Kun lapsi ei tottele - Käy silloin läpi nämä 5 kohtaa

Yleisesti ottaen hyvä kultainen sääntö pätee kaikkiin lapsiin: Lapsi kunnioittaa vanhempaa, kun kokee kunnioituksen olevan vastavuoroista. (Tästä lisää postissa: Miten saada lapsi tottelemaan aamuisin?) Tämä ajatus ei kuitenkaan taikasauvana saa lapsiperhearjesta sujuvaa. Itsestä tuntuu, että uhmaiän aikana Sohvilla on niin vahva tarve opetella pettymyksien sietoa ja suurien tunteiden hallintaa, että uhmis kyllä kehittelee asiasta kuin asiasta raivokohtauksen, jotta tunnetaidot ja oma tahto pääsevät kehittymään. Uhmaikään kuuluu vanhempien tahdon vastustaminen ja pieni irtautuminen vanhemmista, joten ei ole ihmeellistä, jos lapsi ei tottele. Kuitenkaan aivan kaikkea ei kannata aina sokeasti laittaa uhmaiän piikkiin, vaan välillä kannattaa käydä tämä listaus läpi ja tarkastella tuleeko lapsen tarpeet täytetyiksi. Itse mietin toisinaan olenko viettänyt oikeasti kännykätöntä laatuaikaa lapseni kanssa tänään? Vai karkaavatko ajatukseni aina muualle, vaikka yritänkin leikkiä hänen kanssaan?

Usein uhmaamisen tarve vähenee, kun antaa lapselle valtaa valita ja päättää ikätasoon nähden sopivista asioista. Tämä on kyllä meillä toiminut ja rauhoittanut pahinta uhmaamisen tarvetta. Pitää vaan muistaa kysyä otatko vaaleaa vai tummaa leipää? Juotko maitoa vai vettä? Haluatko tämän talouspaperin vai tämän täysin identtisen talouspaperin?

Tämä listaus ei ole mitenkään uhmaikäisille suunnattu, vaan pätee kaikenikäisiin lapsiin ja tunnistan tästä kyllä väsyneen ja nälkäisen aikuisenkin kiukunpuuskat.

Lapsi saattaa lyödä, purra, raivota, olla täysin tottelematon ja epäkunnioittava. Teorian mukaan lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla on aina jokin tarvevaje.

1. Kehotarpeet: Onko lapsi väsynyt, nälkäinen, janoinen, kuumissaan tai kylmissään. Kiviä kengässä tai nuttura liian tiukalla? Flunssa tulossa? Kuume nousemassa?

2. Turvatarve: Kokeeko lapsi olonsa/ elämänsä turvalliseksi? Onko lapsen elämässä tapahtunut suuria muutoksia? Pelottaako lasta jokin? Joskus pelkästään jokin yllättävä muutos päivärutiineihin voi johtaa lapsen turvattomaan oloon, varsinkin mitä pienempi lapsi on kyseessä. Empatia, huolenpito ja läheisyys vahvistavat turvallisuuden tunnetta nopeasti.

3. Yhteystarve: Kokeeko lapsi, että hän tulee kuulluksi? Uskaltaako hän kertoa minulle mieltä painavista asioista, ja annanko hänelle siihen mahdollisuuksia? Kokeeko lapsi, että häntä rakastetaan? Kaikilla on tarve tulla rakastetuksi ja rakastaa. 15 minuuttia leikkiä lapsen kanssa päivässä on pieni aika minulle äitinä, mutta lapselle se voi olla juuri se oleellinen pieni hetki, joka ylläpitää luotettavaa yhteyttä vanhempaan. Yhteinen leikki viestii, että vanhempi välittää lapsesta. Lue leikkimisen hyödyistä lisää täältä ylen jutusta.

4. Arvostuksen tarve: Kokeeko lapsi olonsa arvostetuksi? Saako hän meiltä vanhemmilta myös positiivista kannustusta ja hyvää palautetta tarpeeksi? Kokeeko lapsi tulevansa hyväksytyksi? Sanotaan, että "se kasvaa mihin kiinnittää huomiota." Missä oma lapseni on taitava? Olenko sanonut sen hänelle tänään? Myöhemmin lapselle tulee myös tarve kuulua joukkoon (ystäväporukkaan, koululuokkaan).

5. Itsenäisyyden tarve: Tämä on uhmaikäisellä usein voimakas tarve. Saako lapsi toimia itsenäisesti ja toteuttaa omia ideoitaan? Onko lapsella mahdollisuus vaikuttaa asioihin? Lapsi voi vaikka itse valita päivävaatteensa tai päättää mitä ruokaa syödään tänään. Vaihtoehtojen antaminen ja asioiden päättäminen ikätasoon nähden vähentää lapsen tarvetta uhmata. Uhman tarkoitus on itsenäistyä vähän vanhemmista. Antamalla vaihtoehtoja lapsi kokee hallinnan, itsenäisyyden ja arvostuksen tunnetta.

tarvevajekukka

Minulla on 4 vaihtoehtoista tapaa reagoida, kun Sohvi saa raivarin

"Ei nyt oteta jätskiä." Jos Sohvilta kieltää jotain ja siitä alkaa taas uusi raivokohtaus, voin vanhempana joko:

a) Antaa periksi jos on omat voimat vähissä, eikä ole kyse mistään hengenvaarallisesta (joskus pitää ajatella omaa jaksamista ja on myös ihan ok uudelleenarvioida omaa käskyään ja tilannetta) "Okei, saat ottaa yhden jätskin." Satunnaisesti käytettynä tämä antaa viestin, että olet hyvä ja reilu johtaja, joka kunnioittaa myös toisten tarpeita ja toiveita. Jos jatkuvasti antaa periksi kaikessa, se luo turvattomuutta.

 b) Sopia jonkinlaisen reilun kompromissin lapsen kanssa (näin lapsikin oppii tekemään kompromisseja) "Jos syöt nyt jätskiä et jaksa syödä ruokaa. Sovitaanko, että saat juoda nyt vähän mehua ja saat jätskin sitten vasta ruuan jälkeen."

 c) Pysyä jyrkästi omassa kannassani ja huudattaa lasta tuntikausia, (jolloin lapsi oppii vain tukahduttamaan tunteensa, eikä käsittelemään pettymyksiä ja hänestä todennäköisesti kasvaa myös yhtä jääräpäinen kuin minusta) "Se on ihan selvä asia, että jätskiä ei tänään syödä, kun minä sanon niin! Piste!"

 d) Pysyä lempeästi omassa kannassani, mutta lohduttaa lasta empaattisesti pettymyksen äärellä, ymmärtää/sallia hänen pettymyksensä, ja tarjota lopulta syliä tai halia, jolloin lapsi oppii, että pettymykset kuuluvat elämään. Niistä kuitenkin selvitään erilaisilla keinoilla esim. halauksen voimalla ja sitten siirtymällä tekemään jotain muuta mukavaa/yhteistä kivaa vanhemman kanssa, vaikka satukirjan lukemista. "Kyllä mä nään että sua harmittaa kun et nyt saa jätskiä. Saat jätskiä sitten huomenna mummulassa. (Sitten kun taapero on vähän rauhoittunut, voi kysyä:) Haluatko tulla syliin, luetaanko hetki vaikka yhdessä sitä sun autokirjaa?"

Usein kuulee puhuttavan johdonmukaisesta kasvatuksesta. Johdonmukaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhemman tulee olla täysin joustamaton natsihirviö. Minusta johdonmukaisuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että lapsen elämä ja vanhemmat ovat yleisesti ottaen ennalta arvattavissa. Lounas syödään lounasaikaan, eikä illansuussa. Herkut syödään jälkkäriksi eikä aamupalaksi. Nukkumaan mennään aina samoihin aikoihin... jne. Vuodessa on 365 päivää ja jos tekee 20-30 päivänä poikkeuksen rutiineihin, tämä ei tule hetkauttamaan lapsen turvallisuuden tunnetta. Lapsi ottaa mallia vanhemmasta ja ajoittainen joustaminen lapsen kanssa tekee lapsestakin joustavan.

Luitko jo: Kuinka saan uhmaikäisen lapsen tottelemaan aamuisin?

LÄHTEET:

Tunnetaitoja lapselle: https://www.tunnetaitojalapselle.fi/artikkelit/tunnekasvatus_tunnetaidot_tarpeet

Yle: Pitääkö lapsen kanssa leikkiä? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/26/pitaako-aikuisten-leikkia-lasten-kanssa-asiantuntijat-vastaavat

Toiminta-akatemia: https://toimintaakatemia.fi/tunteet-ja-tarpeet-mita-on-lapsen-vihaisuuden-takana/

Yle: Emilia Särkinen leikki puoli tuntia päivässä vilkkaan poikansa kanssa, ja huomasi parissa kuukaudessa muutoksen lapsensa tunnereaktioissa: https://yle.fi/a/3-11184563

Hyvän vanhemman salaisuus -kirja

Tunnetaidot kirja lapselle ja vanhemmalle

Tässä koosteena kaikki tunnekirjat, joita olen nyt Sohvin kanssa lukenut sieltä 1,5 vuotiaasta tähän 3 vuoden ikään. Mikä tahansa näistä on hyvä tunnetaidot -kirja lapselle ja myös vanhemmalle, joka on vähän hukassa omien tunnetaitojensa kanssa. Kirjat tuovat esille tunteiden käsittelyä hieman eri näkökulmista. Paras taaperoikäiselle on ollut näistä: Daynes; Mitä tunteet ovat?-luukkukirja. Toiseksi paras on ehkä ollut Kysy ja kurkista! tunteet- kirja luukkujensa vuoksi, vaikka se onkin enemmän koulumaailmaan sijoittuva. Mutta kaikkia näitä on kyllä luettu paljon ja äidinkin tunnetaidot ovat näiden avulla kehittyneet. Lopussa on vielä paras vanhemmille löytämäni tunnekirjaopas: Hyvän vanhemman salaisuus. Siitä saa konkreettisia neuvoja niihin tilanteisiin kun ei ole ihan varma, toimiiko nyt oikein vanhempana. Kirjan ydin on lempeä lähestyminen vanhemmuuteen ja kasvatukseen.

Esittelyssä siis seuraavat kirjat:

• Fiksut faktat: Mitä tunteet ovat?

• Aada ja kiukkuleijona

• Kysy ja kurkista! Tunteet

• Monen sortin tunteet

• Hyvän vanhemman salaisuus

Mitä tunteet ovat?

Daynes, Katie

Näitä meille suomalaisille vaikeita asioita, joita tunteiksi kutsutaan ruoditaan ihan kunnolla esimerkkitilanteiden kautta. Kirjan jokainen sivu on kauttaaltaan täynnä avattavia luukkuja, joten lapsi on hyvin aktiivisesti mukana koko ajan. Sohvi tykästyi tähän kirjaan niin, että sitä luettiin kyllä alkuun joka päivä. Tässä tuli hyvää tietoa tunnevammaiselle äidillekin. Käsittelyssä on tunteiden yleistiedon lisäksi; ilo, suru, viha ja pelko. Lopuksi on vinkkejä tunteiden käsittelyyn.

 Kirjan tekemisessä on ollut mukana asiantuntijapsykologi. Ehkä yksi kohta jäi silti mietityttämään. Luukun päällä on kysymys: ”Miten voisin piristyä?” Luukun alta paljastuu ohjeeksi: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä. Hymyily itsessään tekee sinusta iloisemman!” Voin sanoa että ei ihan tänne kaamoksen keskelle vakuuta tuo. Aika pinnallinen ohje, jos joku on oikeasti masentunut tai allapäin. Toisaalta tässähän ollaan suomalaisen kulttuurin ytimessä: vaikeat tunteet lakaistaan maton alle. Henkilö 1 kertoo: ”Äitini kuoli.” Johon henkilö 2 vastaa: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä.”

 No en kuitenkaan haluaisi, että sama jatkuu seuraavalle sukupolvelle, joten lukiessani tätä Sohville, yritän keksiä tuohon itse paremman vastauksen.. vaikka ”Hakeudu toisten seuraan ja kerro miksi olet allapäin, tehkää yhdessä jotain kivaa”. No se on vain yksi luukku ja siinäkin ehkä joku käännöskukkanen tullut? Yleisesti luukuista paljastuu hyviä ohjeita esim. yhdessä luukussa on kysymys: ”Haittaako jos itkettää?” ”Ei! Itkun jälkeen olo on usein parempi. Kun itket, muutkin huomaavat, että sinua sattuu tai harmittaa ja he voivat yrittää auttaa.

Aada ja kiukkuleijona

Riihonen, Riikka

Tämä on yksi Sohvin suosikeista. Tässä on ollut yhtenä tekijänä psykologi. Kirjassa kerrotaan miten tärkeä tunne on kiukku. Kiukku on vertauskuvallisesti leijona, joka suurenee sen mukaan miten vihaiseksi tuntee itsensä. Kun kiukku on liian suuri saattaa tulla tehdyksi jotain typerää. Siksi opitaan tunnistamaan milloin kiukku on karkaamassa käsistä. Askarrellaan kiukkumittari (en ole vielä tehnyt tätä mittaria Sohville vaikka se on kyllä kirjan lempparisivu. ) Sitten kootaan leijonan kesytyskori, jossa on rauhoittavia tarvikkeita kiukkuleijonan kesytystä varten. Lopussa on vielä hyvää tunnetietoa vanhemmalle luettavaksi. Tästä sain itse opiksi juuri sen, että miten kiukkuiseen lapseen tulisi suhtautua. Ennen otin silmiäni pyöritellen etäisyyttä raivoavaan uhmikseen, mutta nyt opettelen olemaan ihan vaan lähellä, saatavilla ja ehkä silittämään selkää. Pahimman kiukun väistyttyä Sohvi saattaa tulla syliin ja sitten vasta sanoitetaan tilannetta ”Suutuit kun et saanut itse laittaa valoja päälle, ja se harmittaa sinua. Voit laittaa ne ensi kerralla päälle.” Eli ihan turha sanoa mitään silloin kun toinen raivoaa. Ei se aina todellakaan näin vielä mene, mutta äitee opettelee. Lisää tunneasioista postissa: (Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa)

Sohvi on vielä niin pieni (2v) että joudun vielä yksinkertaistamaan jokaisen sivun 1-2 lauseeseen, koska Sohvi on pian jo kääntämässä sivua, että päästään hänen lempikohtiinsa; pyörremyrskyyn ja kiukkumittariin. Vaikka oikeasti tarina on kyllä lyhyt ja ytimekäs vähän isommalle lapselle.

Kysy ja kurkista! Tunteet

Bryan, Lara

Tämä kirja on täynnä järkeviä ohjeita ja vinkkejä erilaisiin tunnetilanteisiin. En keksi mitään mikä häiritsee tai tuntuu oudolta ohjeelta. Kuitenkin 2,5 vuotiaalle kirja on vähän turhan sekava ja haastava. ”Mitä tunteet ovat” -kirja oli hyvin selkeä, sillä joka aukeamalla käsiteltiin vain yhtä tunnetta eli toistoa oli paljon ja idea oli selkeä. Tämä kirja ei toimi yhtä hyvin näin pikkuisen kanssa, vaikka joka sivu onkin luukkuja täynnä. Tässä ei oikeastaan ole mitään punaista lankaa vaan luukut ovat täynnä kysymyksiä tunteista ja luukun alla on vastauksia ja neuvoja. Teksti on paikoin kovin tieteellistä ja täynnä hankalia sanoja 2 vuotiaan ymmärtää, kuten: reagoida, aivojen kemikaalit, samoissa tilanteissa. Monet kirjan esimerkit ovat koulumaailmasta, joten ajattelisin, että kirja sopisi parhaiten eskarilaisesta ylöspäin. Toisaalta varmaan ei mene kun vuosi tai kaksi, kun Sohvikin kiinnostuu tästä jo enemmän. Nyt hän on kiinnostunut lähinnä kuvituksen yksityiskohdista kuten kakkakasasta tai nallesta.

 Yksi ajatuksia herättänyt luukku meni näin: ”Miksi vanhempani eivät ymmärrä minua?” -”Luultavasti he yrittävät ymmärtää, mutta on vaikea tietää mitä toinen ajattelee?.. varsinkin silloin kun ikäeroa on paljon. Voit auttaa vanhempiasi kertomalla ajatuksistasi ja tunteistasi.” Tämän voi allekirjoittaa varmasti moni aikuinenkin, jonka ajatukset eivät edelleenkään kohtaa omien vanhenevien vanhempiensa kanssa. Ja sitten pitäisi uskaltaa sanoa ääneen mitä oikeasti ajattelee ja tuntee, koska muuten asia ei ainakaan saa edes mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.

 Kirja on aikaansa sopiva: siinä verrataan emojien tunteita ja soitetaan vaarille videopuhelu. Lopussa on hyvä tunnepyörä, missä on emojein kuvattuna eri tunteita. Uskon, että tunnepyörä tai koko kirja sopii hyvin keskustelun avaukseksi, jos lasta painaa jokin, mistä aikuinen ei oikein saa itse kiinni, tai mitä lapsi ei osaa selittää.

Monen sortin tunteet

Brooks, Felicity ym.

Tämä tunnekirja on selkeä ja johdonmukainen ja tekstit ovat hyvin lyhyitä jo 2 vuotiaankin ymmärtää. Kirja haastaa jatkuvasti keskustelemaan ja ihmettelemään lapsen kanssa: ”Keho viestii erilaisista tunteista monin tavoin. Tutki kuvan henkilöiden ilmeitä ja asentoja. Saatko selville, miltä heistä tuntuu?” Sohvi tutkii kuvia ja eläytyy hahmojen tunteisiin ”ikkee, oijjoi” ”huutaa” jne. Eli tämä oli yllättävän hyvä ostos jo nyt, vaikka on selkeästi suunnattu vähän isommille. Kirjassa on paljon pieniä kuvitettuja tarinoita eri tilanteista, joten Sohvi jaksaa keskittyä tarinoihin. Tämä kirja on siitä erilainen kuin mikään muu tunne-kirja mitä olen nyt lukenut, että tässä kirjassa puhutaan siitä, miltä tunteet tuntuvat kehossa ja minkä värisiä ne voisivat olla. Kirjassa myös opetetaan lasta pääsemään negatiivisten ajatusten kierteestä pois esim. näin ”Roosan perheellä on aina kaikkea uutta ja hienoa, meillä ei ole koskaan mitään” positiivinen ajatus: ”Perheeni on minulle rakas. Meillä on hauskaa vaikka emme hanki koko ajan uutta”.

Hyvän vanhemman salaisuus

Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone, kuvitus Jenni Kuhalainen

Olen saanut kaikista lapsille suunnantuista tunnekirjoista ahaa-elämyksiä, mutta silloin kun kaipaat todella jotain, joka auttaa sinua juurikin vanhempana tunteiden viidakossa, suosittelen tätä kirjaa. Sanoisin, että tämä kirja käsittelee laajasti vanhempien omia tunnetaitoja ja antaa kullanarvoisia ajatuksia haastaviin tilanteisiin lapsen kanssa. Tämä löytyy myös e-kirjana kirjastosta ja minulla kävi hyvä tuuri, sillä sain sen heti luettavakseni, kun inspiraatio iski.

Kannen perusteella luulin, että kyseessä on ehkä jokin opinnäytetyön pohjalta koottu "lasten kasvatus opas". Kansikuva ei aivan tee kunniaa tälle kirjalle, vaikka sisäsivujen sarjakuvat ovatkin aivan loistavasti kuvitettuja ja todella samaistuttavia. Kirjan ovat kirjoittaneet perheiden tukemiseen, lapsen kehitykseen ja tunnetaitoihin erikoistuneet psykologit Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone. Pidin kirjan vireestä. En kertaakaan kokenut vanhempana syyllisyyttä vaan paljon paljon rakkautta. Ja lopulta kirjan suljettuani, koin että tiedän paremmin millainen vanhempi haluan olla ja koin, että olen hyvä vanhempi.

Tässä muutamia minuun kolahtaneita poimintoja ja oivalluksia kirjan sivuilta:

"Käsittelemättömät tunteet voivat arjessa aiheuttaa epämääräisiä oireita, esimerkiksi väsymystä, stressiä, ärtymystä, uniongelmia, masennusta, ahdistusta tai erilaisia fyysisiä oireita, kuten vatsakipuja.

Torjuttuihin tunteisiin pätee erityisen hyvin sanonta minkä taakseen jättää sen edestään löytää- usein korkojen kera."

"Monelle vanhemmalle on tyypillistä esimerkiksi yrittää suojata lasta omalta ärtymykseltään joustamalla yli sietorajojensa ja yrittämällä väkisin torjua kiukun tunnetta, joka kuitenkin koko ajan kasvaa voimakkaammaksi, kunnes kuppi menee nurin."

Kirjassa esitellään itse koostettava turvasuunnitelma vanhemman oman kiukun kohtaamiseen. Listasta voi valita itselle sopivimmat keinot, parhaassa järjestyksessä. "Tunteen empaattinen hyväksyminen vie jo pitkälle." Tässä kirjan neuvojen avulla koottu oma turvasuunnitelmani kovan kiukun yllättäessä:

1.kerron ääneen omista tunteistani: nyt suututtaa, tarvitsen oman hetken

2.vetäydyn omaan rauhaan vessaan hetkeksi

3.huokaan

2.hyräilen rauhoittavaa kappaletta "ain`t no mountain high enough"

4.ajattelen että pystyn tähän, kaikki järjestyy

Kirjassa käsitellään silmiä avaavasti myös lasten ongelmakäyttäytymistä:

"Haastava käyttäytyminen kertoo lapsen tarvevajeesta

Kun lapsesi käyttäytyy huonosti, hän tarvitsee jotakin.

Kehotarpeet: Onko lapsen kehossa tasapainoinen olo? (esim. kylmä/kuuma/nälkä)

Turvatarve: Onko lapsella turvallinen olo?

Yhteystarve: Kokeeko lapsi että olemme yhteydessä toisiimme?

Arvostuksen tarve: Kokeeko lapsi olonsa arvostetuksi?

Itsenäisyystarve: Saako lapsi toimia itsenäisesti ja toteuttaa omia ideoitaan."

Tämä auttaa ymmärtämään, kuinka lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla on aina jokin vaille jäänyt tarve. Kun tarve tulee täytetyksi, ongelmakäyttäytyminen häviää ja kaikkien elämästä tulee helpompaa.

Tässä yksi hieno oivallus kirjasta:

"Voit ihan hyvin kieltää lasta silppuamasta mainoslehtisiä uusilla saksilla tuhansiksi suikaleiksi olohuoneen matolle. Mutta ihan yhtä hyvin voit antaa lapsen jatkaa hienomotoristen taitojen ja luovuuden omatoimista kehittämistä sillä välin, kun itse juot rauhassa iltapäiväkahvia." Hmm... Minä valitsen kahvitauon!

Useissa kirjan esimerkeissä vanhemmat keksivät luovia ja kekseliäitä ratkaisuja erilaisiin hankaliin arjen tilanteisiin, kuten hammaspesuun, nukkumaanmenoon tai uhmakohtauksen. Esim. näin: ”Hammaspesurobotti käynnistyy polvesta painamalla ja sammuu nenästä painamalla!” Koen jopa hieman kateutta siitä miten kekseliäitä muut vanhemmat ovat olleet. Mutta ehkä jokaisella on se jokin yksi hieno temppu.

"Vanhemmalla on oikeus kaikkiin tunteisiin. On mahdollista olla samaan aikaan vihainen ja johdonmukainen ja toimia lapsen tarpeet huomioivalla tavalla."

"Vanhemmat usein tuntevat syyllisyyttä siitä, että hermostuvat lapsilleen ja huutavat, sillä he pelkäävät antavansa huonoa mallia tunnekäsittelystä. Asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta: vanhempi tulee antaneeksi mallia siitä mitä voi tehdä tunnekuohun jälkeen palauttaakseen yhteyden muihin."

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille vanhemmille. Kirjan lukuisat esimerkit herättävät lämpöä ja rakkautta. Kirja vahvisti ajatustani siitä, että voin olla vanhempana salliva, joustava ja silti turvalliset rajat asettava. Joustavuus ja rajojen asettaminen eivät poissulje toisiaan. Rajat asetetaan asioihin, jotka ovat erittäin tärkeitä (kiviä ei heitetä toisia päin, koiraa ei potkita, ruuhkaisella parkkipaikalla pidetään kädestä kiinni). Turvallisissa asioissa voi ja saa joustaa, sillä se antaa lapselle erittäin tärkeän esimerkin kompromissien tekemisestä. Kirjan mukaan kompromissien tekeminen on erittäin tärkeä taito lapselle kaikissa hänen tulevissa ihmissuhteissaan ja minä kyllä komppaan tätä.

 Olen kamppaillut myös tämän asian kanssa: joustanko liikaa kun toisaalta käsketään olla johdonmukaisia. Tämän kirjan luettuani, minussa on vahvistunut ajatus siitä, että se missä ollaan johdonmukaisia, on turvallinen arki. Se, että johdonmukaisesti vanhempana pidän huolta siitä, että tarjoan säännöllisen rytmin lapselleni. Meillä toistuu ruokailut tiettyinä aikoina, päikkärit, leikkiaika, iltatoimet ja nukkumaanmeno. Siitä koostuu turvallinen arki. Se, syökö hän ruualla ei ole niin oleellista tai se nukahtaako hän juuri tänään päikkäreille ei ole oleellista, vaan se, että nämä toiminnot tarjotaan suunnilleen samoihin aikoihin. Minusta se on johdonmukaisuutta, eikä se poissulje joustavuutta. Voin antaa hänen syödä jätskin aamupalaksi, kunhan se ei toistu joka päivä. Voin lukea vielä kaksi kirjaa, vaikka aluksi sovittiin, että kolme riittää. Lapsi on kuin peili, jos minä olen joustava ja kykenen kompromisseihin, myös hänestä kasvaa joustava, kompromisseihin kykenevä.

Mitä tehdä kun taapero puree tai lyö äitiä?

Muistan erään kerran, kun Sohvi protestoi kovaäänisesti sylissäni jostain ja iski jo suunsa käsivarteeni ajatuksella, että nytpä tästä puraisen, jotta minun mielipiteitäni kuunneltaisiin. Silmät pöyristyneenä katsoin Sohvia: "Aiotko sä tosiaan purra mua??!" Hän onneksi muutti mielensä viime hetkellä ja käsivarteeni jäi vain märkä läiskä. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen purentayritys. Asiaa selviteltyäni netin uumenista huomasin kuinka yleistä on, että taapero puree äitiä. Väkivalta on hyvin yleinen taaperon kommunikointitapa silloin, kun sanat loppuvat. Toisilla se jatkuu vielä aikuisuuteen, jos ei parempia keinoja tule tilalle; kun sanat loppuvat, otetaan nyrkit esiin.

Sohvi oli siinä 1,5 vuotta kun ekan kerran hän päätti lyödä läiskäyttää äiteetä. Olin hämmästynyt. Miten voi noin pieni olla noin väkivaltainen, kun ei mistään ole saanut esimerkkiä tähän lyömiseen? Säikähdin. Aivan heti aluksi sanoin, että ketään ei saa lyödä. Se on selvä asia. Sitten tietysti aloin miettiä, miten ihmeessä ajauduimme tähän tilanteeseen, että suloinen pikku taapero lyö äitiä. Kyse oli varmaan jostain vaipanvaihdosta, jota taapero lujasti vastusti. Olin sitten päättäväisesti kuitenkin aikomassa vaipan vaihtaa hänen vastustuksestaan huolimatta ja sain läpsyn poskelle. En voi käsittää! Täytyyhän vaippa nyt vaihtaa, sehän on pian täynnä ja valuu yli. Myöhempinä aikoina selvisi, että taapero vastusti usein vaipanvaihtoa siksi, että hänellä oli pissahätä ja hän järkevänä ihmisenä olisi halunnut pissata tähän vaippaan eikä kastella heti uutta vaippaa. No en voi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, mutta usein uusi vaippa oli hetimiten märkä vaipanvaihdon jälkeen. Ja toisaalta usein vaipanvaihto sitten onnistui, kun antoi taaperolle vähän aikaa ja kysyi hetken päästä uudestaan. Eli hänellä oli siis jokin ajatus ja tahto, josta äitee ei saanut kiinni ja koska puhetta ei vielä tullut, ei tätä pystynyt äiteelle selittämään muutoin kuin huutamalla ja läpsäisemällä poskeen.

Aina kun tällaista lyömistä tapahtui, tai tämä purenta-aikomus, tunsin avuttomuutta. Mietin  kuumeisesti miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. En todellakaan halua, että Sohvi jatkossakin pyrkii ratkomaan asiat lyömällä ja puremalla. Mutta olisiko tämä nyt se uhmaiän alku, joka oli päässyt yllättämään. Hänellä on oma tahto ja hän haluaa asioita, ja vielä sellaisia ihan joustettavia juttuja, niinkuin vaipanvaihdon siirtäminen. Katsoin myös peiliin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, sillä minähän olin lyönnin uhri. (Tämähän ei sitten päde parisuhdeväkivallassa jossa tekijä on aina se jonka tukee katsoa peiliin) Mutta vanhemman roolissa, pakkohan sitä on miettiä, mitä minä tein väärin. Peiliin katsominen opetti itselleni sen, että minun on opittava hellittämään omaa kontrollia ja antamaan siimaa. On ihan totta, että vaippaa ei nyt ole pakko vaihtaa. Tämä ei ole sellainen tilanne, joka olisi ehdottoman vaarallinen taaperolleni ja vaatisi ehdotonta vanhemman tottelemista välittömästi, ei todellakaan. Olin vain tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nyt alkoi kehittyä lapseni oma tahto ja hänen omat tapansa. Ymmärsin, että olimme tulleet pisteeseen, jossa äiteen kannatti valita taistelunsa tarkasti, muuten koko arki tulisi olemaan pelkkää taistelua.

Lyöminen loppui onneksi muutamassa viikossa, kun äitee alkoi joustaa enemmän ja antaa tilaa taaperon omalle tahdolle. Lyöminen tuli kuitenkin uudelleen kuvioihin satunnaisesti 2 vuoden kieppeillä kun tahtoikä puski todenteolla päälle ja hampaiden tulokin kiukutti vielä lisää. Silloin oli taaperon pinna erittäin lyhyt. Kerran kun iskä oli nukuttamassa taaperoa päiväunille, kuului huoneesta iso läimäytys ja iskän parkaisu perään. No iskä oli yrittänyt vaatia taaperoa käyttämään paksua peittoa useaan kertaan jättäen huomiotta taaperon lievemmät kieltäytymisilmaisut. Iskä sai sellaisen lämärin, että huhhuh. Iskä on sen verran kovapäisempi, että on näitä lämäreitä saanut muutamia. Äiteetä ei ole enää lyöty, mutta muutaman kerran on uhkaavasti nostettu avokämmen pystyyn ja se on riittänyt äiteelle merkiksi siitä, että taapero on tosissaan. No äitee joustaa.

Monissa kirjoissa ja netin neuvosivuilla kerrotaan, että kun taapero lyö tai puree, pitää hänelle opettaa vaihtoehtoisia tapoja ilmaista kiukkua. Niissä ei kuitenkaan aina kerrota, mitä ne keinot ihan konkreettisesti on. Eli siis mitä? Enhän voi käskeä pientä taaperoa lähtemään ulos yksin kävelylle jos hän on vihainen. Niinhän minä tekisin. Kyllä piti kaivaa netin syvimmätkin sopukat, että löysin ihan oikeita esimerkkejä, miten voi kiukkua purkaa. Näytin usein, että tyynyä voi lyödä jos on vihainen. Sohvi ei kuitenkaan omaksunut tätä tapaa purkaa kiukkua, vaikka esimerkistä muutaman kerran saattoi tyynyä mäiskäistä. Sohvi kehitteli lopulta ajan kuluessa omia tapoja näyttää kiukkua. Joskus hermostuessaan Sohvi iskee nyrkillä pöytään. Tämä on siinä mielessä edistystä, että kiukku tulee näkyväksi, mutta ilman, että muita satutetaan. Sohvi on myös oppinut murisemaan, jos on vihainen. Tämän hän on oppinut perheemme koirilta. On selitetty, että jos koira murisee, se on vihainen ja silloin pitää antaa koiran olla. Tämä on ollut siitä hyvä kiukun ja tahdon näyttämistapa, että se alkaa usein naurattamaan vanhempia ja Sohvia ja näin kiukkukin alkaa nopeasti rauhoittumaan.

Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli.

Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3

Lasta ei saisi rangaista siitä, että hänellä on tunteita. Siten hän vain oppii olemaan ilmaisematta tunteitaan tai kertomaan niistä kenellekään tai edes tunnistamaan niitä itse. Saa olla pettynyt, saa olla vihainen ja uskon, että Sohvikin lopulta oppii, miten näitä tunteita voi ilmaista ilman, että muut läsnäolijat kärsivät. Tunnekirjoista mm. (Aada ja kiukkuleijona) on opittu Sohvi kanssa, että kiukku on tärkeä tunne, jolla lapsi oppii ilmaisemaan ja asettamaan omia rajojaan. Siitä on hyötyä sitten, kun pitää puolustaa itseään ja oikeuksiaan vaikkapa kiusaamistilanteessa. Tai aikuisena oman jaksamisensa rajoja. Toivon, että lapseni saisi tällaisia taitoja. Siksi yritän ymmärtää ja joustaa. Ja ohjata itseä ja muita satuttavasta käytöksestä kohti vaikka sitten murisemista.

Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätä lattiaan?