Kun uhmaikä/tahtoikä alkoi, tajusin pian 2 asiaa

Kun Sohvin uhmaikä alkoi rytinällä, tajusin 2 asiaa:

1.On pakko alkaa joustaa enemmän ja valita taistelunsa tarkkaan, muuten koko päivä on pelkkää takkuamista joka asiasta.

2.Ainakaan lapsestani ei näytä kasvavan lauman mukana menevä lammas. Hänellä on omaa tahtoa ja sehän on myös hieno asia.

Sohvin ollessa siinä kahden vuoden korvalla, meillä meni ihanasti. Tyttö totteli kiltisti äitiä ja sydämet vaan singahtelivat ilmaan, kun päivät soljuivat niin ihanasti taaperon kanssa leikkien/ruokaillen ja torkkuen.

Muutama viikko tämän jälkeen kaikki muuttui. Tuntui, että päivät olivat pelkkää huutoa ja itkua aamusta iltaan. Milloin siitä, että äiti oli avannut oven, vaikka Sohvi olisi halunnut. Milloin siitä, että äiti ehti vahingossa painaa valokatkaisimesta, vaikka Sohvi olisi halunnut. Välillä huutoitkua syntyi jostain asiasta, mikä jäi vanhemmille täysin mysteeriksi. Raivoitkukohtauksia oli helposti 10 päivässä ja se ajoi äiteen kyllä romahduksen partaalle. Tulee mieleen ne kansantarut joissa uskottiin, että oma lapsi oli kaapattu peikkojen maailmaan ja tilalle oli saatu vaihdokas, peikkolapsi, joka oli täysi riiviö. Alan ymmärtää mistä nämä sadut on peräisin. Niin rajulta tuo muutos tuntui, aivan kuin lapsi olisi vaihtunut. Taapero löi, yritti purra tai hakkasi päätään lattiaan tunnekuohuissaan.

Kun Sohvi oli jonkun aikaa kiukunnut päivät pitkät ja kieltäytynyt syömästä mitään ”oikeaa ruokaa”, ajattelin että tämä on taas joku mysteerinen vaihe. Eräänä päivänä kuitenkin hoksasin, että tytöllä helottaa toinen poski punaisena. Tämä toispuolinen helotus liittyi Sohvilla aina hampaidentuloon. Lisäksi tyttö oli halunnut vetää lounaaksi pari desiä jäisiä herneitä. Sillon tajusin katsoa suuhun ja huomasin, että sieltähän oli puskemassa viimeiset neljä isoa puruhammasta. Ei ihme, että kiukuttaa. Sohvi on aina reagoinut voimakkaasti hampaidentuloon ja sitä sanotaan, että nämä viimiset maitohampaat on ne kipeimmät. Aloin tarjota Sohville kipulääkettä. Joskus hän otti ja joskus ei ottanut, mutta kyllä se tuntui vähentävän kiukkuilua. Usean viikon ajan Sohvi tykkäsi tosiaan syödä kaikenlaista kylmää; wokkivihanneksia, herneitä, jätskiä. Mutta kyllä kiukkuun liittyi muutakin. Tahtoikä/uhmaikä oli alkanut.

Jakamisesta oli tullut mahdotonta. Lähinnä äiteen kanssa ei enää leikitty. Jos äiti koski Sohvin leluun, otti Sohvi lelun pois, saattoi heittää sen jopa taakseen ja samalla katsoi tiukan uhmakkaasti äitiä silmiin. Samoin uimahallissa alkoi Sohvi hermostua, jos joku otti pallon Sohvin läheltä, vaikka Sohvilla oli jo itselläänkin pallo sylissä. Sohvi kävi myös ahkerasti ”pyytämässä” muilta aikuisilta palloja tai kellukkeita, aivan kuin tietäen, että toiset lapset ei niitä hänelle antaisi kuitenkaan, mutta aikuiset ovat aina suhtautuneet ymmärtäväisesti hänen tarpeeseensa hamstrata leluja. Raivo iski myös siitä, kun olisi pitänyt mennä suihkuun uimahallissa, äitikään ei olisi saanut mennä. Ihmiset siirtyivät kauemmaksi suihkuttelemaan raivoavan taaperon lähettyviltä. Lopulta äitee kävi suihkussa yksin ja taapero oli tyytyväinen vasta päästyään pukkarille. Kaupassakin alkoi tulla yllättäviä raivokohtauksia. Hän olisi ilmeisesti halunnut itse avata itsestään avautuvat ovet ja heittäytyi dramaattisesti maahan raivoamaan ovien kohdalle. Toisella kertaa kaupan kassalla hän heittäytyi jo uhmakkaan dramaattisesti maahan mahalleen, mutta ei nähtävästi keksinyt mitään raivottavaa, kun nousi pian äidin houkuttelemana ylös lastaamaan tavaroita liukuhihnalle.

Usein huutoitku alkoi jo aamusta, kun jokin pieni asia ei mennyt hänen tahtomallaan tavalla. Aivan kuin hän olisi tyhjästä oikein keksimällä keksinyt mitä tahansa, mistä voisi nostaa hirveän metakan. Voin sanoa, että useamman kerran aamutoimissa tuli ääneenkin sanottua, että ”ei kyllä huvita lähteä mihinkään sun kanssa, jos sä vaan huudat”. Ja sehän on totta. Harva ihminen haluaa tietentahtoen tuntea noloutta, häpeää tai avuttomuutta julkisella paikalla. Ei houkuttele yhtään. Uhkaukseni tepsi kyllä välittömästi, jos oli Hoplop tms. jäämässä väliin ja oli sydäntä särkevää nähdä, kuinka Sohvi heti itkua nieleskellen skarppasi ja lopetti kiukuttelun ja pääsimme lähtemään. Ja usein kun lähdimme jonnekin karmean aamun jälkeen, tuli päivästä kuitenkin ihan tosi hyvä, eikä draamailuun tullut enää tarvetta. Silti tunnistan, että on täysin väärin uhkailla itkevää lasta. Sehän vain viestii, että lapsen tunteet eivät ole sallittuja tai tärkeitä. Porautuu suoraan lapsen itsetuntoon. Tämä on taas niitä omasta lapsuudesta opittuja taitoja. Ne istuu syvässä.

Mitä ihmettä vanhemman pitäisi tehdä sillon, kun koko päivä on aamusta asti pelkkää huutoa joka asiasta? Tässä on kyse siitä, että taapero opettelee sietämään pettymyksiä, eikö niin? Jos itse olisin pettynyt ja surullinen, en todellakaan toivoisi, että joku huutaisi mulle, että en kyllä lähde sun kanssa kauppaan, jos vaan itket koko ajan. Toivoisin lohdutusta. Mutta kun taapero ei välttämättä halua syliin, hän haluaa tuntea ja näyttää tunnetta. Usein hän vähän myöhemmin kuitenkin haluaa syliin. Sitten pitäisi sanoittaa se tunne. Että olet pettynyt, kun et saa nyt mehua tai kiukkuinen kun olet väsynyt. Tai sinua harmittaa nyt jokin asia tosi paljon. Äiti ei vaan oikein ymmärrä mikä.

Toisaalta mietin. Pitääkö vanhemman todella kestää kaikki ja pysyä aina rauhallisena? Joku yleinen paine pistää sanomaan, että tietenkin pitää pysyä aina rauhallisena ja vastaanottaa kaikki lapsen tunteet. Onko vanhemmalla oikeus näyttää omia tunteitaan? Eikö sekin ole huonoa esimerkkiä, että vanhempi yrittää peitellä ärtymystään ja väsymystään viimeiseen pisteeseen asti? Kerran, kun huutoitku alkoi taas heti aamusta ja enteili uuvuttavaa päivää, sanoin Sohville (vielä kun olin rauhallinen ja virkeä) tosi empaattisesti: ”Tiiätkö, kun äiti ei oikein jaksais, kun sä vaan huudat ja itket koko ajan.” Sanoin sen hyvin hiljaisella äänellä, vähän kuin tunnustaakseni, että minäkin olen vain ihminen. Sohvi hiljeni ja vaikutti yhtäkkiä tyytyväiseltä ja sen jälkeen aamutoimet sujuikin ihan hyvin. Eli ehkä ne lukuisat taaperon raivokohtaukset, joissa on jaksanut olla empaattinen, tuottivat nyt tulosta. Nyt Sohvi osasi nähdä äidin tunteet. No tätä en ole sen jälkeen muistanut käyttää, eikä tarkoitus olekaan vaimentaa aina kaikkia lapsen tunteita. Siitä ei hyvää seuraisi, mutta joskus todella tarvitsee sen pienen hetken, mielellään pidemmänkin, jotta voi keräillä voimia niihin tuleviin rankkohin päiviin.

Pahimpiin hetkiin olen kehitellyt keinon, jolla estän itseäni pillastumasta. Kun Sohvi raivoitkee jostain kymmenennestä asiasta, laitan tv:stä päälle jotain rentoa lifestyle-ohjelmaa, jossa tyytyväiset ihmiset puhelevat iloisesti niitä näitä. Koska olen ihminen, joka imaisee itseensä vallitsevan tunneilmapiirin, niin tästä saan sitä voimaa olla rento ja rauhallinen. Keksin myös yhden lauseen, joka sopii jokaiseen uhmakohtaukseen. En ole vielä kokeillut tätä, mutta tämä sopii joka tilanteeseen. Empaattisesti, rauhallisella äänellä: ”Eiköhän me tästäkin selvitä.” Tämä antaa voimaa myös itselle. Eiköhän me vanhemmatkin tästä selvitä. Hetki kerrallaan, eiköhän me tästä selvitä.

Pakko vielä sanoa, että vaikka taaperon julkisia raivareita on ollut lukuisia, en ole toistaiseksi koskaan kohdannut vihaisia tai halveksuvia katseita tai vanhemmuuteni arvostelua. Ehkä ne ihmiset ottavat jalat alleen mielummin kun jäävät seuraamaan tilannetta. Siitäkin huolimatta, joskus tuntuu, että olemme kuin kiertävä sirkus täynnä uusia esityksiä. Useimmiten taaperon raivotessa, kun katselen avuttomana ympärilleni, kohtaan jonkun lempeän hymyilevän katseen. Useimmat ihmiset muistavat mitä on olla kaksivuotiaan vanhempi. Hänellä on paljon tunteita ja hän uskaltaa näyttää niitä.

Luitko jo:

5 vinkkiäni uhmiksen raivareihin

Näin kokosin itselleni pinnan pidennyssuunnitelman

Kun lapsi ei tottele - käy silloin läpi nämä 5 asiaa

Uhmaikä ja raivarit - tässä 4 vaihtoehtoista tapaa reagoida

Kun uhmaikä jatkuu, jatkuu ja jatkuu

Mikä on uhmaiän tarkoitus?

Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa (tunnetaidot hukassa)

Luulen ja toivon, että nykyään kouluissa ja perheissä tunnetaidoista puhutaan. Itse 80-luvulla syntyneenä muistan, että jossain vaiheessa ala-asteella meille tuli uutena sellaisia Lions-tunteja ehkä kerran viikossa. Pidin tästä tunnista todella paljon koska koin, että tuntien aikana opin tuntemaan luokkalaisiani paremmin, varsinkin niitä keiden kanssa ei tullut hengailtua niin paljon. Tunnit lisäsivät itseluottamustani ja koko luokan yhtenäisyyden tunnetta ja nostattivat luokkahenkeä. Muuten en yhtään muista mitä sisältö varsinaisesti oli, jonkinlaista leikkiä kuitenkin. Löydän helposti googlaamalla Lions Quest -sivuston ja menetelmä siis porskuttaa vieläkin. Sivuilta löytyy kuvauksena: ”Hyvän ilmapiirin luominen ja toimivat vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä meille jokaiselle. Nämä asiat opitaan elämyksellisin ja osallistavin menetelmin.” Eli on sitä ainakin yritetty jo ysärillä opettaa ainakin näitä vuorovaikutustaitoja.

Huolimatta tästä hienosta menetelmästä ja hauskoista oppitunneista, omat tunnetaitoni eivät kuitenkaan ole huipuimmasta päästä. Tietysti niihin vaikuttaa eniten jokaisen perheen oma tunneilmasto ja opitut tavat. Jotkin tunteet sallitaan, toisia ei. Sain olla iloinen, onnellinen, ahkera ja hiljaa. Mutta en surullinen, vihainen, ahdistunut, masentunut, pelokas, tarvitseva tai äänekäs. Eikös kuulosta vähän sodanjälkeiseltä Suomelta? Vanhempien voimavarat menivät selviytymiseen, jolloin ei ollut aikaa tai energiaa käsitellä mitään lasten hankalia tunteita, kun piti kylvää peltoa ja lypsää lehmiä. Tämä malli on nyt jatkunut sukupolvelta toiselle. Kunpa sen saisi nyt katkaistua. Mistäs löytyisi hyvä menetelmä tahtoikäisen lapsen vanhemmalle luomaan hyvä ilmapiiri ja toimivat vuorovaikutustaidot? Tulee hetkiä, että kun tahtoikäinen huutaa, minä huudan takaisin. Kuvittelen jo silmieni edessä kuinka tämä malli jatkuu vielä kun hän on teini-iässä ja lopulta hänen muuttaessaan pois molemmat huokaavat syvään ja suhteemme jää etäiseksi. Vaikka 2-vuotiaamme ei vielä puhu, hän on jo oppinut matkimaan tätä syvään huokaamista.

Kaiken perustana on osata tunnistaa omia ja lapsen tunteita. ”Öö... sinua harmittaa, tai olet niinkuin vihainen siitä, että et saanut jätskiä aamupalaksi. Ei, ei, ei.. kun sinä olet pettynyt, eikö? Vai surullinen?” Ei ole helppoa ei. Ja sitten tunteita sanoitetaan lapselle, ei silloin kun hän huutaa (tämän opin hiljattain) vaan kun hän on vähän rauhoittunut. Yritän myös aina selittää miksi jotain on kielletty: ”Jos syöt jätskiä heti aamusta olet vaan kiukkuinen koko aamun, koska jätski ei pidä nälkää loitolla.” ja lohduttaa ajatuksella että ”voit saada jätskiä lounaan jälkeen tänään.” Yleensä Sohvi ei kyllä kiukuttele herkuista vaan hänen ongelmansa ovat jotain niin käsittämättömiä, että äitiä joskus naurattaa. Esim. se kun äiti on napsaissut valot päälle kylppäriin ja 2v alkaa huutoitkeä, koska hän olisi halunnut laittaa valot päälle. Tähän ei tietenkään auta se, että äiti sammuttaa valot, jotta Sohvi saisi ne laittaa päälle. Ei. Äiti on pilannut hänen koko päivänsä, hänen koko elämänsä, se taianomainen hetki, jolloin hän olisi saanut loistaa ja painaa katkaisimesta on kadonnut, se on poissa iäksi! Sitä ei enää koskaan saa takaisin! Mietin välillä tuleeko lapsestani psykopaatti, jos minä nauran kun hän huutoitkee? Mutta miten ihmeessä voin pidättää naurua, kun toinen draamailee niin uskomattomista asioista? Ehkä nauru on kuitenkin ok, jos sitten sen jälkeen osoitan empatiaa.

Yksi suuri haaste on, että kun uhmiksen kiukkupuuskia ei tule 1-2 päivässä vaan niitä voi tulla 10. Siinä alkaa kyllä äiteen energiat loppua iltaa kohden ja siksi äiti päätyy joskus huutamaan takaisin että ”nyt lopeta se huutaminen! se on ihan selvä asia, että läppäriä et rappusissa raahaa, se on kallis laite!” Sitten hävettää. Että on ylittänyt sen rajan ja mennyt räksyttämään toiselle takaisin. Mistä saisin kärsivällisyyttä, rauhallisuutta ja selkeyttä? Miten jaksaisin jokaisessa tilanteessa käyttäytyä johdonmukaisesti ja rauhallisesti? Miten voisin tunteillani ja olemuksellani ilmaista, että vaikka sinulla on voimakkaat tunteet, äiti on ihan rauhallinen ja sinun on turvallista ilmaista tunteita tässä.

MLL:n sivuilla neuvotaan: ”Lapsen toistuvien raivokohtausten vastaanottaminen voi olla hyvin uuvuttavaa. On tärkeää tiedostaa oman jaksamisensa rajat ja miettiä, miten arkea voi toisissa kohdin helpottaa: tee vain välttämättömimmät asiat ja lisää mahdollisuuksien mukaan omaa lepoa ja virkistäytymistä.” Enpä tiedä. Paskalta äidiltä tuntuu taas kumminkin.

”Mahdollisuus käyttää omaa tahtoa vähentää uhmaamisen tarvetta.” (https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-on-uhmaiassa/ ) Eli pitää antaa hänen saada tehdä omia päätöksiä eli valita kahdesta vaatteesta minkä haluaa pukea tai tumma vai vaalea leipä tai vesivärit vai sormivärit tms. Tätä pitää koittaa tehostaa, jos se todella vähentäisi kiukkupuuskien määrää. (kts. myös myöhemmän ajan 5 vinkkiäni uhmiksen raivareihin)

Itselleni on ollut valtavan haastavaa oppia sietämään itkevää, vihaista lasta. Juurikin sitä itkuhuutoa. No luonnollisesti sitä ei siedetty omassa lapsuudenkodissanikaan, joten olen oppinut pistämään syrjään sen ”oman sisäisen raivoavan lapseni” ja olemaan välittämättä siitä. Ja juuri niin yritän nytkin tehdä oman lapseni kohdalla, hiljentää hänet nopeasti, jotta itselläni ei olisi niin epämukava olo. Olenkin siis nyt pidemmän aikaa opetellut sietämään sitä huutoa. Niinhän sitä sanotaan, että huutoa tähän maailmaan mahtuu, eikä se huuto kohdistu ehkä edes minuun vaan tapahtumaan, jossa asioita, joita haluaisi ei aina saa. Sen sijaan, että elämälle katkeroituneena, nokka pystyssä tuhahtaisin että ” Tervetuloa maailmaan. Aina ei saa kaikkea! En minäkään ole saanut sitä ja tätä.” Yritän empaattisesti, tietäen miltä huutavasta lapsestani tuntuu pettymysten äärellä todeta: ”Niin, aina ei vaan saa kaikkea, mitä tahtoisi. Ja se tuntuu epäreilulta.”

Parhaimmillaan tilanteet menevät niin, että pysyttelen huutoitkevän uhmiksen lähellä. Istuen lattialla tai tuolilla hiljaa. Katson hänen tunnekuohuaan ja olen empaattisesti läsnä tilanteessa, enkä poistu takavasemmalle konfliktitilanteissa niinkuin ennen olen tehnyt. Nyt vain olen läsnä ja saatavilla. Voin yrittää silittää selkää, jos hän tulee lähelleni ja lopulta kun hän vähän rauhoittuu, hän tulee syliini ja halaan häntä ja sitten sanoitan tilannetta miten nyt osaan. Tätä äitee nyt opettelee. Ja tähän auttoi kyllä tuo kirja Aada ja kiukkuleijona.

Olen siis huomannut, että joskus on vaikeaa tunnistaa ja nimetä hänen tunteitaan. Tässä siis itsekin opetellaan tunteiden ihmeellistä maailmaa, kun omat tunnetaidot on vielä usein hukassa. Apuna ovat olleet lastenkirjat: Daynes: mitä tunteet ovat? sekä Aada ja kiukkuleijona. Sekä Peppe pillastuu. Pitää vielä etsiä lisää kirjoja ihan vaikka sitten itseä varten joku isojen lasten tunnekirja, joka on ehkä Sohville liian haastava. En tiedä mitä muutakaan tässä voi tehdä kun yrittää.

Luitko jo nämä postaukset?:

• Näin kokosin itselleni pinnan pidennyssuunnitelman

• 4 vaihtoehtoista tapaa regoida uhmiksen raivareihin

• 5 vinkkiä jotka ovat helpottaneet uhmaikäisen kanssa elämistä

• Tunnetaitokirjat lapselle ja vanhemmalle

• Kokoa tästä tunteiden ensiapuboxi tai rentoutumisboxi