Kun uhmaikä jatkuu, jatkuu ja jatkuu...

Niin siis kauanko tätä vielä kestää?

Kaikki alkoi jo 1v 8kk iässä kun taapero alkoi lyömään tai uhkaili puremisella, kun hänen mielipiteitään ei nähty. Oli pään lyömistä lattiaan kun tahtoa ei saanut läpi. Pinnasängystä kiivettiin helposti ylitse ja nukahtaminen oli uusissa ongelmissa. Asiaa ei yhtään helpottanut se ettei taapero puhunut joten yhteistä kieltä asioiden selvittämiseen ei ollut. Lopulta tuli ihana seesteinen hetki juuri ennen 2v ikää.. kunnes sitten pamahtikin uhmaikä täysillä päälle siinä heti 2 v jälkeen.

Kun vertaan aikaa nyt (Sohvi on 3v) ja silloin uhman alussa, niin okei, julkisia itkupotkuraivareita ei enää ole ollut, luojan kiitos. Ei ole tarvinnut jännittää tai perua menoja uhmiksen mielentilan mukaan. Ja nyt kun kaikki hampaatkin ovat puhjenneet, niin ei ole enää sitä särkykiukkuakaan. Joten kyllä, olen kiitollinen että olemme päässeet tähän pisteeseen, jossa moni asia on helpottanut ja ehkä ratkaisevana tekijänä on ollut se, kun Sohvi oppi puhumaan. Nyt asioista ja tunteista on voitu keskustella paremmin. Kuitenkin on päiviä, kun mietin, että kauanko tämä uhmaikä oikeen jatkuu? Eikö tätä ole kärsitty jo ihan tarpeeksi. Ihan tosi. Joinain päivinä uhmiksemme tunteet käyvät edelleen niin herkillä, että hän loukkaantuu hyvin pienistä asioista, koko päivän. Siis äidin mielestä pienistä asioista. Jos sanon jonkin asian liian jämäkästi tai käskevästi hän alkaa pienesti nyyhkyttää ja sitten purskahtaa lohduttomaan itkuun. Otan hänet syliin ja lohdutan, selitän, "kun me myöhästytään kohta", "kun äitiä väsyttää", "kun tulee iso sotku". Eli ne tyypilliset tilanteet, joissa äidin ääni alkaa tiukentua. Tulee pakostakin mieleen, olenko kasvattanut lapsestani liian herkän. Onko se edes mahdollista? Eikö herkkyys ole synnynnäistä ja kovuus se suojamuuri joka herkkyyden ympärille rakennetaan. Vaikka juuri tätähän halusin, että hän uskaltaisi aina näyttää tunteensa ja ilmaista, jos tulee loukatuksi tai joku on epäkunnioittava häntä kohtaan. Että hän ei tukahduttaisi ja kerryttäisi sisälleen kaikkea sitä paskaa, mitä maailma pakostakin lykkää eteen. Ja jos hän ei reagoisi noin voimakkaasti niin enhän tajuaisi itsekään kuinka olen ärjähtänyt jostain asiasta, jonka olisi voinut sanoa ihan nätistikin. Ja haluan olla lastani kohtaan kunnioittava, jotta hän lopulta keräisi elämänsä varrelta lähelleen niitä ihmisiä, jotka ovat mukavia ja kunnioittavia. Monestihan sitä kerääntyy ympärille niitä samantyyppisiä ihmisiä joiden kanssa on lapsuutensa viettänyt, koska on tottunut itse juuri tietynlaiseen tunneilmastoon. Oli se sitten sellainen, jossa huudetaan ja raivotaan ja tavarat lentelee tai sellainen, jossa mökötetään maailman tappiin asti, eikä koskaan puhuta asioita halki. Toivoisin, että meidän perheen ilmapiiri olisi sellainen, ettei kenenkään tarvitsisi varoa suututtamasta ketään eikä kenenkään tarvitse kävellä kuin lasinpalasilla. Että virheiden tekeminen ei olisi maailmanloppu ja että lapsi saisi meluta, nauraa, itkeä ja huutaa, olla lapsi. Että olisi halveksunnan, paheksunnan, virheiden kyttäyksen ja moittimisen sijaan, kunnioitusta, edes yritystä ymmärtää toisia ja kannustusta. Koska mehän ollaan samassa veneessä. Mistä me saadaan tukea ja voimaa, jos ei meidän omasta perheestä. Joten, kyllä, hän saa olla herkkä. Hänen täytyy olla herkkä, jotta me paatuneet aikuisetkin ymmärretään olla herkempiä.

Mutta silti, ihan tosi. Koska tämä loppuu? Koska olen jotenkin itse ajatellut, että päiväkodin aloitus voisi tehdä hyvää. Sohvi saisi tavallaan "oman elämän" eikä olisi niin riippuvainen meidän aikuisten tunneilmastosta. Hänellä olisi muutakin elämää ja paljon muitakin ihmisiä elämässä. Voin olla tässä ihan hakoteillä, mutta jos peilaan asiaa aikuisen ihmisen elämään niin on ihan tervettä, että kaikilla olisi jotain perheen ulkopuolista elämää. Joku jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, viettää mukavaa aikaa ja pitää hauskaa. Jää nähtäväksi pitääkö teoriani paikkansa, vai puretaanko päiväkodin ikävät tapahtumat iltaisin itkuhuutona kotona? Todella toivon, että niin ei käy, vaan päiväkodista saisi useimpina päivänä sellaista positiivista energiaa, "Sohvi osaa itse" ja "oppii uusia taitoja" ,"tapaa kivoja kavereita" -tyyppistä energiaa. Pienen googlauksen jälkeen, saatan ollakin oikeilla jäljillä, koska päiväkodin aloitus, jos mikä on itsenäiseksi, äidistä erilliseksi ihmiseksi opettelua ja niinhän tapahtuu, kun Sohvi saa päiväkodissa touhata aivan omiaan ilman äidin valvovaa silmää.

Uhmaiän pituuteen ei google anna paljon lohdun sanaa. Sen kesto vaihtelee ja useimmilla on ohi 4-5 vuoden paikkeilla. Siis vielä 2 vuotta tätä!!! Mutta kaiken järjen mukaan, kun uhmaiän tarkoitus on täyttynyt, eli lapsi on kasvanut erilliseksi omaksi itsekseen niin uhmaikä lakkaa. Ja uhmaikä voi lakata äkillisestikin MLL sivujen mukaan. Keskustelupalstojen perusteella taas lapsen uhma jatkuu enemmän ja vähemmän sinne murrosiän jälkeiseen aikaan, että välillä tulee mukavia suvantovaiheita ja sitten taas harataan vastaan joka asiassa. Tavallaan tämä kuulostaa loogiselta, koska eihän mikään 3 vuotias ole vielä kauhean itsenäinen ihmisyksilö. Tulee vielä monta vaihetta ennen kuin lapsi on valmis lentämään pesästä.

Ei tähän ole mitään varmaa vastausta. Se voi loppua huomenna tai sitten vain tauota hetkeksi. Se voi jatkua vielä vuosia, mutta varmasti tulee helpompia vaiheita välillä. Se mikä on varmaa, on se, että lapsi on kuin peili. Mitä enemmän jaksan vastata tunnekuohuihin lempeästi ja lohduttaa pettymysten äärellä, sitä enemmän Sohvi oppii näistä tilanteista taitoja selvitä voimakkaista tunteista ja pettymyksistä elämässään.

"Kukkuu kakka äiti" -puheenkehitys osa 2

Ennen 2- vuotisneuvolaa tuskailin sitä, kun Sohvin puhe ei ollut lähtenyt luistamaan ja sanoja tuli vain muutama. Neuvolassa kävimme Sohvin ollessa vähän yli 2 v ja sovimme kontrollipuhelun 1/2 vuoden päähän ja sitten lähete puheterapiaan, jos puheenkehitys ei ole lähtenyt kunnolla vauhtiin. On kyllä uskomatonta, miten nopeasti se puhe sitten aivan yhtäkkiä lähti kehittymään. Neuvolakäynnistä oli kulunut vain kuukausi, kun Sohvi sanoi jo ensimmäisen 3- sanaisen lauseensa tilanteessa, jossa äiteen huomio oli kiinnittynyt jonnekin muualle (ei tietenkään kännykän ruudulle, mutta jonnekin) ja saadakseen äiteen huomion, hän kauniisti muotoili ensimmäisen ison lauseensa: ”Kukkuu kakka äiti”. Ja voin sanoa, että kyllä sai heti huomioni tällä lauseella. No minä repesin nauramaan, sillä niin puskista tuli tuo lausahdus. Ja huojentunutkin olin, koska voin sitten terkkarille kertoa, että kyllä osaa kolmisanaisia lauseita. No, oikeasti tuon yksittäisen tokaisun jälkeen Sohville vakiintui parissa kuukaudessa lähinnä kaksisanaisia lauseita, niinkuin: "isi nukkuu" tai "haukku haukkuu". Ja uusia sanoja alkoi tulla oikeen vauhdilla siinä 2v 3kk kohdalla ja hän alkoi matkia kaikkia mielenkiintoisia sanoja, mitä me sanottiin.

Eräänä päivänä lapseni sanavarastoon oli ilmestynyt sanat ”kauko” ja ”kaija”. Ihmettelin ketä ovat nämä Kauko ja Kaija, sillä emme tunne ketään sen nimisiä ihmisiä. Seuraavana päivänä kävi ilmi että ”Kaija” tarkoitti Ryhmä-haun Kaja-hahmoa ja ”kauko” tarkoitti Sohvin kauko-ohjattavan pikkuauton kaukosäädintä. Asia selkee. Muita ensimmäisiä käyttöön otettuja sanoja on ollut: äiti, kuu, kakka, kukka, kukkuu, haukku, isi, mummu, puu, pupu, pii paa, pipi, kaikki (usein se tarkoittaa karkki, joskus kaikki), piip piip (pikkukakkosen pelisovellus), puvva (pulla). Näissä sanoissa muuten rehellisesti näkyy, mistä meidän arki koostuu ja tällä sanavalikoimalla on mahdotonta valehdella, että ”ei meillä ikinä herkutella tai todellakaan anneta noin pienen pelata mitään saati sitten katsoa piirrettyjä. Ihan on oppinut lastenkirjoista tuollaisia sanoja.” No totuus on, että piirrettyjä meillä katsotaan aika paljon. Ryhmä hau on tullut äidillekin rasittavan tutuksi. Pullasta Sohvi ei oikeasti edes tykkää (?), muutakun nyppii joskus sokereita siitä päältä. Karkeista Sohvi tykkää ja ne tarkoittaa yläkaapissa olevia 3 vuotta vanhoja kivettyneitä minivaahtokarkkeja, jotka ostin eräänä jouluna kaakaota varten. Harvemmin tulee miehen kanssa ostettua muuta karkkia kuin suklaata. Pikkukakkosen pelisovellusta Sohvi on käyttänyt alle 5 kertaa elämänsä aikana, koska vaikuttaa koukuttuvan siihen aika rajusti pienestäkin käytöstä ja siksi jatkossakin saa pelata vain erityistilanteissa esim. kun koko perhe on flunssassa. (Saas nähdä tuleeko tämä pitämään oikeasti paikkansa.)

Sohville on tullut hiljattain mahdoton tarve erotella kaikki maailman ihmiset isiin ja äiteihin. Hän saattaa mennä tuntemattoman miehen luo ja sanoa ”isi”. Mietin siinä, että luuleekohan nämä miehet, että Sohvi on orpo tai että olen yksinhuoltaja, joka on opettanut sille tuollaisen tempun, jotta voin iskeä miehiä. Ihan samalla tavalla ollessaan iskän kanssa menee Sohvi naisten luo kutsuen heitä äitiksi. Ihmiset ovat tästä kumminkin onneksi huvittuneita. Sohvi on aika hyvä erottamaan miehet ja naiset, toistaiseksi vain kerran hän on sanonut isiksi vanhempaa rouvashenkilöä, jolla oli lyhyet hiukset. Näinä moderneina aikoina ei tietysti saisi lokeroida ihmisiä mihinkään ja harvalla Sohvin lokeroimalla on edes lapsia. Mutta minkäs teet.

Sohvilla on myös erityisiä heilutus-päiviä, jolloin hän tervehtii ahkerasti tuntemattomia ihmisiä. Uhreiksi valikoituvat erityisesti lähelle taaperoa ajautuneet ihmiset. Käsi viuhuu ja hän hokee tiukassa katsekontaktissa ”hei, hei, hei, hei, hei, hei, hei...” eikä hän lopeta tervehtimistä, ennen kuin saa vastatervehdyksen. Sohvilla on myös välillä tapana matkia muiden ihmisten naurua. Toisten ihmisten iloiset naurunpurskahdukset saavat taaperon välittömästi purskahtamaan tekonaurulta kuulostavaan ivalliseen hahatukseen. Ihan vähän nolottaa, koska tarkoitus ei ole todellakaan ivata ketään, mutta jos ei näe, että taapero siellä hohottaa uimahallin pukkarin toisessa päädyssä niin tilanne kuulostaa joltain teinien lapselliselta pilailulta. Yritän sitten selittää kovaan ääneen, että joku on tosi iloinen siellä. Jotta kaikki kuulijat ymmärtävät, että taapero täällä vain opettelee ääntelehtimään.

Puhe vaikuttaa siis kehittyvän rytinällä ja sitä on ollut jännittävää seurata. Toistaiseksi on epävarmaa kuinka taitavaa puheen tulisi olla muutaman kuukauden kuluttua, että puheterapialähetettä ei tarvittaisi. Käsitin, että monisanaisia lauseita. Pääasia kuitenkin on, että olen itse nyt todella huojentunut, kun puhe on nytkähtänyt vauhdilla liikkeelle eikä enää huoleta, etteikö hän puhumaan oppisi. Ja siitä nyt ei ole mitään haittaa, vaikka käytäisiinkin siellä puheterapeutilla. Jää nähtäväksi ja palaan vielä puheasioihin.

Luitko jo?: "Se puhuu vihdoinkin! -puheenkehitys osa 3".

2- vuotis neuvola

(Tässä linkki myös: 3-vuotis neuvolaan)

2- vuotis neuvolakäynti tuli ajankohtaiseksi. Ainoa asia, mikä itseä mietitytti oli Sohvin puheenkehitys. Itsestä tuntui, että pitäisikö Sohvin ehkä osata jo enemmän sanoja. Muutenkin kyllä aina vähän jännittää neuvolakäynnit. Että mitä jos olenkin erimieltä neuvolan kanssa jostain. Tai mitä jos neuvolan jälkeen olen taas vaan entistä huolestuneempi. Tai mitä jos neuvolasta lähtiessä tunnen itseni ihan paskaksi vanhemmaksi. Kokemuksia kun on ollut kaikenlaisia.

Käynti meni kuitenkin oikein hyvin. Sohvilla oli juuri hyvä vaihe menossa jolloin kaikki sujui ja äitiä toteltiin ja mitään ongelmaa ei ollut missään. Kun menimme neuvolatädin huoneeseen, oli hän laittanut sinne jo valmiiksi tavaroita, joilla testattaisiin Sohvin osaamista. Pöydällä oli palapeli, lattialla oli palikoita, vetolelu ja pallo. Heti astuttuamme huoneeseen Sohvi meni välittömästi potkaisemaan palloa ja sitten muiden lelujen kimppuun. Käytännössä käynti meni kokonaisuudessaan niin, että äitee ja neuvolatäti juttelivat kilpaa pöydän äärellä sillä välin kun Sohvi itsekseen potki palloa, teki palikoista tornia ja pelasi palapelin yhä uudestaan ja uudestaan. Keskustelimme mm. ruokailuista, nukkumisesta, tahtoiästä ja puheenkehityksestä. Tädillä oli sellainen maratonpaasaus menossa, että kertaalleen rohkeasti puhuin hänen päälleen, jotta sain asiani sanotuksi. Mutta häntä tämä tuskin haittasi, sillä olimme selkeästi molemmat puheliaalla päällä. Paitsi Sohvi, joka muutaman kerran tokaisi ”ka” . Kotona Sohvi sanoo usein ”Ka” (katso) tai ”äiti” ja sitten on muutamia viittomia (kärpänen, perhonen, auto) ja ääntelyjä (mitä haukku, lintu, kissa sanoo). Neuvolantäti kertoi, että yleensä hän seuraa sitä puheenkehitystä sinne 2,5 v ikään ja sitten tarvittaessa tehdään lähete puheterapiaan, jonne on 6kk jono eli vasta 3 vuotiaana arvioidaan siellä tilannetta tarvittaessa. Mutta kaikki oppivat puhumaan niin omassa tahdissaan, että ei ole mitään syytä nyt siitä olla huolissaan. Eikä kuulemma edes sitten, jos puheterapialähete joskus tehdään.

Koska Sohvi oli puuhaillut koko ajan testausvälineillä, ei erikseen ollut tarvetta lähteä testaamaan näitä. Pallon potkaisu sujui. Palikoita oli lattialla 3-4 ja niistä Sohvi kokosi jo monta kertaa tornin. Pöydällä oli nuppipalapeli, jossa piti yhdistää palasessa ollut eläimen kuva siihen kohtaan laudalla, missä oli sama kuva. Tämän Sohvi teki monta kertaa, kunnes kyllästyi. Sohvin pituus mitattiin vielä vauvamittarilla selällään ja se meni hienosti. Sohvista tuntui varmaan mukavalta olla vielä vauva pienen hetken ajan. Painoa varten Sohvi hienosti nousi puntarille seisomaan. Olin yllättynyt ja huojentunut, että paino ja pituus menivät omilla käyrillään. Sohvilla oli juuri ollut kova oksennustauti ja sen jälkeen oli ymmärrettävästi maistunut ruoka hyvin heikosti. Olin varma, että painokäyrä notkahtaisi, mutta tässä se nähdään, että kyllä lapsi itse ottaa kaiken tarvittavan vaikka näyttää siltä, että se syö vain kaksi murua. Sohvin päänympärys oli tipahtanut isommalta käyrältä ”normaalikäyrälle” , tämä oli kuitenkin ihan normaalia. Kaikki meni siis mukavasti ja sovittiin, että hän soittelee sitten 2,5 v kohdalla ja jutellaan puheasioista.

Kun palasimme aulaan, Sohvi halusi vielä hetken leikkiä. Olihan aula täynnä hienoja leluja. Aloin hetken päästä jo vähän muistutella, että tästä kohta lähdetään kotiin. (Todellisuudessa pelkäsin, etten saa Sohvia ikinä lähtemään kotiin ilman huutoitkuraivaria potevaa tyttöä kainalossa raahaten.) Sanoin vielä Sohville, että ”laita lelut takaisin paikoilleen, niin sitten aletaan lähteä kotiin”. Olin ihan äimänkäkenä kun Sohvi kiltisti laittoi kaikki lelut huolellisesti takaisin paikoilleen ja tuli sitten pukemaan. Eräs terkkarikin siinä sattui tämän nähdä ja yhdessä ihasteltiin, miten kiltti tyttö on. Tämän muiston talletin onneksi syvälle sydämeeni, sillä en voinut vielä aavistaa, että pian puhkeaisi todellinen uhmaikä päälle ja nämä kiltit ajat olisivat pelkkä kaukainen muisto vain.

3-vuotis neuvola