itse. Saa olla pettynyt, saa olla vihainen ja uskon, että Sohvikin lopulta oppii, miten näitä tunteita voi ilmaista ilman, että muut läsnäolijat kärsivät. Tunnekirjoista mm. (Aada ja kiukkuleijona) on opittu Sohvi kanssa, että kiukku on tärkeä tunne, jolla lapsi oppii ilmaisemaan ja asettamaan omia rajojaan. Siitä on hyötyä sitten, kun pitää puolustaa itseään ja oikeuksiaan vaikkapa kiusaamistilanteessa. Tai aikuisena oman jaksamisensa rajoja. Toivon, että lapseni saisi tällaisia taitoja. Siksi yritän ymmärtää ja joustaa. Ja ohjata itseä ja muita satuttavasta käytöksestä kohti vaikka sitten murisemista.

Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätä lattiaan?