Hikikarpalot otsalla, kello on jo vaikka mitä. Sohvi 3v ei ole suostunut syömään aamupalaa eikä mikään vaate kelpaa. Miten nämä päiväkotiaamut saadaan ikinä sujumaan ja mikä siinä on kun lapsi ei tottele aamuisin????
Olen kokeillut kaikenlaista vaihtelevalla menestyksellä. Olen varannut riittävästi aikaa, yrittänyt olla rauhallinen itse, valmistellut kaiken mitä pystyn edellisenä iltana. Olen lahjonut karkilla ja ruutuajalla, uhkaillut kotiin jäämisellä (hän tykkää tosi paljon mennä päiväkotiin), antanut valita vaatteensa, antanut aikaa, antanut vaihtoehtoja. Joskus nämä on toiminut ja joskus ei. Päiväkodista sanotaan, ettei lapsellani ole uhmaa siellä. Miten ihmeessä ne saavat sen siellä toimimaan halutulla tavalla? Tietty siinä on se ryhmäpaine hyvänä apuna, mutta silti. Tiedän että tarhatädit painii ihan samojen ongelmien kanssa kotona omien lastensa kanssa, mutta kuin taikasauvasta vieraat lapset päiväkodissa tottelevat heitä. Ainakin useimmiten.
Sitten keksin kokeilla, mitä jos kuvittelisin ettei Sohvi ole minun lapseni, vaan olisin nyt työntekijänä päiväkodissa ja yrittäisin saada tämän itselle vieraan lapsen aamutoimet suoritettua. Huomasin heti, että ääneni oli pehmeämpi ja oloni vähemmän stressaantunut. Lähdin siitä liikkeelle, etten voi pakottaa häntä tottelemaan. Ja jollain lailla taakka/paineet lähti heti harteiltani, sillä kyse ei olisi omasta lapsestani ja omasta vanhemmuudestani ja siihen liittyvästä syyllisyydestä ja häpeästä joka nalkuttaa takaraivossa: "Miten minä nyt en saa omaa lastani tottelemaan! mitä ne siellä päiväkodissakin ajattelevat!"
Kuvittelin siis, ettei Sohvi ole oma lapseni ja pyysin häneltä lempeästi asioita ja huomasin, että aiemman jyrkän EI!:n sijaan hän alkoi jäädä harkitsemaan pyyntöäni. Jos hän edelleen sanoi ei, se oli minulle ok ja palasin asiaan myöhemmin. Sitten samalla lempeällä äänensävyllä kysyin asiaa hetken päästä uudestaan ja annoin pienen perustelun pyynnölleni: "Söisitkö vaikka tämän puolikkaan leivän, ettei sulle tulis heti kova nälkä päiväkodissa?" Äänensävyni oli siis ihan erilainen kuin mitä se stressaantuneena äitinä välillä on. Tajusin että aiemmat aamut olin tiuskinut Sohville määräilevään, holhoavaan, epäkunnioittavaan ja painostavaan äänensävyyn, että "Hei nyt pitää syödä edes jotain. Ethän sä mitenkään jaksa siellä jos et syö mitään. Tämä leipä suuhun nyt. Onko maito juotu? Kyllä pitää... jäkä-jäkä-jäkä-jäkä-jäkä....."
Sitten tajusin myös, että rimani oli ehkä liian korkealla. Lähdin pakonomaisesti suorittamaan aamuja ja omia aamun "tavoitteitani".
Sohvin pitää laittaa nämä vaatteet mitkä olen valmiiksi katsonut, kun ne on kaikista käytännöllisimmät.
VAI ONKO PAKKO?
Antaa laittaa kesämekon aluspaidaksi parina aamuna, mitä se ketään haittaa.
Pakko saada Sohvi syömään aamupalaa nyt, kun mitä jos sille ei taaskaan maistu lounas.
VAI ONKO PAKKO?
Sittenhän sille maistuukin ehkä lounas paremmin ja toisaalta maistuu ehkä jatkossa aamupalat paremmin kun on jättänyt niitä pari välistä ja nälkä yllättää.
Pakko saada nämä pampulat päähän muuten sen hiukset on ihan ruokatakuissa päivän päätteeksi.
VAI ONKO PAKKO?
Voihan sitä mennä kylpyyn sitten illalla. (Meillä käydään yleensä parin päivän välein)
Luin, että aikuisilla on vieraille lapsille usein sellainen sosiaalinen esto päällä, ettei vierasta lasta käskytetä samaan tapaan, kuin omaa lasta. Äänensävy on säyseämpi ja kunnioittavampi. Jännä miten sitä omalle lapselleen onkin joskus tosi ankara ja vaativa. Kai se on taas kaiku sieltä menneisyydestä ja siitä miten itseä on komennettu. Ja jos vanhempi on ollut oikeasti pelottava niin sitä on sitten totellut kiltisti. Mutta kun minä en halua olla pelottava, sillä en itse ole enää tekemisissä pelottavan vanhempani kanssa. Ja minä todella haluan ja toivon, että oma lapseni olisi vielä aikuisena tekemisissä minun kanssani.
Eli lyhyesti purkitettuna, miten saada aamutoimet sujumaan:
kuvittele että lapsesi on sinulle täysin vieras ja tapaatte ensi kertaa, mitä äänensävyä käyttäisit?
varaa tarpeeksi aikaa aamuihin, ettei ole kiireen tuntua
suunnittele aamua jo edellisenä iltana ettei kiire yllätä esim. lumen vuoksi
anna lapsen valita jotain itse, esim. tämä vai tämä paita, muroja vai leipä
laske tavoitteitasi: kyllä, hänellä voi olla eriparisukat tai paita väärinpäin, se ei haittaa ketään
kokeile Mouse Timeria tai vastaavaa lasten ajastin-sovellusta vaikka pukemiseen, toimi meillä!
Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat.
Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn
Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin.
Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin.
Uhmaikä ja uni
Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä, taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita.
Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.
Tämä on asia, jota monilla ei ole mahdollisuutta harkita. Lapsi laitetaan päiväkotiin heti kun äitiysraha loppuu eli 9kk paikkeilla, koska on pakko palata töihin, että saisi rahat riittämään. Sitten tulot romahtavatkin kotihoidontuelle. (Nykyisin tosin vanhempainrahaa maksetaan n.12kk jos puolisokin hoitaa lasta kotona osaan ajasta.) Olen jo raskausaikana haaveillut ja suunnitellut, että Sohvi laitetaan päiväkotiin vasta 3 vuotiaana. Mieheni on ollut samoilla linjoilla. Pääajatuksena on ollut se, että lapsi osaisi puhua ennen kuin menee päiväkotiin, jotta hän pystyy sitten itse kertomaan päivän tapahtumista. Kuitenkin, taloustilanteemme on ollut tiukka ja miehen työtilanne on ollut vaakalaudalla. Olemme joutuneetkin joka vuosi pohtimaan ja varautumaan uudelleen siihen, että Sohvi pitää laittaa hoitoon. Kun Sohvi lähestyi 1 ikävuotta oli taloustilanteemme kuralla, auto alkoi hajota käsiin ja miehen pätkätyö uhkasi loppua. Tässä kohtaa meillä kävi tuuri, sillä mies sai pienen yllätysperinnön. Tämän rahan avulla saimme auton taas korjattua ja tilanteen vakautettua.
Pian sen jälkeen mies sai kuitenkin kuulla, että insinöörin pätkätyösopimusta ei tulla enää jatkamaan. Tämä saatiin tietää 6 kk ennen sopparin loppumista. Koska mies oli ollut työttömänä ennenkin, toiveet uuden työn löytymisestä olivat matalalla. Odotuksia ei ollut. Joten jälleen kerran tilanne näytti siltä, että Sohvin täyttäessä 2 v oli edessä päiväkodin aloitus ja äiteen paluu sorvin ääreen. Mutta ihme ja kumma, mies saikin kaikkien odotusten vastaisesti uuden työpaikan heti ja teki hetken osittain näitä kahta työtä yhtaikaa. Ja vasta silloin pystyimme huokaista, kyllä, Sohvi saa olla kotona 3 vuotiaaksi asti ihan niinkuin olimme alussa toivoneet. Eli kotihoito ei ole ollut meidän kohdalla itsestäänselvä asia. Ja nyt viimiset 6kk voin olla varma, että Sohvi on vielä kotona.
On monia syitä laittaa lapsi päivähoitoon ja nykytrendi on se, että harva enää pitää lasta kotona kolmea vuotta. Vaikka perheeseen tulisi uusi vauva, laitetaan vanhempi sisarus tässä kohtaa usein jo ainakin osittaiseen päivähoitoon. Ja sehän on järkevää oman jaksamisen kannalta. Mielummin on päivisin hyvä ja jaksava äiti yhdelle lapselle, kuin väsynyt äkäpussi kahdelle. Iltaisin on sitten paremmin voimia viettää laatuaikaa tämän päivähoidossa olevan kanssa. Joskus äiti ei kertakaikkiaan jaksa edes yhtä lasta tai lapsen kanssa tulee eteen ahdistavia ongelmia ja silloin lapsi laitetaan päivähoitoon, jotta äiti pääsee ahdistavasta tilanteesta takaisin työelämään. Tämä on kuitenkin sellainen tabu, että monet mielummin sanovat, että palaavat työelämään koska rahat eivät riitä. Silloin he saavat ymmärtävää nyökyttelyä vastauksena. Jos kertoo, että lapsi menee päivähoitoon koska "en vaan jaksa sitä takkuamista enää", niin asia herättää silloin ainakin jatkokysymyksiä kuulijoissa. Itse näen asian nimenomaan niin, että äiti tietää parhaiten omat voimansa ja sen hetkiset kykynsä ja valitessaan itselleen parhaan vaihtoehdon, hän valitsee myös lapselle parhaan vaihtoehdon. Parempihan lapsen on välillä olla päivähoidossa, kun ahdistuneen, tuskastuneen ja negatiivisen äidin kanssa neljän seinän sisällä 24h. On hienoa, kun äiti tunnistaa omat jaksamisen rajansa, sen sijaan, että yrittää sinnitellä kotona ja tehdä niinkuin häneltä odotetaan. Tosin nykyäänhän ainakin yhteiskunta odottaa ja toivoo juuri sitä, että äiti menisi mahdollisimman pian takaisin työelämään yhteiskunnalle veroja tuottavaksi työntekijäksi.
Omaa päätäni aina välillä sekoittaa tämä suorituskeskeinen yhteiskuntamalli, jossa kaikki pitäisi saavuttaa ja oppia koko ajan nopeammin ja tehokkaammin. Muistan haksahtaneeni ajattelemaan Sohvin ollessa 1 v, että mitä minä osaan tarjota hänelle? Eihän minulla ole mitään koulutusta varhaiskasvatukseen? Päiväkodissa Sohvi oppisi valtavasti asioita. Ja tämähän on totta, kun lukee blogeja, joissa lapsi on laitettu päiväkotiin 1 tai 2 vuotiaana. Heti on oppinut syömään itse ja pian jo potalle ja riisumaan itse vaatteensa yms. yms. Ja tämähän on loogista. Lapsella on paljon vaikutteita ympärillään, mistä ottaa mallia joka päivä. Ihan toinen asia on, miksi meidän pitäisi hoputtaa lapsia oppimaan näitä asioita. Kun kaikki ne kuitenkin oppii omassa tahdissa. Tutkimuksissakin on todettu, että päiväkodissa olevat pärjäävät paremmin neuvolan testeissä kun kotihoidossa olevat. Erot kuitenkin häviävät kouluikään mennessä, joten tulos on plusmiinus nolla. Ja palatakseni tähän ajatukseen, että mitä minulla on annettavaa 1 vuotiaalleni. No turvaa ja rakkautta, ei sen ikäinen muuta kaipaa. Väitän, että tärkeämpää kuin se, että äiti opettaisi 1 vuotiaalle uusia taitoja, on se läsnäolo. Se että pystyy antamaan lapselle turvallisen ja rakkaudentäyteisen ilmapiirin, niin että äidin sylistä voi rauhassa lähteä tutkimaan maailmaa.
Olen kysellyt tuttaviltani ja ystäviltäni, milloin on paras aika laittaa lapsi päiväkotiin? On mielenkiintoista huomata, että kun juttelen aiheesta kaupunkilaistuttavieni kanssa, he ovat sillä kannalla, että pitäähän lapsen saada varhaiskasvatusta ja usein 2 vuotta koetaan hyväksi iäksi laittaa lapsi viimeistään päiväkotiin. Kun juttelen aiheesta täällä maalla asuvien ihmisten kanssa, ihmetellään, että enkö hoidakaan lasta kotona, kunnes se menee kouluun? Uskallan väittää, että kaupungissa asuvalle ei tulisi mieleenkään pitää lasta kotona 7 vuotiaaksi asti. Tässä ehkä näkyy se, että maaseudulla eletään monin paikoin vielä menneessä ja joskus se on erilaista ja virkistävää kun taas välillä jotkin asiat ovat vähän kuin tuulahdus menneisyydestä. Tietysti voi olla oikeasti monia hyviä syitä ja tilanteita pitää lapsi kotona kunnes hän menee kouluun, mutta Sohvin kohdalla asia ei näin ole. Yksi selkeä syy on, että Sohvilla ei ole sisaruksia, eikä leikkikavereitakaan tässä lähikilometrien säteellä.
Kotiäitiyteen sopeutuminen ei ole ollut omalla kohdallani ihan helppoa. On ollut hämmentävää huomata, että vaikka olen hyvin itsenäinen nainen ja elämme tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, niin lapsen saaminen keikauttaa perheen sisäisen tasa-arvon jonnekin 1100- luvulle. Tai ameriikan mantereelle, missä kotiäitiys ja miehen päävastuu taloudesta on luonnollinen asia. Minulle ei ole ollut helppoa huomata, että koska en ollut kerännyt tililleni kymmeniä tuhansia euroja ennen lapsen syntymää, siirtyy talouden päävastuu miehelleni. Minä saan n. 300e kotihoidon tukea ja reilun 100 e lapsilisää eli 400 e /kk. Sillä ei enää lyhennetä velkaa, eikä käydä ruoka-kaupassa joka viikko. Sillä ei makseta enää sähkölaskuja tai kiinteistöveroja. Ja sillä ei todellakaan makseta auton korjauskuluja. Sillä ostetaan lapselle vaatteita, tarvikkeita ja ruokaa, sekä bensaa autoon, jotta pääsemme välillä kotoa pois. Tilanne on alentava. Ymmärrän, että tässä kohtaa moni nainen haluaa säilyttää omanarvontuntonsa ja palata työelämään, jottei kokisi olevansa miehensä elätettävänä. Olen jotenkin ohuesti pystynyt sopeutumaan tilanteeseen, kun muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että tämä lapsi on meidän yhteinen, ja mieskin haluaa, että lapsi on kotihoidossa, kunnes täyttää kolme. Silti tunnustan, että tähän on ollut todella vaikea sopeutua. Koska kuitenkin teoreettisesti, se kenellä on raha, sillä on myös valta. Raha on aiheuttanut pahimpia riitoja meillä nyt viime vuosien aikana, vaikka ei sen avulla ole valtaa käytetty meidän perheessä, mutta teoriassa, näinhän se on. Ja jos vaikka päätyisimme eroon, minulla ei olisi varaa vuokra-asunnon vuokravakuuteen. Eikä minulla olisi edes ehjää autoa, millä ajaa lapseni kanssa pois. Kotihoito asettaa naisen edelleen todella epätasa-arvoiseen asemaan. Meidän taloustilanne on nyt helpottamaan päin, eikä ole eroasiat mitenkään tapetilla, mutta pahimpien riitojen aikaan on teoriassa tullut asia läpikäytyä mielessä.
Vaikka Sohvi saa nyt 3 vuotiaaksi asti olla kotona, en kiellä etteikö oikeasti olisi ollut lukuisia hetkiä, kun olen harkinnut päiväkotiin laittamista. Kun Sohvi oli vielä vauva, kaipasin työelämään. Tuntui että päivät koostuivat vain sohvalla istumisesta, syömisestä, vauvan huudosta ja nukkumisesta. Todella, todella kaipasin töihin takaisin. Vauva-arki tuntui niin haastavalta, että olisin kaivannut sitä onnistumisen tunnetta, minkä sain töissä ollessa. Sitten on ollut tämä Sohvin uhmaiän voimakas puskeminen päälle. Olen monesti ajatellut, kun päivät ovat pelkkää huutoa, että huutaisiko Sohvi päiväkodissa samanlailla joka asiasta? Tuskinpa, mutta varmaan kaikki illat sitten kotona kiukuttelisi turvalliselle aikuiselle? Olen myös ajatellut, silloin kun Sohvin puhe ei ollut lähtenyt käyntiin, että oppisiko Sohvi puhumaan nopeammin jos laitetaan hänet päiväkotiin. Varmaan oppisi, mutta toisaalta, miksi pitäisi oppia nopeammin puhumaan? Olen myös toistuvasti ollut todella kyllästynyt tähän köyhyydessä elämiseen. En voi varmaan käsittää sitten kun palaan työelämään, että onko minulla oikeasti kaikki tämä raha käytössä? Jatkuvasti pelaan luottokortilla ja kikkailen laskujen kanssa. Toisaalta. Vaikka rahallisesti olen köyhä ja todella kypsä tähän köyhyyteen, niin onhan näihin kotiäidin vuosiin mahtunut valtava määrä käsittämättömän onnellisia hetkiä. Niitä ei voi rahalla ostaa. Ja luulen, että kotiäitiys on kasvattanut minua vanhempana enemmän, kuin jos Sohvi olisi laitettu päiväkotiin kasvamaan.
Saunassa aamun polskuttelujen jälkeen lähes tyhjässä uimahallissa.
Nyt olemme siinä onnellisessa pisteessä, että Sohvista alkaa nähdä kuinka hyvin hän jo solahtaisi päiväkotiin. Hän on kiinnostunut muista lapsista ja hakee kontaktia. Lyhyet vastavuoroiset leikit onnistuvat jo muiden lasten kanssa. Sohvi on aika rohkea ja Sohvi on oppinut puhumaan. Ja suurin asia on se, että Sohvi on alkanut käskyttämään äiteetä pois. Jos hän vaikka haluaa leikkiä nyt mummun kanssa, niin äiti käsketään pois. Hauskinta oli kun Sohvi komensi minut eräänä päivänä "töihin" ja osoitti tietokonetta. Hän lähtisi iskän kanssa ulos ja äiti jäisi töihin. Äiti oli tästä hyvin kiitollinen, sillä äitillä oli töitä rästissä. Olen saanut tehdä hieman töitä tässä kotihoidon ohella ja hyvin kiitollinen siitä. Se on ollut hyvää vastapainoa kotiäitiydelle ja siitä on saanut kivasti pientä lisärahaa. Ilman tätä mahdollisuutta olisin tuskin kyennyt olemaan kotona kolmea vuotta.
Lopulta, jokainen vanhempi tietää itse parhaiten, milloin lapsi tulee laittaa päiväkotiin. Joskus se tapahtuu pakon sanelemana ja joskus tarkasti suunniteltuna. Tärkeintä on, että lapsesta huolehditaan.
Äiteen tunnustuksia on huumorilla höystettyjä poimintoja uhmaikäsen Sohvin ja uusavuttoman äiteen kasvusta ihmisinä.
