Tässä yhteen koottuna postaukseni aiheesta tunnetaidot.
top of page
Blogi
- Jun 7, 2024
Updated: Feb 18
Tässä koosteena kaikki tunnekirjat, joita olen nyt Sohvin kanssa lukenut sieltä 1,5 vuotiaasta tähän 3 vuoden ikään. Mikä tahansa näistä on hyvä tunnetaidot -kirja lapselle ja myös vanhemmalle, joka on vähän hukassa omien tunnetaitojensa kanssa. Kirjat tuovat esille tunteiden käsittelyä hieman eri näkökulmista. Paras taaperoikäiselle on ollut näistä: Daynes; Mitä tunteet ovat?-luukkukirja. Toiseksi paras on ehkä ollut Kysy ja kurkista! tunteet- kirja luukkujensa vuoksi, vaikka se onkin enemmän koulumaailmaan sijoittuva. Mutta kaikkia näitä on kyllä luettu paljon ja äidinkin tunnetaidot ovat näiden avulla kehittyneet. Lopussa on vielä paras vanhemmille löytämäni tunnekirjaopas: Hyvän vanhemman salaisuus. Siitä saa konkreettisia neuvoja niihin tilanteisiin kun ei ole ihan varma, toimiiko nyt oikein vanhempana. Kirjan ydin on lempeä lähestyminen vanhemmuuteen ja kasvatukseen.
Esittelyssä siis seuraavat kirjat:
Mitä tunteet ovat?
Daynes, Katie
Näitä meille suomalaisille vaikeita asioita, joita tunteiksi kutsutaan ruoditaan ihan kunnolla esimerkkitilanteiden kautta. Kirjan jokainen sivu on kauttaaltaan täynnä avattavia luukkuja, joten lapsi on hyvin aktiivisesti mukana koko ajan. Sohvi tykästyi tähän kirjaan niin, että sitä luettiin kyllä alkuun joka päivä. Tässä tuli hyvää tietoa tunnevammaiselle äidillekin. Käsittelyssä on tunteiden yleistiedon lisäksi; ilo, suru, viha ja pelko. Lopuksi on vinkkejä tunteiden käsittelyyn.
Kirjan tekemisessä on ollut mukana asiantuntijapsykologi. Ehkä yksi kohta jäi silti mietityttämään. Luukun päällä on kysymys: ”Miten voisin piristyä?” Luukun alta paljastuu ohjeeksi: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä. Hymyily itsessään tekee sinusta iloisemman!” Voin sanoa että ei ihan tänne kaamoksen keskelle vakuuta tuo. Aika pinnallinen ohje, jos joku on oikeasti masentunut tai allapäin. Toisaalta tässähän ollaan suomalaisen kulttuurin ytimessä: vaikeat tunteet lakaistaan maton alle. Henkilö 1 kertoo: ”Äitini kuoli.” Johon henkilö 2 vastaa: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä.”
No en kuitenkaan haluaisi, että sama jatkuu seuraavalle sukupolvelle, joten lukiessani tätä Sohville, yritän keksiä tuohon itse paremman vastauksen.. vaikka ”Hakeudu toisten seuraan ja kerro miksi olet allapäin, tehkää yhdessä jotain kivaa”. No se on vain yksi luukku ja siinäkin ehkä joku käännöskukkanen tullut? Yleisesti luukuista paljastuu hyviä ohjeita esim. yhdessä luukussa on kysymys: ”Haittaako jos itkettää?” ”Ei! Itkun jälkeen olo on usein parempi. Kun itket, muutkin huomaavat, että sinua sattuu tai harmittaa ja he voivat yrittää auttaa.
Aada ja kiukkuleijona
Riihonen, Riikka
Tämä on yksi Sohvin suosikeista. Tässä on ollut yhtenä tekijänä psykologi. Kirjassa kerrotaan miten tärkeä tunne on kiukku. Kiukku on vertauskuvallisesti leijona, joka suurenee sen mukaan miten vihaiseksi tuntee itsensä. Kun kiukku on liian suuri saattaa tulla tehdyksi jotain typerää. Siksi opitaan tunnistamaan milloin kiukku on karkaamassa käsistä. Askarrellaan kiukkumittari (en ole vielä tehnyt tätä mittaria Sohville vaikka se on kyllä kirjan lempparisivu. ) Sitten kootaan leijonan kesytyskori, jossa on rauhoittavia tarvikkeita kiukkuleijonan kesytystä varten. Lopussa on vielä hyvää tunnetietoa vanhemmalle luettavaksi. Tästä sain itse opiksi juuri sen, että miten kiukkuiseen lapseen tulisi suhtautua. Ennen otin silmiäni pyöritellen etäisyyttä raivoavaan uhmikseen, mutta nyt opettelen olemaan ihan vaan lähellä, saatavilla ja ehkä silittämään selkää. Pahimman kiukun väistyttyä Sohvi saattaa tulla syliin ja sitten vasta sanoitetaan tilannetta ”Suutuit kun et saanut itse laittaa valoja päälle, ja se harmittaa sinua. Voit laittaa ne ensi kerralla päälle.” Eli ihan turha sanoa mitään silloin kun toinen raivoaa. Ei se aina todellakaan näin vielä mene, mutta äitee opettelee. Lisää tunneasioista postissa: (Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa)
Sohvi on vielä niin pieni (2v) että joudun vielä yksinkertaistamaan jokaisen sivun 1-2 lauseeseen, koska Sohvi on pian jo kääntämässä sivua, että päästään hänen lempikohtiinsa; pyörremyrskyyn ja kiukkumittariin. Vaikka oikeasti tarina on kyllä lyhyt ja ytimekäs vähän isommalle lapselle.
Kysy ja kurkista! Tunteet
Bryan, Lara
Tämä kirja on täynnä järkeviä ohjeita ja vinkkejä erilaisiin tunnetilanteisiin. En keksi mitään mikä häiritsee tai tuntuu oudolta ohjeelta. Kuitenkin 2,5 vuotiaalle kirja on vähän turhan sekava ja haastava. ”Mitä tunteet ovat” -kirja oli hyvin selkeä, sillä joka aukeamalla käsiteltiin vain yhtä tunnetta eli toistoa oli paljon ja idea oli selkeä. Tämä kirja ei toimi yhtä hyvin näin pikkuisen kanssa, vaikka joka sivu onkin luukkuja täynnä. Tässä ei oikeastaan ole mitään punaista lankaa vaan luukut ovat täynnä kysymyksiä tunteista ja luukun alla on vastauksia ja neuvoja. Teksti on paikoin kovin tieteellistä ja täynnä hankalia sanoja 2 vuotiaan ymmärtää, kuten: reagoida, aivojen kemikaalit, samoissa tilanteissa. Monet kirjan esimerkit ovat koulumaailmasta, joten ajattelisin, että kirja sopisi parhaiten eskarilaisesta ylöspäin. Toisaalta varmaan ei mene kun vuosi tai kaksi, kun Sohvikin kiinnostuu tästä jo enemmän. Nyt hän on kiinnostunut lähinnä kuvituksen yksityiskohdista kuten kakkakasasta tai nallesta.
Yksi ajatuksia herättänyt luukku meni näin: ”Miksi vanhempani eivät ymmärrä minua?” -”Luultavasti he yrittävät ymmärtää, mutta on vaikea tietää mitä toinen ajattelee?.. varsinkin silloin kun ikäeroa on paljon. Voit auttaa vanhempiasi kertomalla ajatuksistasi ja tunteistasi.” Tämän voi allekirjoittaa varmasti moni aikuinenkin, jonka ajatukset eivät edelleenkään kohtaa omien vanhenevien vanhempiensa kanssa. Ja sitten pitäisi uskaltaa sanoa ääneen mitä oikeasti ajattelee ja tuntee, koska muuten asia ei ainakaan saa edes mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.
Kirja on aikaansa sopiva: siinä verrataan emojien tunteita ja soitetaan vaarille videopuhelu. Lopussa on hyvä tunnepyörä, missä on emojein kuvattuna eri tunteita. Uskon, että tunnepyörä tai koko kirja sopii hyvin keskustelun avaukseksi, jos lasta painaa jokin, mistä aikuinen ei oikein saa itse kiinni, tai mitä lapsi ei osaa selittää.
Monen sortin tunteet
Brooks, Felicity ym.
Tämä tunnekirja on selkeä ja johdonmukainen ja tekstit ovat hyvin lyhyitä jo 2 vuotiaankin ymmärtää. Kirja haastaa jatkuvasti keskustelemaan ja ihmettelemään lapsen kanssa: ”Keho viestii erilaisista tunteista monin tavoin. Tutki kuvan henkilöiden ilmeitä ja asentoja. Saatko selville, miltä heistä tuntuu?” Sohvi tutkii kuvia ja eläytyy hahmojen tunteisiin ”ikkee, oijjoi” ”huutaa” jne. Eli tämä oli yllättävän hyvä ostos jo nyt, vaikka on selkeästi suunnattu vähän isommille. Kirjassa on paljon pieniä kuvitettuja tarinoita eri tilanteista, joten Sohvi jaksaa keskittyä tarinoihin. Tämä kirja on siitä erilainen kuin mikään muu tunne-kirja mitä olen nyt lukenut, että tässä kirjassa puhutaan siitä, miltä tunteet tuntuvat kehossa ja minkä värisiä ne voisivat olla. Kirjassa myös opetetaan lasta pääsemään negatiivisten ajatusten kierteestä pois esim. näin ”Roosan perheellä on aina kaikkea uutta ja hienoa, meillä ei ole koskaan mitään” positiivinen ajatus: ”Perheeni on minulle rakas. Meillä on hauskaa vaikka emme hanki koko ajan uutta”.
Hyvän vanhemman salaisuus
Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone, kuvitus Jenni Kuhalainen
Olen saanut kaikista lapsille suunnantuista tunnekirjoista ahaa-elämyksiä, mutta silloin kun kaipaat todella jotain, joka auttaa sinua juurikin vanhempana tunteiden viidakossa, suosittelen tätä kirjaa. Sanoisin, että tämä kirja käsittelee laajasti vanhempien omia tunnetaitoja ja antaa kullanarvoisia ajatuksia haastaviin tilanteisiin lapsen kanssa. Tämä löytyy myös e-kirjana kirjastosta ja minulla kävi hyvä tuuri, sillä sain sen heti luettavakseni, kun inspiraatio iski.
Kannen perusteella luulin, että kyseessä on ehkä jokin opinnäytetyön pohjalta koottu "lasten kasvatus opas". Kansikuva ei aivan tee kunniaa tälle kirjalle, vaikka sisäsivujen sarjakuvat ovatkin aivan loistavasti kuvitettuja ja todella samaistuttavia. Kirjan ovat kirjoittaneet perheiden tukemiseen, lapsen kehitykseen ja tunnetaitoihin erikoistuneet psykologit Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone. Pidin kirjan vireestä. En kertaakaan kokenut vanhempana syyllisyyttä vaan paljon paljon rakkautta. Ja lopulta kirjan suljettuani, koin että tiedän paremmin millainen vanhempi haluan olla ja koin, että olen hyvä vanhempi.
Tässä muutamia minuun kolahtaneita poimintoja ja oivalluksia kirjan sivuilta:
"Käsittelemättömät tunteet voivat arjessa aiheuttaa epämääräisiä oireita, esimerkiksi väsymystä, stressiä, ärtymystä, uniongelmia, masennusta, ahdistusta tai erilaisia fyysisiä oireita, kuten vatsakipuja.
Torjuttuihin tunteisiin pätee erityisen hyvin sanonta minkä taakseen jättää sen edestään löytää- usein korkojen kera."
"Monelle vanhemmalle on tyypillistä esimerkiksi yrittää suojata lasta omalta ärtymykseltään joustamalla yli sietorajojensa ja yrittämällä väkisin torjua kiukun tunnetta, joka kuitenkin koko ajan kasvaa voimakkaammaksi, kunnes kuppi menee nurin."
Kirjassa esitellään itse koostettava turvasuunnitelma vanhemman oman kiukun kohtaamiseen. Listasta voi valita itselle sopivimmat keinot, parhaassa järjestyksessä. "Tunteen empaattinen hyväksyminen vie jo pitkälle." Tässä kirjan neuvojen avulla koottu oma turvasuunnitelmani kovan kiukun yllättäessä:
1.kerron ääneen omista tunteistani: nyt suututtaa, tarvitsen oman hetken
2.vetäydyn omaan rauhaan vessaan hetkeksi
3.huokaan
2.hyräilen rauhoittavaa kappaletta "ain`t no mountain high enough"
4.ajattelen että pystyn tähän, kaikki järjestyy
Kirjassa käsitellään silmiä avaavasti myös lasten ongelmakäyttäytymistä:
"Haastava käyttäytyminen kertoo lapsen tarvevajeesta
Kun lapsesi käyttäytyy huonosti, hän tarvitsee jotakin.
Kehotarpeet: Onko lapsen kehossa tasapainoinen olo? (esim. kylmä/kuuma/nälkä)
Turvatarve: Onko lapsella turvallinen olo?
Yhteystarve: Kokeeko lapsi että olemme yhteydessä toisiimme?
Arvostuksen tarve: Kokeeko lapsi olonsa arvostetuksi?
Itsenäisyystarve: Saako lapsi toimia itsenäisesti ja toteuttaa omia ideoitaan."
Tämä auttaa ymmärtämään, kuinka lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla on aina jokin vaille jäänyt tarve. Kun tarve tulee täytetyksi, ongelmakäyttäytyminen häviää ja kaikkien elämästä tulee helpompaa.
Tässä yksi hieno oivallus kirjasta:
"Voit ihan hyvin kieltää lasta silppuamasta mainoslehtisiä uusilla saksilla tuhansiksi suikaleiksi olohuoneen matolle. Mutta ihan yhtä hyvin voit antaa lapsen jatkaa hienomotoristen taitojen ja luovuuden omatoimista kehittämistä sillä välin, kun itse juot rauhassa iltapäiväkahvia." Hmm... Minä valitsen kahvitauon!
Useissa kirjan esimerkeissä vanhemmat keksivät luovia ja kekseliäitä ratkaisuja erilaisiin hankaliin arjen tilanteisiin, kuten hammaspesuun, nukkumaanmenoon tai uhmakohtauksen. Esim. näin: ”Hammaspesurobotti käynnistyy polvesta painamalla ja sammuu nenästä painamalla!” Koen jopa hieman kateutta siitä miten kekseliäitä muut vanhemmat ovat olleet. Mutta ehkä jokaisella on se jokin yksi hieno temppu.
"Vanhemmalla on oikeus kaikkiin tunteisiin. On mahdollista olla samaan aikaan vihainen ja johdonmukainen ja toimia lapsen tarpeet huomioivalla tavalla."
"Vanhemmat usein tuntevat syyllisyyttä siitä, että hermostuvat lapsilleen ja huutavat, sillä he pelkäävät antavansa huonoa mallia tunnekäsittelystä. Asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta: vanhempi tulee antaneeksi mallia siitä mitä voi tehdä tunnekuohun jälkeen palauttaakseen yhteyden muihin."
Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille vanhemmille. Kirjan lukuisat esimerkit herättävät lämpöä ja rakkautta. Kirja vahvisti ajatustani siitä, että voin olla vanhempana salliva, joustava ja silti turvalliset rajat asettava. Joustavuus ja rajojen asettaminen eivät poissulje toisiaan. Rajat asetetaan asioihin, jotka ovat erittäin tärkeitä (kiviä ei heitetä toisia päin, koiraa ei potkita, ruuhkaisella parkkipaikalla pidetään kädestä kiinni). Turvallisissa asioissa voi ja saa joustaa, sillä se antaa lapselle erittäin tärkeän esimerkin kompromissien tekemisestä. Kirjan mukaan kompromissien tekeminen on erittäin tärkeä taito lapselle kaikissa hänen tulevissa ihmissuhteissaan ja minä kyllä komppaan tätä.
Olen kamppaillut myös tämän asian kanssa: joustanko liikaa kun toisaalta käsketään olla johdonmukaisia. Tämän kirjan luettuani, minussa on vahvistunut ajatus siitä, että se missä ollaan johdonmukaisia, on turvallinen arki. Se, että johdonmukaisesti vanhempana pidän huolta siitä, että tarjoan säännöllisen rytmin lapselleni. Meillä toistuu ruokailut tiettyinä aikoina, päikkärit, leikkiaika, iltatoimet ja nukkumaanmeno. Siitä koostuu turvallinen arki. Se, syökö hän ruualla ei ole niin oleellista tai se nukahtaako hän juuri tänään päikkäreille ei ole oleellista, vaan se, että nämä toiminnot tarjotaan suunnilleen samoihin aikoihin. Minusta se on johdonmukaisuutta, eikä se poissulje joustavuutta. Voin antaa hänen syödä jätskin aamupalaksi, kunhan se ei toistu joka päivä. Voin lukea vielä kaksi kirjaa, vaikka aluksi sovittiin, että kolme riittää. Lapsi on kuin peili, jos minä olen joustava ja kykenen kompromisseihin, myös hänestä kasvaa joustava, kompromisseihin kykenevä.
Updated: Aug 15, 2024
Luulen ja toivon, että nykyään kouluissa ja perheissä tunnetaidoista puhutaan. Itse 80-luvulla syntyneenä muistan, että jossain vaiheessa ala-asteella meille tuli uutena sellaisia Lions-tunteja ehkä kerran viikossa. Pidin tästä tunnista todella paljon koska koin, että tuntien aikana opin tuntemaan luokkalaisiani paremmin, varsinkin niitä keiden kanssa ei tullut hengailtua niin paljon. Tunnit lisäsivät itseluottamustani ja koko luokan yhtenäisyyden tunnetta ja nostattivat luokkahenkeä. Muuten en yhtään muista mitä sisältö varsinaisesti oli, jonkinlaista leikkiä kuitenkin. Löydän helposti googlaamalla Lions Quest -sivuston ja menetelmä siis porskuttaa vieläkin. Sivuilta löytyy kuvauksena: ”Hyvän ilmapiirin luominen ja toimivat vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä meille jokaiselle. Nämä asiat opitaan elämyksellisin ja osallistavin menetelmin.” Eli on sitä ainakin yritetty jo ysärillä opettaa ainakin näitä vuorovaikutustaitoja.
Huolimatta tästä hienosta menetelmästä ja hauskoista oppitunneista, omat tunnetaitoni eivät kuitenkaan ole huipuimmasta päästä. Tietysti niihin vaikuttaa eniten jokaisen perheen oma tunneilmasto ja opitut tavat. Jotkin tunteet sallitaan, toisia ei. Sain olla iloinen, onnellinen, ahkera ja hiljaa. Mutta en surullinen, vihainen, ahdistunut, masentunut, pelokas, tarvitseva tai äänekäs. Eikös kuulosta vähän sodanjälkeiseltä Suomelta? Vanhempien voimavarat menivät selviytymiseen, jolloin ei ollut aikaa tai energiaa käsitellä mitään lasten hankalia tunteita, kun piti kylvää peltoa ja lypsää lehmiä. Tämä malli on nyt jatkunut sukupolvelta toiselle. Kunpa sen saisi nyt katkaistua. Mistäs löytyisi hyvä menetelmä tahtoikäisen lapsen vanhemmalle luomaan hyvä ilmapiiri ja toimivat vuorovaikutustaidot? Tulee hetkiä, että kun tahtoikäinen huutaa, minä huudan takaisin. Kuvittelen jo silmieni edessä kuinka tämä malli jatkuu vielä kun hän on teini-iässä ja lopulta hänen muuttaessaan pois molemmat huokaavat syvään ja suhteemme jää etäiseksi. Vaikka 2-vuotiaamme ei vielä puhu, hän on jo oppinut matkimaan tätä syvään huokaamista.
Kaiken perustana on osata tunnistaa omia ja lapsen tunteita. ”Öö... sinua harmittaa, tai olet niinkuin vihainen siitä, että et saanut jätskiä aamupalaksi. Ei, ei, ei.. kun sinä olet pettynyt, eikö? Vai surullinen?” Ei ole helppoa ei. Ja sitten tunteita sanoitetaan lapselle, ei silloin kun hän huutaa (tämän opin hiljattain) vaan kun hän on vähän rauhoittunut. Yritän myös aina selittää miksi jotain on kielletty: ”Jos syöt jätskiä heti aamusta olet vaan kiukkuinen koko aamun, koska jätski ei pidä nälkää loitolla.” ja lohduttaa ajatuksella että ”voit saada jätskiä lounaan jälkeen tänään.” Yleensä Sohvi ei kyllä kiukuttele herkuista vaan hänen ongelmansa ovat jotain niin käsittämättömiä, että äitiä joskus naurattaa. Esim. se kun äiti on napsaissut valot päälle kylppäriin ja 2v alkaa huutoitkeä, koska hän olisi halunnut laittaa valot päälle. Tähän ei tietenkään auta se, että äiti sammuttaa valot, jotta Sohvi saisi ne laittaa päälle. Ei. Äiti on pilannut hänen koko päivänsä, hänen koko elämänsä, se taianomainen hetki, jolloin hän olisi saanut loistaa ja painaa katkaisimesta on kadonnut, se on poissa iäksi! Sitä ei enää koskaan saa takaisin! Mietin välillä tuleeko lapsestani psykopaatti, jos minä nauran kun hän huutoitkee? Mutta miten ihmeessä voin pidättää naurua, kun toinen draamailee niin uskomattomista asioista? Ehkä nauru on kuitenkin ok, jos sitten sen jälkeen osoitan empatiaa.
Yksi suuri haaste on, että kun uhmiksen kiukkupuuskia ei tule 1-2 päivässä vaan niitä voi tulla 10. Siinä alkaa kyllä äiteen energiat loppua iltaa kohden ja siksi äiti päätyy joskus huutamaan takaisin että ”nyt lopeta se huutaminen! se on ihan selvä asia, että läppäriä et rappusissa raahaa, se on kallis laite!” Sitten hävettää. Että on ylittänyt sen rajan ja mennyt räksyttämään toiselle takaisin. Mistä saisin kärsivällisyyttä, rauhallisuutta ja selkeyttä? Miten jaksaisin jokaisessa tilanteessa käyttäytyä johdonmukaisesti ja rauhallisesti? Miten voisin tunteillani ja olemuksellani ilmaista, että vaikka sinulla on voimakkaat tunteet, äiti on ihan rauhallinen ja sinun on turvallista ilmaista tunteita tässä.
MLL:n sivuilla neuvotaan: ”Lapsen toistuvien raivokohtausten vastaanottaminen voi olla hyvin uuvuttavaa. On tärkeää tiedostaa oman jaksamisensa rajat ja miettiä, miten arkea voi toisissa kohdin helpottaa: tee vain välttämättömimmät asiat ja lisää mahdollisuuksien mukaan omaa lepoa ja virkistäytymistä.” Enpä tiedä. Paskalta äidiltä tuntuu taas kumminkin.
”Mahdollisuus käyttää omaa tahtoa vähentää uhmaamisen tarvetta.” (https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-on-uhmaiassa/ ) Eli pitää antaa hänen saada tehdä omia päätöksiä eli valita kahdesta vaatteesta minkä haluaa pukea tai tumma vai vaalea leipä tai vesivärit vai sormivärit tms. Tätä pitää koittaa tehostaa, jos se todella vähentäisi kiukkupuuskien määrää. (kts. myös myöhemmän ajan 5 vinkkiäni uhmiksen raivareihin)
Itselleni on ollut valtavan haastavaa oppia sietämään itkevää, vihaista lasta. Juurikin sitä itkuhuutoa. No luonnollisesti sitä ei siedetty omassa lapsuudenkodissanikaan, joten olen oppinut pistämään syrjään sen ”oman sisäisen raivoavan lapseni” ja olemaan välittämättä siitä. Ja juuri niin yritän nytkin tehdä oman lapseni kohdalla, hiljentää hänet nopeasti, jotta itselläni ei olisi niin epämukava olo. Olenkin siis nyt pidemmän aikaa opetellut sietämään sitä huutoa. Niinhän sitä sanotaan, että huutoa tähän maailmaan mahtuu, eikä se huuto kohdistu ehkä edes minuun vaan tapahtumaan, jossa asioita, joita haluaisi ei aina saa. Sen sijaan, että elämälle katkeroituneena, nokka pystyssä tuhahtaisin että ” Tervetuloa maailmaan. Aina ei saa kaikkea! En minäkään ole saanut sitä ja tätä.” Yritän empaattisesti, tietäen miltä huutavasta lapsestani tuntuu pettymysten äärellä todeta: ”Niin, aina ei vaan saa kaikkea, mitä tahtoisi. Ja se tuntuu epäreilulta.”
Parhaimmillaan tilanteet menevät niin, että pysyttelen huutoitkevän uhmiksen lähellä. Istuen lattialla tai tuolilla hiljaa. Katson hänen tunnekuohuaan ja olen empaattisesti läsnä tilanteessa, enkä poistu takavasemmalle konfliktitilanteissa niinkuin ennen olen tehnyt. Nyt vain olen läsnä ja saatavilla. Voin yrittää silittää selkää, jos hän tulee lähelleni ja lopulta kun hän vähän rauhoittuu, hän tulee syliini ja halaan häntä ja sitten sanoitan tilannetta miten nyt osaan. Tätä äitee nyt opettelee. Ja tähän auttoi kyllä tuo kirja Aada ja kiukkuleijona.
Olen siis huomannut, että joskus on vaikeaa tunnistaa ja nimetä hänen tunteitaan. Tässä siis itsekin opetellaan tunteiden ihmeellistä maailmaa, kun omat tunnetaidot on vielä usein hukassa. Apuna ovat olleet lastenkirjat: Daynes: mitä tunteet ovat? sekä Aada ja kiukkuleijona. Sekä Peppe pillastuu. Pitää vielä etsiä lisää kirjoja ihan vaikka sitten itseä varten joku isojen lasten tunnekirja, joka on ehkä Sohville liian haastava. En tiedä mitä muutakaan tässä voi tehdä kun yrittää.
Luitko jo nämä postaukset?:
Äiteen tunnustuksia on huumorilla höystettyjä poimintoja uhmaikäsen Sohvin ja uusavuttoman äiteen kasvusta ihmisinä.
bottom of page