Hyvä vanhemmuusopas kannustaa, tukee ja johdattaa - Tässä 3 arvostelua ja selkeä voittaja

Vanhemmuusopas ei ole se, mihin tartutaan silloin kun tuntee epäonnistumista vanhempana. Juuri silloin ei kaipaa yhtään lisää syyllisyyttä siitä, että on taas mennyt huutamaan tai tiuskimaan omalle lapselle. Nyt kun alla on hyvin mennyt jakso ja Sohvin uhmakauden ehkä pahimmat myrskyt ohitse, aloin selata vanhemmuusoppaiden valikoimaa. Nämä kolme kirjaa nousivat toistuvasti esille googlehauissani, joten halusin lukea nämä läpi. Arvioin kirjoja sen perusteella, miten paljon tai vähän syyllisyyttä ne herättivät. Koska koen, että syyllisyys on juuri se, mikä estää meitä tarttumasta vanhemmuusoppaaseen. Mutta jos tietää etukäteen että tämä kirja ei syyllistä, niin siihen on helppo tarttua. Toisena kriteerinä oli se miten paljon hienoja ajatuksia ja ideoita kirjasta jäi käteen. Tässä oppaat paremmuusjärjestyksessä. Kirkkaasti ykköseksi nousi "Hyvän vanhemman salaisuus", siitä jäi olo, että olen hyvä vanhempi, eikä se herättänyt yhtään syyllisyyden, vaan pelkästään rakkauden tunteita.

Tässä postauksessa kirjat:

Hyvän vanhemman salaisuus

Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit)

Vanhemman kiukkukirja

1.Hyvän vanhemman salaisuus:

Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone, kuvitus Jenni Kuhalainen

"Lapsi kunnioittaa vanhempaa, kun kokee kunnioituksen olevan vastavuoroista."

Sanon heti, että tämä on se opas, joka näistä kannattaa lukea. Ja mikä parasta, tämä löytyy myös e-kirjana kirjastosta. Minulla kävi hyvä tuuri, sillä sain sen heti luettavakseni, kun inspiraatio iski.

Kannen perusteella luulin, että kyseessä on ehkä jokin opinnäytetyön pohjalta koottu "lasten kasvatus opas". Kansikuva ei aivan tee kunniaa tälle kirjalle, vaikka sisäsivujen sarjakuvat ovatkin aivan loistavasti kuvitettuja ja todella samaistuttavia. Kirjan ovat kirjoittaneet perheiden tukemiseen, lapsen kehitykseen ja tunnetaitoihin erikoistuneet psykologit Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone. Pidin kirjan vireestä. En kertaakaan kokenut syyllisyyttä vaan paljon paljon rakkautta. Ja lopulta kirjan suljettuani, koin että tiedän paremmin millainen vanhempi haluan olla ja koin, että olen hyvä vanhempi.

Tässä muutamia minuun kolahtaneita poimintoja ja oivalluksia kirjan sivuilta:

"Käsittelemättömät tunteet voivat arjessa aiheuttaa epämääräisiä oireita, esimerkiksi väsymystä, stressiä, ärtymystä, uniongelmia, masennusta, ahdistusta tai erilaisia fyysisiä oireita, kuten vatsakipuja.

Torjuttuihin tunteisiin pätee erityisen hyvin sanonta minkä taakseen jättää sen edestään löytää- usein korkojen kera."

"Monelle vanhemmalle on tyypillistä esimerkiksi yrittää suojata lasta omalta ärtymykseltään joustamalla yli sietorajojensa ja yrittämällä väkisin torjua kiukun tunnetta, joka kuitenkin koko ajan kasvaa voimakkaammaksi, kunnes kuppi menee nurin."

Kirjassa esitellään itse koostettava turvasuunnitelma vanhemman oman kiukun kohtaamiseen. Listasta voi valita itselle sopivimmat keinot, parhaassa järjestyksessä. "Tunteen empaattinen hyväksyminen vie jo pitkälle." Tässä kirjan neuvojen avulla koottu oma turvasuunnitelmani kovan kiukun yllättäessä:

1.kerron ääneen omista tunteistani: nyt suututtaa, tarvitsen oman hetken

2.vetäydyn omaan rauhaan vessaan hetkeksi

3.huokaan

2.hyräilen rauhoittavaa kappaletta "ain`t no mountain high enough"

4.ajattelen että pystyn tähän, kaikki järjestyy

Tein tästä myös oman postauksen: Kokoa tästä oma pinnan pidennyssuunnitelmasi

Ote Jenni Kuhalaisen kuvittamasta sarjakuvasta, jossa vanhempi kamppailee ajatustensa kanssa:

Kirjassa käsitellään silmiä avaavasti myös lasten ongelmakäyttäytymistä:

"Haastava käyttäytyminen kertoo lapsen tarvevajeesta

Kun lapsesi käyttäytyy huonosti, hän tarvitsee jotakin.

Kehotarpeet: Onko lapsen kehossa tasapainoinen olo? (esim. kylmä/kuuma/nälkä)

Turvatarve: Onko lapsella turvallinen olo?

Yhteystarve: Kokeeko lapsi että olemme yhteydessä toisiimme?

Arvostuksen tarve: Kokeeko lapsi olonsa arvostetuksi?

Itsenäisyystarve: Saako lapsi toimia itsenäisesti ja toteuttaa omia ideoitaan."

Tämä auttaa ymmärtämään, kuinka lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla on aina jokin vaille jäänyt tarve. Kun tarve tulee täytetyksi, ongelmakäyttäytyminen häviää ja kaikkien elämästä tulee helpompaa.

Tässä yksi hieno poiminta kirjasta:

"Voit ihan hyvin kieltää lasta silppuamasta mainoslehtisiä uusilla saksilla tuhansiksi suikaleiksi olohuoneen matolle. Mutta ihan yhtä hyvin voit antaa lapsen jatkaa hienomotoristen taitojen ja luovuuden omatoimista kehittämistä sillä välin, kun itse juot rauhassa iltapäiväkahvia." Hmm. Minä valitsen kahvitauon!

Useissa kirjan esimerkeissä vanhemmat keksivät luovia ja kekseliäitä ratkaisuja erilaisiin hankaliin arjen tilanteisiin, kuten hammaspesuun, nukkumaanmenoon tai uhmakohtauksen. Esim. näin: ”Hammaspesurobotti käynnistyy polvesta painamalla ja sammuu nenästä painamalla!” Koen jopa hieman kateutta siitä miten kekseliäitä muut vanhemmat ovat olleet. Mutta ehkä jokaisella on se jokin yksi hieno temppu.

"Vanhemmalla on oikeus kaikkiin tunteisiin. On mahdollista olla samaan aikaan vihainen ja johdonmukainen ja toimia lapsen tarpeet huomioivalla tavalla."

"Vanhemmat usein tuntevat syyllisyyttä siitä, että hermostuvat lapsilleen ja huutavat, sillä he pelkäävät antavansa huonoa mallia tunnekäsittelystä. Asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta: vanhempi tulee antaneeksi mallia siitä mitä voi tehdä tunnekuohun jälkeen palauttaakseen yhteyden muihin."

Ote Jenni Kuhalaisen kuvittamasta sarjakuvasta, jossa vanhemman hermot ovat menneet.

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille vanhemmille. Kirjan lukuisat esimerkit herättävät lämpöä ja rakkautta. Kirja vahvisti ajatustani siitä, että voin olla vanhempana salliva, joustava ja silti turvalliset rajat asettava. Joustavuus ja rajojen asettaminen eivät poissulje toisiaan. Rajat asetetaan asioihin, jotka ovat erittäin tärkeitä (kiviä ei heitetä toisia päin, koiraa ei potkita, ruuhkaisella parkkipaikalla pidetään kädestä kiinni). Turvallisissa asioissa voi ja saa joustaa, sillä se antaa lapselle erittäin tärkeän esimerkin kompromissien tekemisestä. Kirjan mukaan kompromissien tekeminen on erittäin tärkeä taito lapselle kaikissa hänen tulevissa ihmissuhteissaan ja minä kyllä komppaan tätä.

Olen kamppaillut myös tämän asian kanssa: joustanko liikaa kun toisaalta käsketään olla johdonmukaisia. Tämän kirjan luettuani, minussa on vahvistunut ajatus siitä, että se missä ollaan johdonmukaisia, on turvallinen arki. Se, että johdonmukaisesti vanhempana pidän huolta siitä, että tarjoan säännöllisen rytmin lapselleni. Meillä toistuu ruokailut tiettyinä aikoina, päikkärit, leikkiaika, iltatoimet ja nukkumaanmeno. Siitä koostuu turvallinen arki. Se, syökö hän ruualla ei ole niin oleellista tai se nukahtaako hän juuri tänään päikkäreille ei ole oleellista, vaan se, että nämä toiminnot tarjotaan suunnilleen samoihin aikoihin. Minusta se on johdonmukaisuutta, eikä se poissulje joustavuutta. Voin antaa hänen syödä jätskin aamupalaksi, kunhan se ei toistu joka päivä. Voin lukea vielä kaksi kirjaa, vaikka aluksi sovittiin, että kolme riittää. Lapsi on kuin peili, jos minä olen joustava ja kykenen kompromisseihin, myös hänestä kasvaa joustava, kompromisseihin kykenevä.

2.Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan

(ja lapsesi kiittävät että sinä luit)

Philippa Perry

"Parasta mitä voimme tehdä erilailla kuin aiemmat sukupolvet, on lakata teeskentelemästä, että olemme täydellisiä."

Tämä kirja on kerännyt järjestäen 5 tähteä arvosteluissa. Kannessa lukee "Valtavan lämmin, viisas, toiveikas ja kannustava".

Koen, että on ollut vaikea tarttua mihinkään vanhemmuusoppaaseen, sillä heti tulee leima otsaan: olen huono äiti. Hyvät äidithän eivät tarvitse mitään oppaita. Tämä kirja kuitenkin todistaa asian vääräksi. Kun aloin lukea kirjaa tunsin monessa kohtaa syyllisyyttä. Tuonkin asian olisin voinut tehdä paremmin ja tuo nyt meni jo mönkään vauva-aikana. Aina kun syyllisyys herää, kirjoittaja ehtii jo seuraavassa lauseessa muistuttaa, että on turha tuntea syyllisyyttä. Tärkeintä on tehdä nyt muutoksia. Koko kirjan yksi idea onkin todeta, että ei ole hyviä tai huonoja vanhempia, vaan aina jotain siltä väliltä. Me kaikki teemme virheitä, joskus silloinkin kun luulemme tekevämme oikein. Myös kirjoittaja itse kertoo useista "mokistaan" vanhempana ja siitä miten on lähtenyt niitä korjaamaan. Kaikkia mokiahan me ei edes huomata tai tajuta kun vasta silloin kun lapsi osaa/uskaltaa niistä meille huomauttaa.

Kirja lähtee otsikon mukaisesti siitä kuinka toistamme vanhempiemme virheitä. Lapsi on peili ja oppii tekemään niinkuin me teemme, ei niinkuin me sanomme hänelle. Kaiken pohjalla on kunnioitus lasta ja hänen tunteitaan ja tarpeitaan kohtaan. Vasta kun kunnioitamme lasta, hän oppii kunnioittamaan meitä. Kirja tarjoaa laajasti vähän kaikkea kaikille, oli lapsesi minkä ikäinen tahansa. On ohjeita parisuhderiitoihin, vauvan nukutukseen, "huonoon" käytökseen jne. Näitä käydään läpi lukuisin tosielämän esimerkein.

Koska kirjan on kirjoittanut psykoterapeutti olisin odottanut hänen suojelevan lukijoitaan, niinkuin suojelisi asiakkaitaankin järkyttäviltä asioilta. Jos haluan järkyttyä, voin lukea iltapäivälehtien sivustoja, mutta koen että vanhemmuusoppaassa vanhemman järkyttäminen on manipulointikeino; läheistä sukua syyllistämiselle ja uhkailulle. Siksi arvostus häntä kohtaan tipahti hieman kirjan keskivaiheilla. Varmasti olisi löytynyt jokin muukin esimerkki kertoa siitä, kuinka tärkeää on viettää lapsen kanssa aikaa päivittäin, eikä vain viikonloppuisin niinkuin kiireiset britti-vanhemmat tekevät palloteltuaan lastaan koko viikon mummolan ja lastenhoitajien välillä. Luulen, että kirjoittaja halusi käyttää järkyttävää esimerkkiä siksi, että hän todella välittää lapsista ja on vahvasti lasten puolella.

Koko kirja onkin ehkä alunperin suunnattu rikkaalle brittiyläluokalle herättelemään heitä vanhemman rooliin sen sijaan, että lasten kanssa vietetty aika ulkoistettaisiin aina lastenhoitajalle.

Kun olin lukenut kirjan, minusta tuntui kun olisin kaffitellut jonkun hieman höpsähtäneen vanhemman naisen kanssa, jolla oli paljon tarinoita kerrottavana, mutta joita ei kaikkia kannata niellä purematta. Seassa oli kuitenkin todella viisaita ajatuksia. Kirjan viesti on erittäin tärkeä. Se kertoo, että kukaan meistä ei ole täydellinen vanhempi ja parasta mitä voimme tehdä erilailla kuin aiemmat sukupolvet, on lakata teeskentelemästä, että olemme täydellisiä. Myöntää lapsellemme, että mekin teemme virheitä, mutta yritämme muuttaa tapojamme.

Mitä minulle jäi käteen kirjasta? Etsin tukea 2 v uhmakohtauksiin ja kirja vahvisti ajatustani siitä, että on ihan oikein joustaa lapsen kanssa ja uskaltaa kohdata hänen tunteensa. Yhden univinkin otin talteen: kun sohvi herää päikkäreiltä hän usein alkaa itkeä. Ja itselle on ollut vaikea ymmärtää miksi. Kirjasta opin, että Sohvi tuntee ehkä yksinäisyyttä herättyään yksin. Voin jatkossa sanoa että "tunnet olosi yksinäiseksi kun ketään ei ollut tässä lähellä kun heräsit, auttaisiko syli?" Toinen univinkki sai minut luopumaan ajatuksesta, että pitäisi opettaa lapsi nukkumaan omassa sängyssä. Kaikki muut nisäkkäät nukkuvat poikastensa kanssa, miksi ihminen yrittää pakottaa lapsensa nukkumaan yksin?

3.Vanhemman kiukkukirja

Päivi Nurmi ja Heli Pruuki

"Sinun äänesi on jatkossa lapsesi sisäistä puhetta."

Tämän kirjan nimi kolahti juuri siihen mitä etsinkin. Neuvoja ja tukea minulle vanhempana oman kiukun hallintaan. Kirjan on kirjoittanut sairaanhoitaja Päivi nurmi ja psykoterapeutti Heli Pruuki. Kirjan alussa on erittäin hyvä teoriapaketti vihasta: "Näkyvä viha on usein tulivuoren huippu, sen sisältä löytyy paljon muita syviä kokemuksia: pettymystä, turhautumista, yksinäisyyttä, väsymystä, epätoivoa, syyllisyyttä, ahdistusta, pelkoa, hylätyksi tulemista jne - - . Usein ihminen on niellyt monenlaisia tunteita ja yrittänyt pärjäillä niiden kanssa pitkän aikaa. Ei ihme, että lopulta tunne purskahtelee yli ja näkyviin."

Tämä lause osui ja upposi. Se sai minut pohtimaan kuinka paljon nielen tosiaan kaikenlaisia tunteita ja sitten kun on hetki omaa aikaa niin sitä vaan toljottaa tv:stä jotain sarjaa, sen sijaan että oikeasti pohtisi, mitä minulle kuuluu nyt? Mitä kaipaisin juuri nyt tai lähipäivinä? Mikä vaivaa? Kun tulivuorta purkaisi säännöllisesti ulos niin se ei pääsisi yllättämään.

Muuten jouduinkin sitten pettymään kirjan antiin. Jos "hyvän vanhemman salaisuus" kirja tuntui huokuva sanaa tunne, tunne, tunne. Niin tämä kirja huokui lausetta: Älä lyö! Älä lyö! Älä lyö! Kirjassa toistettiin jatkuvasti sitä miten vahingollista fyysinen väkivalta on. Ja onhan se. Mutta lukijana koen, että minut aliarvioidaan. On ihan yleisesti tiedossa, ettei lasta saa lyödä/tukistaa/antaa luunappia. Tartuin kirjaan hakeakseni neuvoja omiin kiukun tunteisiini taaperon uhmatessa, mutta tämä kirja on enemmänkin suunnattu vanhemmille, jotka käyttävät fyysistä väkivaltaa tietoisesti kasvatuksessaan ja ajattelevat sen olevan ok.

Kirja tuntui jotenkin oudolta ja asia alkoi valjeta, kun pääsin kirjassa kohtaan jossa kerrotaan, kuinka arvot, perinteet ja tavat ovat kaikki jonkun opettamaa, kulkevat ns. suvussa. " Ei meillä koskaan käyty joulukirkossa." "Näiden tapojen muuttamisen avaimet ovat usein omissa käsissä"... Tästä saa siis käsityksen että hyvä vanhempi vie lapsensa joulukirkkoon, että ihan toivotonta ei ole jos on tällaisessa syntisessä suvussa elänyt, missä ei kirkossa käyty. Kaiken voi vielä muuttaa ja sielunsa pelastaa helvetin lieskoilta.

Tässä kohtaa aloin kartoittaa paremmin kirjan taustoja ja huomaan, että toinen kirjoittaja on teologian professori ja kustantaja Kirjapaja tuottaa paljon uskonnollista kirjallisuutta. On sääli että hyväksi tarkoitettuun oppaaseen ripotellaan uskonnollista paasausta. Ellei tämä sitten ole tarkoitettukin uskonnollisille yhteisöille, joissa ehkä kukoistaa vielä ikiaikainen raamatusta poimittu lastenkasvatusneuvo, ken vitsaa säästää se lastaan vihaa.

Kirjan tyyli on selvästi saanut vaikutteita uskonnosta, ylhäältä annetaan ohjeet miten teet, älä ajattele itse. Kirja saa minut tuntemaan itseni vialliseksi. En käy joulukirkossa ja minusta tunnetaidot ovat välillä todella vaikeita, jopa rakettitiedettä. Kirja taas väittää että "tunnetaidot eivät ole rakettitiedettä tai harvojen omaksuttavissa." Vaikka tässä varmaan on ajatuksena kannustaa opettelemaan tunnetaitoja, tuo on vähättelyä. Edessä on rankka tie ja paljon toistoja. Syvälle juurretut ajattelutavat eivät poistu nappia painamalla, siihen tarvitaan motivaatiota. Törmään kirjassa useamman kerran hieman töksähtäviin sanavalintoihin.

Väkivallasta kirjassa puhutaan kuitenkin rehellisesti ja suoraan. "Väkivalta pitää saada perheessä nopeasti loppumaan. --Väkivallasta on mahdollista oppia pois ja siihen on vastuullista hakea apua."

Kirjassa on kuitenkin liikaa sivujuonteita, jotka eivät vastaa arvomaailmaani ja se syö kirjan uskottavuutta. Kirjassa mm. viljellään lukuisia kaupassa, bussissa tai leikkipuistossa kuultuja vanhempien negatiivisia lipsautuksia lapsistaan, jotka esitellään sitten tuomitsevaan sävyyn asiayhteydestä irrotettuina. Puolustan höyryjen päästelyä. Vanhempien on hyvä päästä tuulettamaan tunteitaan ja ajatuksiaan vanhemmuudesta ja kasvatuksesta muiden vanhempien tai kumppanin kanssa. Vaikka keskustelut voivat kuulostaa rajuiltakin, keskusteluista vanhempi saa usein itse uusia ideoita ja tärkeimpänä sitä vertaistukea. Ystävä toimii kuin peilinä omille ajatuksille ja lopulta keskustelu joka on alkanut siitä, ettei enää yhtään jaksa sitä muksua, päättyy ajatukseen, että ehkä tarvitsen nyt vain kunnolla omaa aikaa.

Huomaan, että arvostelustani paistaa omat tunteeni ja kokemukseni uskonnollisista yhteisöistä. Kirjassa on paljon myös hyvää, jota en vaan pystynyt enää näkemään, huomattuani joutuvani itse uskonnollisen paasauksen kohteeksi. Kirja herätti minussa viallisuuden tunteen, häpeän, helvetin pelon, syyllisyyden, vihan, riittämättömyyden ja sen etten ikinä tule riittämään tai olemaan tarpeeksi hyvä. Kaikki muistoja menneestä elämästä.

Kirjan lopussa puhutaan armosta ja anteeksiannosta. Yksi tärkeä asia jäi kuitenkin mainitsematta: Kun puhutaan uskonnollisista yhteisöistä, tulee väistämättä mieleen se anteeksiantamiseen pakottaminen. Kun uhri antaa anteeksi, tekijä voi pyyhkiä pois kaikki karmeat rikokset, toistaa ne ja taas painostaa uhria antamaan anteeksi. Tapahtuneiden kanssa voi oppia elämään, mutta on tärkeää muistaa, että kenenkään ei ole pakko antaa mitään anteeksi. Ikinä.

Kirjaa suosittelisin kristillisen vakaumuksen omaaville tai fyysistä väkivaltaa kasvatuksessaan käyttävälle vanhemmalle.

Uhmaikä kokemuksia: Uhmaikä ei kolkuta oveen vaan se rynnistää sisään -kootut postaukset aiheesta uhmaikä

Sohvin uhmaikä alkoi rytinällä jo 1,5 v iässä. Tähän olen koonnut omia uhmaikä kokemuksia yhteen nippuun postauksien ja kuvien muodossa:

1.Kun uhmaikä alkoi ymmärsin pian 2 asiaa

Uhmaikä ei kolkuta oveen, vaan se rynnistää sisään. Käsittelen suloisen tyttäreni yhtäkkisen suurta käytöksen muutosta suloisesta pikkutaaperosta raivoavaan pikkuihmiseen. Kun Sohvin uhmaikä alkaa, joudun huomaamaan, että itsellänikin on selkeitä puutteita tunnetaidoissa. Onko vanhemmalla oikeus näyttää omia tunteitaan vai pitääkö ne laittaa johonkin lokeroon? Miten ihmeessä pysyisin itse rauhallisena uhmiksen raivotessa?

2. Uhmaikä koettelee kaikkien hermoja -5 vinkkiä uhmiksen raivareihin

Tärkeimmät asiat, jotka opin Sohvin uhmaiän tunnemyrskyistä (ja omista) selvittyäni.

3. Mitä tehdä kun lapsi lyö ja puree vanhempiaan

Sitä tuntee itsensä avuttomaksi kun lapsen käytös muuttuu yhtäkkiä aggressiiviseksi. Tässä kokemuksia Sohvin käytöksestä 1,5-2,5 vuotiaana.

4. Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätään lattiaan?

5. Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle

-kun ei itsekään osaa

Havahduttavaa tässä vaiheessa elämää huomata, kuinka vajaavaiset ovatkaan omat tunnetaidot. Mutta ei se auta muu kuin ryhtyä niitä opettelemaan, jotta voisi antaa lapselleen parempaa esimerkkiä. Mutta kyllä menee hitaasti oppi päähän äiteelle.

Tässä vielä 2 postausta, joissa Sohvin ja äiteen kirjasuosituksia. Joukossa on useita tunne-elämää ja tunnetaitoja käsitteleviä lastenkirjoja. Niistä on ollut äiteenkin hyvä aloittaa tämä tunnemaailman opiskelu.

Mikä kirja 2 vuotiaalle?

Kirjavinkkejä taaperolle

Äiti pyytää anteeksi ja halaa.

Uhmaikä ja jakamisen vaikeus, miksi lapsi ei jaa leluja?

Uhmaikä osaa yllättää yhä uudestaan. Jotenkin luulin, että kun uhmikselle selitetään jakamisasia muutamaan kertaan ja kerrotaan, että toiselle tulee surullinen olo, jos ottaa kädestä lelun, niin homma lähtisi sujumaan. Tässä on nyt 1/2 vuotta jankattu samaa asiaa, eikä se ole muuttunut juurikaan mihinkään. Miten voi olla, että Sohvi 2v oppi laittamaan pipon itse päähänsä muutaman yrityksen jälkeen, mutta vaikka jakamista on harjoiteltu satoja kertoja, niin se ei näytä edistyvän. Uhmaikä ja jakaminen eivät näemmä sovi yhteen. En voi ymmärtää miksi lapsi ei jaa leluja? Eniten asiassa hämmentää se, että muuten hän on erittäin avulias ihmisen alku, joka kaupassa nostelee tavaroita kyytiin ja liukuhihnalle ja pakkaa niitä. Synttäreille mennessä hän antaa iloisesti lahjapaketin sankarille tai jakaa saamiaan herkkuja muiden lasten ja aikuisten kanssa. Hän nostaa tippuneen avainnipun ja ojentaa sen oikealle omistajalle. Näin ollen olen tullut siihen tulokseen, että lapseni ei voi olla ”huonokäytöksinen” omiessaan lelujaan.

Mikä on siis selitys tälle käytökselle?

Asiaa syvägooglattuani löydän nykytrendin mukaisen käsityksen, jonka mukaan se, että 2v ei jaa tavaroita, ei olekaan niin iso juttu. 2 vuotias ei ole kehityksellisesti valmis jakamaan, niin kuin 2 kk vauvakaan ei ole valmis vielä kävelemään. Emme siis voi odottaa lapselta jotain, mihin hän ei vielä kykene.

Kaivaudun 2 vuotiaan kehityspsykologiaan.

Se, että 2 vuotias ei jaa lelujaan, kuuluu normaaliin kehitysvaiheeseen. Vasta 3 vuotiaana lapsi alkaa olla psykologisesti kypsä oppimaan aitoa jakamista. 2 v ei vielä ymmärrä olevansa muista erillinen ihminen ja yksilö. Hän luulee muiden tietävän, mitä hän ajattelee ja hän luulee muiden ajattelevan asioista samoin kuin hän. Siksi 2 vuotiaan on vaikea ajatella asioita muiden näkökulmasta, kyse ei ole itsekkyydestä, vaan siitä, että hän tosiaan aidosti luulee, että muut ajattelevat kaikesta samoin kuin hän itse. Koska tämän lisäksi impulssikontrolli on vielä heikkoa ja ajan käsittäminen vaikeaa, on lelujen vuorotellen jakaminen vaikeaa. Tavarat ovat 2 vuotiaalle minuuden jatke ja hän alkaa vasta hiljalleen ymmärtää, että on muista erillinen ihminen.

Usein kun leluvarkaus on tapahtunut, lasta torutaan ja varastettu lelu napataan lapsen kädestä ja palautetaan napakasti oikealle omistajalle. Se, että yritetään saada jakamista tapahtumaan näin pakottamalla, hidastaa kuulemma jakamisen oppimista. Kukaan ei pidä siitä, että tavaroita otetaan pois, varsinkaan kun ei itse ymmärrä miksi. Ja 2 v ei vielä ymmärrä. Jos lasta toruu tai rankaisee siitä, että hän ei jaa, jakamisesta tulee paha sana ja lapsi ei halua jakaa sitäkään vähää. Mutta kun lapseni nappaa lelun toisen kädestä, se saa minut tuntemaan vanhempana häpeää ja noloutta, eihän nyt noin saa tehdä! Jos lelua ei heti lähdetä palauttamaan, mitä sitten pitäisi tehdä?

Sen sijaan, että tavara palautetaan kiukkuisesti ”varasta” toruen oikealle omistajalle, tilannetta puretaan nykyohjeiden mukaan rauhallisesti keskustellen. Tämän lisäksi esitellään vaihtoehtoinen toimintamalli, eli lelun pyytäminen toiselta. Tässä esimerkki:

Lelun vieneelle sanotaan:

”Matti on nyt surullinen ja itkee, kun veit hänen lelunsa. Ei saa viedä toisen kädestä lelua. Jos haluat lelun, voit pyytää sitä.”

Ja Matille kerrotaan:

”Tulit surulliseksi kun Sohvi vei sinun lelusi. Se ei ollut oikein. Ensi kerralla, pidä lelusta tiukasti kiinni, niin ettei Sohvi saa lelua.”

Sitten annetaan Sohville mahdollisuus palauttaa itse lelu. Jos näin ei tapahdu, niin vasta sitten aikuinen palauttaa lelun. Sitten Sohville sanotaan, että voit pyytää lelua Matilta. Sohvi (joka ei vielä osaa puhua) ojentaa kätensä ja ihme ja kumma, Matti antaa lelun Sohville. Tämä onkin uusi mielenkiintoinen leikki, jota voidaan leikkiä. Pyydetään ja annetaan. Tätä ei kuitenkaan leikitä lapselle tärkeillä uni/turvaleluilla, vaan ne siirretään pois leikkien ajaksi.

Jos lelun antamisleikki ei kiinnosta, voidaan ottaa vuorotteluleikki käyttöön. Kerrotaan, että Matti saa leikkiä lelulla 1 minuutin ja sitten Sohvi saa leikkiä 1 minuutin” Tämäkin voi tosin olla jo liian pitkä odotus näin pienelle. Sitten kannattaa myös välillä leikkiä leikkejä, joissa ei jaeta tavaroita, niinkuin leikkiä piilosta tai tanssia yhdessä baby sharkin tahtiin.

Jakamista tulee harjoiteltua kotona jo huomaamatta arjen askareissa ja lapsi omaksuu sitä perheen tavoista: Syödään yhdessä ruokaa, joka jaetaan kaikkien kesken. Tehdään yhdessä asioita, jotta saavutetaan yhteinen tavoite esim. siivoaminen. Taapero kerää leluja, äiti imuroi ja iskä moppaa. Tehtävät on jaettu ja yhteinen onnistumisen tunne jaetaan. Tässä muita löytämiäni vinkkejä jakamisen harjoitteluun:

Näytä esimerkkiä

Anna lapsen juoda kupistasi ja kokeilla kenkiäsi. Lapsi tykkää matkia ja imee vaikutteita ympäriltään. Onko sinulle helppoa jakaa herkkuja tai lainata tavaroita? Jos jakaminen on vaikeaa sinulle, on se myös varmasti lapsellesi, sillä hän matkii sinua.

Vuorotteluleikit

Pyydä lapselta hänen leikkiessään esim. palikkaa. Jos hän ei anna sitä, poistu hetkeksi ja kokeile uudelleen hetken päästä. Näytä myös itse esimerkkiä ja ojenna lapselle leluja.

Keskity onnistumisiin

Kehu aina kun jakaminen onnistuu. "Oli kyllä tosi kilttiä kun annoit pojalle lelun. Se oli hienosti tehty." Jos lasta toruu voimakkaasti siitä, että hän ottaa leluja toiselta; se vain saa lapsen tuntemaan, että jakaminen on huono juttu ja koko homma on väkinäistä. Rankaisu ei kannusta aitoon hyväntahtoisuuteen ja anteliaisuuteen. Pakotettu anteeksipyytäminen ei myöskään johda tunnetaitojen kehittymiseen. "Olisi hyvä jos pyytäisit anteeksi Matilta, Matille ja itsellesi tulisi hyvä mieli, kun riita on sovittu." on parempi ilmaisu kun "Nyt kyllä pyydät heti anteeksi!!"

Tärkeät lelut jemmaan

Ennen leikkitreffejä kannattaa laittaa piiloon lapselle kaikista tärkeimmät lelut. Lapsella, niin kuin meillä kaikilla, on oikeus myös omiin tavaroihin, joihin muut eivät saa koskea.

Kun jakamisen vaikeus tympii leikkitreffeillä

Kannusta lapsia rinnakkain leikkiin, jossa molemmat leikkivät omia leikkejään rinnakkain. Lapset kuitenkin nauttivat toistensa seurasta, vaikka eivät osaa vielä leikkiä yhdessä.

Leikkikää välillä leluttomia leikkejä esim. tanssia musiikin tahtiin, piilosta tai puistossa liukumäkeä ja keinumista.

Se mitä ainakin itse voisin muuttaa, on selkeästi se, että kysyn jatkossa Sohvilta: saako äiti leikkiä tällä sinun lelulla? Kun näytän, että kunnioitan hänen omia tavaroitaan, niin hän oppii kunnioittamaan muiden omia tavaroita.

Vastaus otsikon kysymykseen: Miksi 2 v ei jaa lelujaan?:

Hän ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt. Tein sitten mitä tahansa tai jätän tekemättä, Sohvi oppii jakamisen vasta, kun on siihen kehityspsykologisesti valmis eli siellä kolmen neljän vuoden kieppeillä. Ja lopulta tämäkin on vain yksi vaihe joka pitää kahlata läpi.

Suomeksi löysin asiasta huonosti tietoa. Tässä muutama nettisivu englanniksi, joista sain tähän postaukseen vinkkejä:

https://www.healthywa.wa.gov.au/Articles/A_E/Child-development-2-3-years

https://www.parents.com/toddlers-preschoolers/development/behavioral/toddlers-do-not-need-to-share/

https://www.babycenter.com/child/parenting-strategies/how-to-teach-your-2-year-old-to-share_63838

https://www.greatkidsinc.org/sharing-is-caringand-a-developmental-milestone/

https://www.is.fi/perhe/art-2000001228955.html