Mitä tehdä kun taapero puree tai lyö äitiä?

Muistan erään kerran, kun Sohvi protestoi kovaäänisesti sylissäni jostain ja iski jo suunsa käsivarteeni ajatuksella, että nytpä tästä puraisen, jotta minun mielipiteitäni kuunneltaisiin. Silmät pöyristyneenä katsoin Sohvia: "Aiotko sä tosiaan purra mua??!" Hän onneksi muutti mielensä viime hetkellä ja käsivarteeni jäi vain märkä läiskä. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen purentayritys. Asiaa selviteltyäni netin uumenista huomasin kuinka yleistä on, että taapero puree äitiä. Väkivalta on hyvin yleinen taaperon kommunikointitapa silloin, kun sanat loppuvat. Toisilla se jatkuu vielä aikuisuuteen, jos ei parempia keinoja tule tilalle; kun sanat loppuvat, otetaan nyrkit esiin.

Sohvi oli siinä 1,5 vuotta kun ekan kerran hän päätti lyödä läiskäyttää äiteetä. Olin hämmästynyt. Miten voi noin pieni olla noin väkivaltainen, kun ei mistään ole saanut esimerkkiä tähän lyömiseen? Säikähdin. Aivan heti aluksi sanoin, että ketään ei saa lyödä. Se on selvä asia. Sitten tietysti aloin miettiä, miten ihmeessä ajauduimme tähän tilanteeseen, että suloinen pikku taapero lyö äitiä. Kyse oli varmaan jostain vaipanvaihdosta, jota taapero lujasti vastusti. Olin sitten päättäväisesti kuitenkin aikomassa vaipan vaihtaa hänen vastustuksestaan huolimatta ja sain läpsyn poskelle. En voi käsittää! Täytyyhän vaippa nyt vaihtaa, sehän on pian täynnä ja valuu yli. Myöhempinä aikoina selvisi, että taapero vastusti usein vaipanvaihtoa siksi, että hänellä oli pissahätä ja hän järkevänä ihmisenä olisi halunnut pissata tähän vaippaan eikä kastella heti uutta vaippaa. No en voi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, mutta usein uusi vaippa oli hetimiten märkä vaipanvaihdon jälkeen. Ja toisaalta usein vaipanvaihto sitten onnistui, kun antoi taaperolle vähän aikaa ja kysyi hetken päästä uudestaan. Eli hänellä oli siis jokin ajatus ja tahto, josta äitee ei saanut kiinni ja koska puhetta ei vielä tullut, ei tätä pystynyt äiteelle selittämään muutoin kuin huutamalla ja läpsäisemällä poskeen.

Aina kun tällaista lyömistä tapahtui, tai tämä purenta-aikomus, tunsin avuttomuutta. Mietin  kuumeisesti miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. En todellakaan halua, että Sohvi jatkossakin pyrkii ratkomaan asiat lyömällä ja puremalla. Mutta olisiko tämä nyt se uhmaiän alku, joka oli päässyt yllättämään. Hänellä on oma tahto ja hän haluaa asioita, ja vielä sellaisia ihan joustettavia juttuja, niinkuin vaipanvaihdon siirtäminen. Katsoin myös peiliin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, sillä minähän olin lyönnin uhri. (Tämähän ei sitten päde parisuhdeväkivallassa jossa tekijä on aina se jonka tukee katsoa peiliin) Mutta vanhemman roolissa, pakkohan sitä on miettiä, mitä minä tein väärin. Peiliin katsominen opetti itselleni sen, että minun on opittava hellittämään omaa kontrollia ja antamaan siimaa. On ihan totta, että vaippaa ei nyt ole pakko vaihtaa. Tämä ei ole sellainen tilanne, joka olisi ehdottoman vaarallinen taaperolleni ja vaatisi ehdotonta vanhemman tottelemista välittömästi, ei todellakaan. Olin vain tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nyt alkoi kehittyä lapseni oma tahto ja hänen omat tapansa. Ymmärsin, että olimme tulleet pisteeseen, jossa äiteen kannatti valita taistelunsa tarkasti, muuten koko arki tulisi olemaan pelkkää taistelua.

Lyöminen loppui onneksi muutamassa viikossa, kun äitee alkoi joustaa enemmän ja antaa tilaa taaperon omalle tahdolle. Lyöminen tuli kuitenkin uudelleen kuvioihin satunnaisesti 2 vuoden kieppeillä kun tahtoikä puski todenteolla päälle ja hampaiden tulokin kiukutti vielä lisää. Silloin oli taaperon pinna erittäin lyhyt. Kerran kun iskä oli nukuttamassa taaperoa päiväunille, kuului huoneesta iso läimäytys ja iskän parkaisu perään. No iskä oli yrittänyt vaatia taaperoa käyttämään paksua peittoa useaan kertaan jättäen huomiotta taaperon lievemmät kieltäytymisilmaisut. Iskä sai sellaisen lämärin, että huhhuh. Iskä on sen verran kovapäisempi, että on näitä lämäreitä saanut muutamia. Äiteetä ei ole enää lyöty, mutta muutaman kerran on uhkaavasti nostettu avokämmen pystyyn ja se on riittänyt äiteelle merkiksi siitä, että taapero on tosissaan. No äitee joustaa.

Monissa kirjoissa ja netin neuvosivuilla kerrotaan, että kun taapero lyö tai puree, pitää hänelle opettaa vaihtoehtoisia tapoja ilmaista kiukkua. Niissä ei kuitenkaan aina kerrota, mitä ne keinot ihan konkreettisesti on. Eli siis mitä? Enhän voi käskeä pientä taaperoa lähtemään ulos yksin kävelylle jos hän on vihainen. Niinhän minä tekisin. Kyllä piti kaivaa netin syvimmätkin sopukat, että löysin ihan oikeita esimerkkejä, miten voi kiukkua purkaa. Näytin usein, että tyynyä voi lyödä jos on vihainen. Sohvi ei kuitenkaan omaksunut tätä tapaa purkaa kiukkua, vaikka esimerkistä muutaman kerran saattoi tyynyä mäiskäistä. Sohvi kehitteli lopulta ajan kuluessa omia tapoja näyttää kiukkua. Joskus hermostuessaan Sohvi iskee nyrkillä pöytään. Tämä on siinä mielessä edistystä, että kiukku tulee näkyväksi, mutta ilman, että muita satutetaan. Sohvi on myös oppinut murisemaan, jos on vihainen. Tämän hän on oppinut perheemme koirilta. On selitetty, että jos koira murisee, se on vihainen ja silloin pitää antaa koiran olla. Tämä on ollut siitä hyvä kiukun ja tahdon näyttämistapa, että se alkaa usein naurattamaan vanhempia ja Sohvia ja näin kiukkukin alkaa nopeasti rauhoittumaan.

Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli.

Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3

Lasta ei saisi rangaista siitä, että hänellä on tunteita. Siten hän vain oppii olemaan ilmaisematta tunteitaan tai kertomaan niistä kenellekään tai edes tunnistamaan niitä itse. Saa olla pettynyt, saa olla vihainen ja uskon, että Sohvikin lopulta oppii, miten näitä tunteita voi ilmaista ilman, että muut läsnäolijat kärsivät. Tunnekirjoista mm. (Aada ja kiukkuleijona) on opittu Sohvi kanssa, että kiukku on tärkeä tunne, jolla lapsi oppii ilmaisemaan ja asettamaan omia rajojaan. Siitä on hyötyä sitten, kun pitää puolustaa itseään ja oikeuksiaan vaikkapa kiusaamistilanteessa. Tai aikuisena oman jaksamisensa rajoja. Toivon, että lapseni saisi tällaisia taitoja. Siksi yritän ymmärtää ja joustaa. Ja ohjata itseä ja muita satuttavasta käytöksestä kohti vaikka sitten murisemista.

Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätä lattiaan?

Mitä tehdä kun taapero lyö tai taapero puree äitiä?

Muistan erään kerran, kun Sohvi protestoi kovaäänisesti sylissäni jostain ja iski jo suunsa käsivarteeni ajatuksella, että nytpä tästä puraisen, jotta minun mielipiteitäni kuunneltaisiin. Silmät pöyristyneenä katsoin Sohvia: "Aiotko sä tosiaan purra mua??!" Hän onneksi muutti mielensä viime hetkellä ja käsivarteeni jäi vain märkä läiskä. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen purentayritys. Asiaa selviteltyäni netin uumenista huomasin kuinka yleistä on, että taapero puree äitiä. Väkivalta on hyvin yleinen taaperon kommunikointitapa silloin, kun sanat loppuvat. Toisilla se jatkuu vielä aikuisuuteen, jos ei parempia keinoja tule tilalle; kun sanat loppuvat, otetaan nyrkit esiin.

Sohvi oli siinä 1,5 vuotta kun ekan kerran hän päätti lyödä läiskäyttää äiteetä. Olin hämmästynyt. Miten voi noin pieni olla noin väkivaltainen, kun ei mistään ole saanut esimerkkiä tähän lyömiseen? Säikähdin. Aivan heti aluksi sanoin, että ketään ei saa lyödä. Se on selvä asia. Sitten tietysti aloin miettiä, miten ihmeessä ajauduimme tähän tilanteeseen, että suloinen pikku taapero lyö äitiä. Kyse oli varmaan jostain vaipanvaihdosta, jota taapero lujasti vastusti. Olin sitten päättäväisesti kuitenkin aikomassa vaipan vaihtaa hänen vastustuksestaan huolimatta ja sain läpsyn poskelle. En voi käsittää! Täytyyhän vaippa nyt vaihtaa, sehän on pian täynnä ja valuu yli. Myöhempinä aikoina selvisi, että taapero vastusti usein vaipanvaihtoa siksi, että hänellä oli pissahätä ja hän järkevänä ihmisenä olisi halunnut pissata tähän vaippaan eikä kastella heti uutta vaippaa. No en voi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, mutta usein uusi vaippa oli hetimiten märkä vaipanvaihdon jälkeen. Ja toisaalta usein vaipanvaihto sitten onnistui, kun antoi taaperolle vähän aikaa ja kysyi hetken päästä uudestaan. Eli hänellä oli siis jokin ajatus ja tahto, josta äitee ei saanut kiinni ja koska puhetta ei vielä tullut, ei tätä pystynyt äiteelle selittämään muutoin kuin huutamalla ja läpsäisemällä poskeen.

Aina kun tällaista lyömistä tapahtui, tai tämä purenta-aikomus, tunsin avuttomuutta. Mietin  kuumeisesti miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. En todellakaan halua, että Sohvi jatkossakin pyrkii ratkomaan asiat lyömällä ja puremalla. Mutta olisiko tämä nyt se uhmaiän alku, joka oli päässyt yllättämään. Hänellä on oma tahto ja hän haluaa asioita, ja vielä sellaisia ihan joustettavia juttuja, niinkuin vaipanvaihdon siirtäminen. Katsoin myös peiliin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, sillä minähän olin lyönnin uhri. Mutta vanhemman roolissa, pakkohan sitä on miettiä, mitä minä tein väärin. Peiliin katsominen opetti itselleni sen, että minun on opittava hellittämään omaa kontrollia ja antamaan siimaa. On ihan totta, että vaippaa ei nyt ole pakko vaihtaa. Tämä ei ole sellainen tilanne, joka olisi ehdottoman vaarallinen taaperolleni ja vaatisi ehdotonta vanhemman tottelemista välittömästi, ei todellakaan. Olin vain tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nyt alkoi kehittyä lapseni oma tahto ja hänen omat tapansa. Ymmärsin, että olimme tulleet pisteeseen, jossa äiteen kannatti valita taistelunsa tarkasti, muuten koko arki tulisi olemaan pelkkää taistelua.

Lyöminen loppui onneksi muutamassa viikossa, kun äitee alkoi joustaa enemmän ja antaa tilaa taaperon omalle tahdolle. Lyöminen tuli kuitenkin uudelleen kuvioihin satunnaisesti 2 vuoden kieppeillä kun tahtoikä puski todenteolla päälle ja hampaiden tulokin kiukutti vielä lisää. Silloin oli taaperon pinna erittäin lyhyt. Kerran kun iskä oli nukuttamassa taaperoa päiväunille, kuului huoneesta iso läimäytys ja iskän parkaisu perään. No iskä oli yrittänyt vaatia taaperoa käyttämään paksua peittoa useaan kertaan jättäen huomiotta taaperon lievemmät kieltäytymisilmaisut. Iskä sai sellaisen lämärin, että huhhuh. Iskä on sen verran kovapäisempi, että on näitä lämäreitä saanut muutamia. Äiteetä ei ole enää lyöty, mutta muutaman kerran on uhkaavasti nostettu avokämmen pystyyn ja se on riittänyt äiteelle merkiksi siitä, että taapero on tosissaan. No äitee joustaa.

Monissa kirjoissa ja netin neuvosivuilla kerrotaan, että kun taapero lyö tai puree, pitää hänelle opettaa vaihtoehtoisia tapoja ilmaista kiukkua. Niissä ei kuitenkaan aina kerrota, mitä ne keinot ihan konkreettisesti on. Eli siis mitä? Enhän voi käskeä pientä taaperoa lähtemään ulos yksin kävelylle jos hän on vihainen. Niinhän minä tekisin. Kyllä piti kaivaa netin syvimmätkin sopukat, että löysin ihan oikeita esimerkkejä, miten voi kiukkua purkaa. Näytin usein, että tyynyä voi lyödä jos on vihainen. Sohvi ei kuitenkaan omaksunut tätä tapaa purkaa kiukkua, vaikka esimerkistä muutaman kerran saattoi tyynyä mäiskäistä. Sohvi kehitteli lopulta ajan kuluessa omia tapoja näyttää kiukkua. Joskus hermostuessaan Sohvi iskee nyrkillä pöytään. Tämä on siinä mielessä edistystä, että kiukku tulee näkyväksi, mutta ilman, että muita satutetaan. Sohvi on myös oppinut murisemaan, jos on vihainen. Tämän hän on oppinut perheemme koirilta. On selitetty, että jos koira murisee, se on vihainen ja silloin pitää antaa koiran olla. Tämä on ollut siitä hyvä kiukun ja tahdon näyttämistapa, että se alkaa usein naurattamaan vanhempia ja Sohvia ja näin kiukkukin alkaa nopeasti rauhoittumaan.

Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli.

Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3

Lasta ei saisi rangaista siitä, että hänellä on tunteita. Siten hän vain oppii olemaan ilmaisematta tunteitaan tai kertomaan niistä kenellekään tai edes tunnistamaan niitä itse. Saa olla pettynyt, saa olla vihainen ja uskon, että Sohvikin lopulta oppii, miten näitä tunteita voi ilmaista ilman, että muut läsnäolijat kärsivät. Tunnekirjoista mm. (Aada ja kiukkuleijona) on opittu Sohvi kanssa, että kiukku on tärkeä tunne, jolla lapsi oppii ilmaisemaan ja asettamaan omia rajojaan. Siitä on hyötyä sitten, kun pitää puolustaa itseään ja oikeuksiaan vaikkapa kiusaamistilanteessa. Tai aikuisena oman jaksamisensa rajoja. Toivon, että lapseni saisi tällaisia taitoja. Siksi yritän ymmärtää ja joustaa. Ja ohjata itseä ja muita satuttavasta käytöksestä kohti vaikka sitten murisemista.

Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätä lattiaan?

Kun uhmaikä/tahtoikä alkoi, tajusin pian 2 asiaa

Kun Sohvin uhmaikä alkoi rytinällä, tajusin 2 asiaa:

1.On pakko alkaa joustaa enemmän ja valita taistelunsa tarkkaan, muuten koko päivä on pelkkää takkuamista joka asiasta.

2.Ainakaan lapsestani ei näytä kasvavan lauman mukana menevä lammas. Hänellä on omaa tahtoa ja sehän on myös hieno asia.

Sohvin ollessa siinä kahden vuoden korvalla, meillä meni ihanasti. Tyttö totteli kiltisti äitiä ja sydämet vaan singahtelivat ilmaan, kun päivät soljuivat niin ihanasti taaperon kanssa leikkien/ruokaillen ja torkkuen.

Muutama viikko tämän jälkeen kaikki muuttui. Tuntui, että päivät olivat pelkkää huutoa ja itkua aamusta iltaan. Milloin siitä, että äiti oli avannut oven, vaikka Sohvi olisi halunnut. Milloin siitä, että äiti ehti vahingossa painaa valokatkaisimesta, vaikka Sohvi olisi halunnut. Välillä huutoitkua syntyi jostain asiasta, mikä jäi vanhemmille täysin mysteeriksi. Raivoitkukohtauksia oli helposti 10 päivässä ja se ajoi äiteen kyllä romahduksen partaalle. Tulee mieleen ne kansantarut joissa uskottiin, että oma lapsi oli kaapattu peikkojen maailmaan ja tilalle oli saatu vaihdokas, peikkolapsi, joka oli täysi riiviö. Alan ymmärtää mistä nämä sadut on peräisin. Niin rajulta tuo muutos tuntui, aivan kuin lapsi olisi vaihtunut. Taapero löi, yritti purra tai hakkasi päätään lattiaan tunnekuohuissaan.

Kun Sohvi oli jonkun aikaa kiukunnut päivät pitkät ja kieltäytynyt syömästä mitään ”oikeaa ruokaa”, ajattelin että tämä on taas joku mysteerinen vaihe. Eräänä päivänä kuitenkin hoksasin, että tytöllä helottaa toinen poski punaisena. Tämä toispuolinen helotus liittyi Sohvilla aina hampaidentuloon. Lisäksi tyttö oli halunnut vetää lounaaksi pari desiä jäisiä herneitä. Sillon tajusin katsoa suuhun ja huomasin, että sieltähän oli puskemassa viimeiset neljä isoa puruhammasta. Ei ihme, että kiukuttaa. Sohvi on aina reagoinut voimakkaasti hampaidentuloon ja sitä sanotaan, että nämä viimiset maitohampaat on ne kipeimmät. Aloin tarjota Sohville kipulääkettä. Joskus hän otti ja joskus ei ottanut, mutta kyllä se tuntui vähentävän kiukkuilua. Usean viikon ajan Sohvi tykkäsi tosiaan syödä kaikenlaista kylmää; wokkivihanneksia, herneitä, jätskiä. Mutta kyllä kiukkuun liittyi muutakin. Tahtoikä/uhmaikä oli alkanut.

Jakamisesta oli tullut mahdotonta. Lähinnä äiteen kanssa ei enää leikitty. Jos äiti koski Sohvin leluun, otti Sohvi lelun pois, saattoi heittää sen jopa taakseen ja samalla katsoi tiukan uhmakkaasti äitiä silmiin. Samoin uimahallissa alkoi Sohvi hermostua, jos joku otti pallon Sohvin läheltä, vaikka Sohvilla oli jo itselläänkin pallo sylissä. Sohvi kävi myös ahkerasti ”pyytämässä” muilta aikuisilta palloja tai kellukkeita, aivan kuin tietäen, että toiset lapset ei niitä hänelle antaisi kuitenkaan, mutta aikuiset ovat aina suhtautuneet ymmärtäväisesti hänen tarpeeseensa hamstrata leluja. Raivo iski myös siitä, kun olisi pitänyt mennä suihkuun uimahallissa, äitikään ei olisi saanut mennä. Ihmiset siirtyivät kauemmaksi suihkuttelemaan raivoavan taaperon lähettyviltä. Lopulta äitee kävi suihkussa yksin ja taapero oli tyytyväinen vasta päästyään pukkarille. Kaupassakin alkoi tulla yllättäviä raivokohtauksia. Hän olisi ilmeisesti halunnut itse avata itsestään avautuvat ovet ja heittäytyi dramaattisesti maahan raivoamaan ovien kohdalle. Toisella kertaa kaupan kassalla hän heittäytyi jo uhmakkaan dramaattisesti maahan mahalleen, mutta ei nähtävästi keksinyt mitään raivottavaa, kun nousi pian äidin houkuttelemana ylös lastaamaan tavaroita liukuhihnalle.

Usein huutoitku alkoi jo aamusta, kun jokin pieni asia ei mennyt hänen tahtomallaan tavalla. Aivan kuin hän olisi tyhjästä oikein keksimällä keksinyt mitä tahansa, mistä voisi nostaa hirveän metakan. Voin sanoa, että useamman kerran aamutoimissa tuli ääneenkin sanottua, että ”ei kyllä huvita lähteä mihinkään sun kanssa, jos sä vaan huudat”. Ja sehän on totta. Harva ihminen haluaa tietentahtoen tuntea noloutta, häpeää tai avuttomuutta julkisella paikalla. Ei houkuttele yhtään. Uhkaukseni tepsi kyllä välittömästi, jos oli Hoplop tms. jäämässä väliin ja oli sydäntä särkevää nähdä, kuinka Sohvi heti itkua nieleskellen skarppasi ja lopetti kiukuttelun ja pääsimme lähtemään. Ja usein kun lähdimme jonnekin karmean aamun jälkeen, tuli päivästä kuitenkin ihan tosi hyvä, eikä draamailuun tullut enää tarvetta. Silti tunnistan, että on täysin väärin uhkailla itkevää lasta. Sehän vain viestii, että lapsen tunteet eivät ole sallittuja tai tärkeitä. Porautuu suoraan lapsen itsetuntoon. Tämä on taas niitä omasta lapsuudesta opittuja taitoja. Ne istuu syvässä.

Mitä ihmettä vanhemman pitäisi tehdä sillon, kun koko päivä on aamusta asti pelkkää huutoa joka asiasta? Tässä on kyse siitä, että taapero opettelee sietämään pettymyksiä, eikö niin? Jos itse olisin pettynyt ja surullinen, en todellakaan toivoisi, että joku huutaisi mulle, että en kyllä lähde sun kanssa kauppaan, jos vaan itket koko ajan. Toivoisin lohdutusta. Mutta kun taapero ei välttämättä halua syliin, hän haluaa tuntea ja näyttää tunnetta. Usein hän vähän myöhemmin kuitenkin haluaa syliin. Sitten pitäisi sanoittaa se tunne. Että olet pettynyt, kun et saa nyt mehua tai kiukkuinen kun olet väsynyt. Tai sinua harmittaa nyt jokin asia tosi paljon. Äiti ei vaan oikein ymmärrä mikä.

Toisaalta mietin. Pitääkö vanhemman todella kestää kaikki ja pysyä aina rauhallisena? Joku yleinen paine pistää sanomaan, että tietenkin pitää pysyä aina rauhallisena ja vastaanottaa kaikki lapsen tunteet. Onko vanhemmalla oikeus näyttää omia tunteitaan? Eikö sekin ole huonoa esimerkkiä, että vanhempi yrittää peitellä ärtymystään ja väsymystään viimeiseen pisteeseen asti? Kerran, kun huutoitku alkoi taas heti aamusta ja enteili uuvuttavaa päivää, sanoin Sohville (vielä kun olin rauhallinen ja virkeä) tosi empaattisesti: ”Tiiätkö, kun äiti ei oikein jaksais, kun sä vaan huudat ja itket koko ajan.” Sanoin sen hyvin hiljaisella äänellä, vähän kuin tunnustaakseni, että minäkin olen vain ihminen. Sohvi hiljeni ja vaikutti yhtäkkiä tyytyväiseltä ja sen jälkeen aamutoimet sujuikin ihan hyvin. Eli ehkä ne lukuisat taaperon raivokohtaukset, joissa on jaksanut olla empaattinen, tuottivat nyt tulosta. Nyt Sohvi osasi nähdä äidin tunteet. No tätä en ole sen jälkeen muistanut käyttää, eikä tarkoitus olekaan vaimentaa aina kaikkia lapsen tunteita. Siitä ei hyvää seuraisi, mutta joskus todella tarvitsee sen pienen hetken, mielellään pidemmänkin, jotta voi keräillä voimia niihin tuleviin rankkohin päiviin.

Pahimpiin hetkiin olen kehitellyt keinon, jolla estän itseäni pillastumasta. Kun Sohvi raivoitkee jostain kymmenennestä asiasta, laitan tv:stä päälle jotain rentoa lifestyle-ohjelmaa, jossa tyytyväiset ihmiset puhelevat iloisesti niitä näitä. Koska olen ihminen, joka imaisee itseensä vallitsevan tunneilmapiirin, niin tästä saan sitä voimaa olla rento ja rauhallinen. Keksin myös yhden lauseen, joka sopii jokaiseen uhmakohtaukseen. En ole vielä kokeillut tätä, mutta tämä sopii joka tilanteeseen. Empaattisesti, rauhallisella äänellä: ”Eiköhän me tästäkin selvitä.” Tämä antaa voimaa myös itselle. Eiköhän me vanhemmatkin tästä selvitä. Hetki kerrallaan, eiköhän me tästä selvitä.

Pakko vielä sanoa, että vaikka taaperon julkisia raivareita on ollut lukuisia, en ole toistaiseksi koskaan kohdannut vihaisia tai halveksuvia katseita tai vanhemmuuteni arvostelua. Ehkä ne ihmiset ottavat jalat alleen mielummin kun jäävät seuraamaan tilannetta. Siitäkin huolimatta, joskus tuntuu, että olemme kuin kiertävä sirkus täynnä uusia esityksiä. Useimmiten taaperon raivotessa, kun katselen avuttomana ympärilleni, kohtaan jonkun lempeän hymyilevän katseen. Useimmat ihmiset muistavat mitä on olla kaksivuotiaan vanhempi. Hänellä on paljon tunteita ja hän uskaltaa näyttää niitä.

Luitko jo:

5 vinkkiäni uhmiksen raivareihin

Näin kokosin itselleni pinnan pidennyssuunnitelman

Kun lapsi ei tottele - käy silloin läpi nämä 5 asiaa

Uhmaikä ja raivarit - tässä 4 vaihtoehtoista tapaa reagoida

Kun uhmaikä jatkuu, jatkuu ja jatkuu

Mikä on uhmaiän tarkoitus?