Lapsen turvataidot -miten opetan näitä lapselleni?

Turvataidot on ollut asia, jonka olen halunnut opettaa omalle lapselleni heti alusta alkaen. Ongelmana on ollut, etten oikein tiedä miten opettaa ja mitä sanoa. Miten ihmeessä opetan lapselle turvataitoja?? Tähän olen löytänyt hyviä vinkkejä väestöliiton sivuilta ja sitten näistä ihanista Pikku Kakkosen videopätkistä: Jes! Mun ei tarvii sanoa mitään, sen kun laitan videon pyörimään niin ihana täti kertoo kehonosista ja uikkarisäännöstä. Meillä näitä katsottiin vajaa 3 vuotiaan kanssa useamman kerran, sillä yhdestä kerrasta ei vielä jäänyt juuri muistijälkeä. Sohvin lempparivideo oli uikkarisääntövideo luultavasti siksi, että rekvisiittana oli mukavia uimavälineitä, räpylää ja uimarengasta.

No olihan minun vanhempana vielä ryhdistäydyttävä ja puhuttava tästä tärkeästä asiasta, mutta nuo pikku kakkosen videot antoivat siihen tukea ja niitä sanoja suuhun, mitä sanoa? Eli käytännössä lapselle kerrotaan esim. suihkussa mitä on eri kehon osien nimet (mm. pimppi, pippeli, peppu, tissit, napa, reidet, maha...), jotta hän tietää mistä puhutaan ja että uimapukualueelle ei saa kukaan koskea ilman lupaa. Eikä myöskään lapsi saa koskea toisen uikkarialueelle ilman lupaa. Se on jokaisen omaa aluetta.

"Kukaan ei saa koskea ilman lupaa." Tästä muodostui itselleni heti suuri dilemma. Entäs kun äiti tai iskä pyyhkii takapuolta tai jos on jotain näppyjä alapäässä ja vanhempi haluaa kurkistaa että pitääkö niistä olla huolissaan. Miten tämä sääntö sitten käytännössä pätee, vai ovatko vanhemmat poikkeus tähän sääntöön? Eivät ole. Nimenomaan vanhempien suhtautuminen lapsen kehon rajoihin opettaa lapselle sen miten muut saavat häntä koskettaa ja onko hänen kehonsa arvokas ja saako siinä olla rajoja. Useinhan lapsi huutaa että pyyhkimään, joten takapuolta ei kosketeta ilman lupaa. Jos pitää tutkia jotain näppyjä tarkemmin, pitää lapselta pyytää tähän lupa. "Saako äiti kurkata mitä punoitusta sulla on tuossa alapäässä?" Pointti on opettaa lapselle, että hänen erityisiä kehonosiaan kunnioitetaan. Koska silloin hän osaa vaatia myös muita kunnioittamaan niitä kaikissa mahdollisissa elämäntilanteissa, joita hän tulee kohtaamaan läpi elämänsä. Ja se tapahtuu kysymällä lupaa.

Vaippaikäiselle vauvalle kehon ja omien alueiden kunnioitusta opetetaan olemalla hellä ja empaattinen vaipanvaihdoissa. Uhmaikäisen kanssa voi joskus joutua takkumaan, vaikka siitä saako vaippaa vaihtaa. Silloin kannattaa antaa vähän aikaa ja kysyä hetken päästä uudestaan. Jos tulee tilanteita, että lapsen omille alueille joudutaan koskemaan ilman lupaa, voi kunnioitusta lapsen tahtoa ja kehoa kohtaan kuitenkin osoittaa olemalla pahoillaan ja selittämällä miksi säännöstä poikettiin. "Olen pahoillani että pesen sun pepun, vaikka et haluaisi mutta ripuliräjähdys pitää saada pois, muuten se aiheuttaa haavoja." Näin lapsi ymmärtää tilanteen olevan poikkeuksellinen/ tai sitten ei ymmärrä, mutta olet tehnyt parhaasi.

Turvataitojen avulla lapsi oppii, että omaa kehoa ja omia rajoja pitää muiden kunnioittaa. Ja parhaiten hän tulee sen oppimaan kun vanhemmat suhtautuvat kunnioittavasti hänen omiin uikkarialueisiinsa. Alueista on hyvä puhua esim. suihkussa käydessä kun lapsi alkaa ihmetellä vanhempien omia alueita. Silloin kerrotaan alueiden oikeat nimet ja että nämä ovat tärkeitä omia alueita joihin ei kukaan saa koskea ilman lupaa.

On myös hyvä muistuttaa lasta, että mikään kosketus ei saa jättää kurjaa oloa tai olla salaisuus. Tällaisesta pitää aina kertoa luotettavalle aikuiselle.

Tässä vielä pikkukakkosen linkki, josta löytyy muutama hyvä lyhyt video aiheesta.

Tiivistettynä videoiden sanoma:

1. opetetaan kehonosien nimet

2. opetetaan uikkarisääntö (uikkarialueelle ei kosketa ilman lupaa)

3. millainen on hyvä kosketus

4. kolmen kohdan sääntö (sanotaan ei, mennään pois, ei kuunnella selityksiä)

   
   

Väestöliiton sivuilta löytyy myös hyvää tietoa turvataidoista. mm. juliste

Väestöliitolta löytyy myös ohjeita digiturvataitoihin.

3 vuotis neuvola tehtävät

Tässä testit mitä Sohvin 3 vuotis neuvolassa testattiin, välillä mietin testataankohan muualla maailmassa samoja asioita 3 vuotiailta? 3v neuvola kesti noin tunnin ja siihen kuului nämä tehtävät ja sitten jutustelua terkkarin kanssa.

-pullon korkin avaaminen (suomalaisten tärkeimpiä taitoja)

-näyttää kuvasta pyydetty esine/asia esim. "tässä on pallo, pullo ja pelle, näytä minulle pullo" (pullo teema vaan jatkuu)

-seistä yhdellä jalalla (eikös tää oo perinteinen poliisin rattijuoppo-testi?)

-kävellä varpaillaan

-hypätä tasajalkaa

-heittää pallo (ei tarvitse osata vielä ottaa koppia)

-käytiin läpi mitä värejä osaa

-kuvasta piti näyttää ihmisen eri kehonosat (silmät, jalat, kädet, pää)

-kuvasta, jossa on kaksi hahmoa piti näyttää kumpi on iso ja kumpi pieni

-piirtää mallista viiva

-lajitella punaisia ja keltaisia lappuja punaiseen ja keltaiseen koriin

-tehdä palikkatorni n.9 palikkaa

-lähinäkötesti taulusta, jossa on perinteisten E-kirjainten sijaan kuvioita: neliö, talo, omena ja ympyrä (voi joko sanoa ääneen tai osoittaa edessä olevasta lapusta mikä kuvio on kyseessä)

-pituus ja paino

Kun googlailin huomasin, että aika paljon on vaihtelua ympäri Suomen 3 vuotisneuvolan sisällössä. Jossainpäin Suomea ei äitiä edes oteta mukaan huoneeseen, vaan lapsi suorittaa tehtävät terkan kanssa kahden. Siinä pitää kyllä olla aika reipas 3 vuotias. Sohvilla meni hyvin testit vaikka virheitäkin tuli ja kokonaiskuvahan tässä ratkaisee. Terkkari kehui, että harvoin saa näin nopeasti tehtävät käytyä läpi 3 vuotiaan kanssa. On yleistä, että ohjeita pitää muotoilla monta kertaa uudelleen ja 3v voi vaatia paljonkin suostuttelua, puhumattakaan jos on juuri uhmaikä pahimmillaan ja kaikkeen on vastaus jyrkkä "ei!". Sohvilla sattui nyt olla pahin uhma jo takanapäin. Muutamassa kohtaa Sohvi tarvitsi äidin rohkaisua, mm. nämä liikunnalliset testit teki äitikin mallina. Myös palikkatornin rakentelussa Sohvi teki ensin vankan kaksirivisen tornin ja kaipasi sitten lisää ohjeistusta, että hoksasi laittaa kaikki palikat päällekkäin. Näkötestissä meni yksi väärin, mutta se mahtuu virhemarginaaliin. Sohvi sai ensin nimetä itse näkötestin kuviot (neliö, omena, ympyrä, talo). Sohvilla neliö oli ikkuna ja ympyrä oli pallo. Hän myös mielummin näytti kuvat paperilta edestään, kuin sanoi ne ääneen.

Täytyy kyllä sanoa, että kaikki terkkarin käyttämät kuvat olivat kyllä kamalia suttuisia vanhoja mustia piirroskuvia. Viralliset testikuvat alkavat olla auttamatta vanhentuneita. Olisi nykypäivää päivittää kuvat valokuviin. Kuva, josta näytettiin kehonosia oli hyvin kolmiulotteinen ja taiteellinen. Tähän olisi ollut hyvä jokin hyvin yksinkertainen ja selkeä kuva ihmisestä. Sohvi ei osannut heti sanoa, missä ihmisen silmät olivat, sillä luomet olivat kiinni. Kiinnitin myös huomiota, että pullo-kuvan muoto oli viini/viinapullo eikä mikään tutumpi marketin moderni limsa- tai mehupullo.

Testien jälkeen juteltiin mm. Sohvin syömisestä, nukkumisesta, pottailusta, päiväkodin aloituksesta, puheesta, perheen tukiverkostosta ja siitä ovatko vanhemmat samalla kartalla kasvatuksen suhteen. Näissä ei meillä mitään sen kummempaa huolta ollut tällä kertaa ja innolla/kauhulla vaan odotetaan päiväkodin aloitusta.

Olin luvannut, että Sohvi saa leikkiä aulassa leluilla vielä hetken neuvolan jälkeen. 20 min jälkeen aloin vihjailla, että kohta lähdetään sitten kotiin. Erilaisia leluja oli kuitenkin valtava määrä ja alkoi olla mahdotonta saada Sohvi lähtemään, kun hän ryntäsi aina uusien lelujen kimppuun. Aulassa ei ollut muita ihmisiä, joten annoin Sohvin leikkiä. Mutta lopulta, pakkohan meidän on täältä lähteä. Kun olin antanut Sohville jo monta kertaa siimaa, että vielä ne autot parkkiin ja sitten lähdetään, mutta hän oli tämän tehtyään rynnännyt aina uusien lelujen kimppuun, otin perinteiset keinot käyttöön. En ole ylpeä tästä, mutta uhkaus: "Äiti lähtee nyt. Jäätkö tänne yksin leikkimään?" No reipas 3 vuotiaani sanoi siihen iloisesi että "joo." Olin hämmentynyt. Niin. No. Hän nähtävästi todellakin odottaa jo päiväkodin alkua ja sitä, että äiti sanoo heippa ja hän saa jäädä leikkimään uusilla leluilla. Eihän lasta saisi uhkailla hylkäämisellä, mutta aloin olla epätoivoinen. Seuraava keino, lahjonta: "Mennään kotiin ja tehdään jätskiannokset." Tätä tarjousta ei Sohvin tarvinnut kauan miettiä ja pääsimme lähtemään. Mietin vain. Millä ihmeellä saan Sohvin suostuteltua päiväkodista aina kotiin? Jaa-a, nähtävästi jätskillä. Tai sitten yritän vanhaa kikkaa ja sovin Sohvin kanssa etukäteen, että kun äiti tulee, niin sitten on lähdettävä. Ja sitten hakutilanteessa muistutan tästä sopimuksesta. Tai sitten otan koiran mukaan hakemaan Sohvia. No, raportoin tästä sitten lisää, kun päiväkoti on alkanut.

Luitko jo?

Päiväkodin aloitus - lapsi yritti karata, housut meni rikki ja vauhdikas aloitus tyssäsi flunssaan

Kirja 3 vuotiaalle - Sohvin kirjavinkit

Kun uhmaikä jatkuu, jatkuu ja jatkuu...

Niin siis kauanko tätä vielä kestää?

Kaikki alkoi jo 1v 8kk iässä kun taapero alkoi lyömään tai uhkaili puremisella, kun hänen mielipiteitään ei nähty. Oli pään lyömistä lattiaan kun tahtoa ei saanut läpi. Pinnasängystä kiivettiin helposti ylitse ja nukahtaminen oli uusissa ongelmissa. Asiaa ei yhtään helpottanut se ettei taapero puhunut joten yhteistä kieltä asioiden selvittämiseen ei ollut. Lopulta tuli ihana seesteinen hetki juuri ennen 2v ikää.. kunnes sitten pamahtikin uhmaikä täysillä päälle siinä heti 2 v jälkeen.

Kun vertaan aikaa nyt (Sohvi on 3v) ja silloin uhman alussa, niin okei, julkisia itkupotkuraivareita ei enää ole ollut, luojan kiitos. Ei ole tarvinnut jännittää tai perua menoja uhmiksen mielentilan mukaan. Ja nyt kun kaikki hampaatkin ovat puhjenneet, niin ei ole enää sitä särkykiukkuakaan. Joten kyllä, olen kiitollinen että olemme päässeet tähän pisteeseen, jossa moni asia on helpottanut ja ehkä ratkaisevana tekijänä on ollut se, kun Sohvi oppi puhumaan. Nyt asioista ja tunteista on voitu keskustella paremmin. Kuitenkin on päiviä, kun mietin, että kauanko tämä uhmaikä oikeen jatkuu? Eikö tätä ole kärsitty jo ihan tarpeeksi. Ihan tosi. Joinain päivinä uhmiksemme tunteet käyvät edelleen niin herkillä, että hän loukkaantuu hyvin pienistä asioista, koko päivän. Siis äidin mielestä pienistä asioista. Jos sanon jonkin asian liian jämäkästi tai käskevästi hän alkaa pienesti nyyhkyttää ja sitten purskahtaa lohduttomaan itkuun. Otan hänet syliin ja lohdutan, selitän, "kun me myöhästytään kohta", "kun äitiä väsyttää", "kun tulee iso sotku". Eli ne tyypilliset tilanteet, joissa äidin ääni alkaa tiukentua. Tulee pakostakin mieleen, olenko kasvattanut lapsestani liian herkän. Onko se edes mahdollista? Eikö herkkyys ole synnynnäistä ja kovuus se suojamuuri joka herkkyyden ympärille rakennetaan. Vaikka juuri tätähän halusin, että hän uskaltaisi aina näyttää tunteensa ja ilmaista, jos tulee loukatuksi tai joku on epäkunnioittava häntä kohtaan. Että hän ei tukahduttaisi ja kerryttäisi sisälleen kaikkea sitä paskaa, mitä maailma pakostakin lykkää eteen. Ja jos hän ei reagoisi noin voimakkaasti niin enhän tajuaisi itsekään kuinka olen ärjähtänyt jostain asiasta, jonka olisi voinut sanoa ihan nätistikin. Ja haluan olla lastani kohtaan kunnioittava, jotta hän lopulta keräisi elämänsä varrelta lähelleen niitä ihmisiä, jotka ovat mukavia ja kunnioittavia. Monestihan sitä kerääntyy ympärille niitä samantyyppisiä ihmisiä joiden kanssa on lapsuutensa viettänyt, koska on tottunut itse juuri tietynlaiseen tunneilmastoon. Oli se sitten sellainen, jossa huudetaan ja raivotaan ja tavarat lentelee tai sellainen, jossa mökötetään maailman tappiin asti, eikä koskaan puhuta asioita halki. Toivoisin, että meidän perheen ilmapiiri olisi sellainen, ettei kenenkään tarvitsisi varoa suututtamasta ketään eikä kenenkään tarvitse kävellä kuin lasinpalasilla. Että virheiden tekeminen ei olisi maailmanloppu ja että lapsi saisi meluta, nauraa, itkeä ja huutaa, olla lapsi. Että olisi halveksunnan, paheksunnan, virheiden kyttäyksen ja moittimisen sijaan, kunnioitusta, edes yritystä ymmärtää toisia ja kannustusta. Koska mehän ollaan samassa veneessä. Mistä me saadaan tukea ja voimaa, jos ei meidän omasta perheestä. Joten, kyllä, hän saa olla herkkä. Hänen täytyy olla herkkä, jotta me paatuneet aikuisetkin ymmärretään olla herkempiä.

Mutta silti, ihan tosi. Koska tämä loppuu? Koska olen jotenkin itse ajatellut, että päiväkodin aloitus voisi tehdä hyvää. Sohvi saisi tavallaan "oman elämän" eikä olisi niin riippuvainen meidän aikuisten tunneilmastosta. Hänellä olisi muutakin elämää ja paljon muitakin ihmisiä elämässä. Voin olla tässä ihan hakoteillä, mutta jos peilaan asiaa aikuisen ihmisen elämään niin on ihan tervettä, että kaikilla olisi jotain perheen ulkopuolista elämää. Joku jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, viettää mukavaa aikaa ja pitää hauskaa. Jää nähtäväksi pitääkö teoriani paikkansa, vai puretaanko päiväkodin ikävät tapahtumat iltaisin itkuhuutona kotona? Todella toivon, että niin ei käy, vaan päiväkodista saisi useimpina päivänä sellaista positiivista energiaa, "Sohvi osaa itse" ja "oppii uusia taitoja" ,"tapaa kivoja kavereita" -tyyppistä energiaa. Pienen googlauksen jälkeen, saatan ollakin oikeilla jäljillä, koska päiväkodin aloitus, jos mikä on itsenäiseksi, äidistä erilliseksi ihmiseksi opettelua ja niinhän tapahtuu, kun Sohvi saa päiväkodissa touhata aivan omiaan ilman äidin valvovaa silmää.

Uhmaiän pituuteen ei google anna paljon lohdun sanaa. Sen kesto vaihtelee ja useimmilla on ohi 4-5 vuoden paikkeilla. Siis vielä 2 vuotta tätä!!! Mutta kaiken järjen mukaan, kun uhmaiän tarkoitus on täyttynyt, eli lapsi on kasvanut erilliseksi omaksi itsekseen niin uhmaikä lakkaa. Ja uhmaikä voi lakata äkillisestikin MLL sivujen mukaan. Keskustelupalstojen perusteella taas lapsen uhma jatkuu enemmän ja vähemmän sinne murrosiän jälkeiseen aikaan, että välillä tulee mukavia suvantovaiheita ja sitten taas harataan vastaan joka asiassa. Tavallaan tämä kuulostaa loogiselta, koska eihän mikään 3 vuotias ole vielä kauhean itsenäinen ihmisyksilö. Tulee vielä monta vaihetta ennen kuin lapsi on valmis lentämään pesästä.

Ei tähän ole mitään varmaa vastausta. Se voi loppua huomenna tai sitten vain tauota hetkeksi. Se voi jatkua vielä vuosia, mutta varmasti tulee helpompia vaiheita välillä. Se mikä on varmaa, on se, että lapsi on kuin peili. Mitä enemmän jaksan vastata tunnekuohuihin lempeästi ja lohduttaa pettymysten äärellä, sitä enemmän Sohvi oppii näistä tilanteista taitoja selvitä voimakkaista tunteista ja pettymyksistä elämässään.