Samaan aikaan kun tiedän, että lapseni tarvitsee jo enemmän ikäistään seuraa ja viihtyisi varmasti päiväkodissa, jännitän kuumeisesti miten aloitus tulee menemään. Päiväkodin aloitus ahdistaa, sillä itselläni on lapsuudesta huono kokemus päivähoitoon hylätyksi tulemisesta ja siitä että ikävän itkuuni on vastattu perhepäivähoidossa vihalla. Kotona pelkooni ja suruuni vastattiin uhkailemalla: jos et lopeta itkua laitetaan sinut päiväkotiin. (90-luvulla päiväkodilla oli vielä huonompi kaiku kuin nykyään). Ei ole siis ihme, että oman lapseni päivähoidon aloitus jännittää. Tiedän, ettei nykypäivänä ainakaan päiväkodissa enää huudeta vihaisesti itkevälle lapselle, mutta pääni tuntuu silti vain hiuksenhienosti pysyvän kasassa. Olen valmis peruuttamaan kaiken heti, jos näen epäkohtia. Olen suunnitellut maailman pehmeimmän aloitusaikataulun ja olen valmistautunut tähän hetkeen kaikki nämä 3 vuotta, mitä olen ollut lapseni kanssa kotona. Olen aina välttänyt viimeiseen asti tilanteita, joissa jättäisin lapseni ikäväänsä huutaen jonkun toisen syliin. Näin on ehkä tapahtunut vain muutaman kerran, mutta tilanne on ollut se, että olen mennyt yläkertaan tekemään töitä ja taapero on jäänyt rappusten portin taakse alakertaan huutavana isänsä hoiviin. Iskä on yleensä saanut kuitenkin nopeasti taaperon rauhoittumaan johonkin duploleikkiin tai kauppareissulle ja jos itku ei ole tuntunut loppuvan, olen mennyt itse keksimään heille mukavaa tekemistä.
Muutenkin olen aina halunnut kasvatuksessa varmistaa, ettei hän joudu ottamaan liian isoja harppauksia kerralla. Eli aina jos jokin pelottaa, voi tulla syliini turvaan. En ole yrittänyt pakkoreipastaa tai tehdä hänestä "isoa tyttöä". En ole ikinä vähätellyt hänen pelkojaan, vaan suhtautunut niihin aina vakavasti ja ottanut hänet aina turvaan syliin. Ajattelen asian niin, että antaa hänen olla pikkuinen nyt, koska nyt hän todella on vielä tosi pikkuinen. Jos annan hänen olla niin pieni kuin hän kokee olevansa, niin hänen on helpompi kasvaa isommaksi. Jos ei saa olla tarpeeksi pikkuinen, vaan joutuu liian suuriin saappaisiin liian pienenä, jää jotain elämättä ja se kostautuu sitten kun pitäisi olla oikeasti iso. Olen aina yrittänyt olla hänen turvanaan, niinkuin silloin kun hän pelkäsi innokasta/ahnetta kalkkunaa eläinpihassa. Tai kun hänellä oli aika jolloin hän pelästyi aina talon ohi kulkevia rekka-autoja tai metsästyskauden alkaessa laukausten ääniä. Sosiaalisissa tilanteissa olen näyttänyt mallia, mutta en ole pakottanut häntä kättelemään tai tervehtimään tms. jos näen, että häntä ujostuttaa tosi paljon. Hän on saanut aina paeta selkäni taakse. Olen myös pitänyt arkemme hyvin tasaisena ja mahdollisimman ennakoitavana. Hän on tottunut siihen, että äitillä on kerran viikossa ollut työpäivä, ja silloin iskä hoitaa Sohvia koko päivän. Tämä on varmasti auttanut paljon sen harjoitteluun, että äiti ei aina ole siinä lähellä, mutta silti Sohvi on aina turvassa.
Vaikka lapseni tuntuu luonteeltaan olevan rohkea, utelias ja maailmaan avoimesti suhtautuva, en silti voi olla varma miten hän reagoi päiväkodin aloitukseen. Bonusta on, että tutustumispäivänä näimme miten paljon hienoja leluja päiväkodissa on ja niistä on puhuttu paljon ja niitä on hehkutettu. Satuin myös päiväkodin instagramissa näkemään heidän leluja ja niitä ihasteltiin Sohvin kanssa yhdessä. Minua tietty helpotti se kun näin miten Sohvi tuntui olevan innoissaan päiväkodin alkamisesta. Selitin, että se on paikka jossa lapset leikkivät sen aikaa kun vanhemmat on töissä. Ja tämä kuulosti järkevältä Sohvin mielestä ja tätä hän selitti kaikille tutuille, joille kertoi innoissaan päiväkodista. Hän vaikutti olevan ylpeäkin ja oli erityisen tärkeää kertoa siitä mummulle. Tosin vasta kehittyvän puheen takia hänen kertomuksensa oli vielä vähäsanainen. Sohvi meni mummun eteen, varmisti että sai mummun huomion ja sanoi "mummu.. päiväkoti" ja jatkoi sitten "paljon leluja". Näki että se oli tytölle todella tärkeää kertoa tästä isosta muutoksesta mummulle.
Mikä itseäni on auttanut päiväkoti- ahdistuksen iskiessä?
-olen suunnitellut aloituksen hyvin pehmeäksi ja teen äitinä kaikkeni, että aloitus sujuisi hyvin
-olen varannut itselleni pari ekaa viikkoa niin, että voin joustaa suunnitelmassa ja pitää Sohvin kotona extrapäiviä
-olen henkisesti valmistautunut ottamaan Sohvin pois sieltä/muuttamaan mitä tahansa suunnitelmia, jos Sohvi ei tunnu sopeutuvan
-eniten auttaa se, että Sohvi on itse innoissaan päiväkodista, ripustaudun välillä täysin siihen ajatukseen ja laitan epäröivät tunteeni syrjään, sillä näen, että hän on onnellinen
-tiedän, että vaikka kuinka haluan suojella lastani, en voi tukahduttaa häntä täällä kotona, on pakko päästää irti, jotta hän saa terveen lapsuuden, johon kuuluu kavereita ja "omaa elämää"
-koska en voi äitinä poistaa maailmasta kaikkia vaaroja, parhaiten suojelen lastani opettamalla hänelle taitoja, joiden avulla hän selviytyy turvallisesti elämässä mm. kaveritaitoja, turvataitoja, sääntöjä (mm. miksi ei saa karata päiväkodista)
-minun on vaikea luottaa päiväkodin aikuisiin, sillä omassa lapsuudessani aikuiset eivät olleet yleensä kovin luotettavia, pystyn kuitenkin kiertämään tämän ahdistuksen ajattelemalla, että luotan omaan tyttööni, siihen että olen opettanut häntä ja opetan koko ajan selviytymään vaaroista
-yritän olla lempeä itselleni, yritän parhaani äitinä, vaikka välillä tuntisin epäonnistumista, niin siitäkin oppii aina jotain
-kyselen Sohvilta kaikkea mieltäni askarruttavaa päiväkotipäivistä ja Sohvi on hienosti osannut kertoa asioita ja se on huojentanut mieltäni
-kaiken hidastaminen auttaa, se että varaa aamuihin aikaa ja kaiken saa tehdä rauhassa, keskityn myös päiväkodissa siihen, etten hosu jättäessäni Sohvia sinne (vain siksi että itseäni ahdistaa koko paikka ja haluan vain pois), vaan yritän tietoisesti hidastaa liikkeitäni
-kiitollisuus pienistä asioista ja hetkistä; kun katsotaan koko perhe Masked Singeria sohvalla ja syödään pakastepizzaa, kun pikkuiseni halaa minua ja sanoo että äiti on suloinen, kun tehdään yhdessä palapeliä lattialla takkatulen ääressä
Näin päiväkodin aloitus meni ahdistuneen äidin näkökulmasta
Päiväkodin alkaessa tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Ekana päivänä Sohvi jäi iloisesti ja innoissaan päiväkotiin, ei tullut itkua, eikä edes epäröintiä. Lelujen kuvat vaan loistivat lapseni silmissä. Joten lähtö oli helppo. Olin onneksi suunnitellut itselleni pariksi tunniksi tehtäviä kaupungissa. Olin varautunut siihen, että tihrustaisin kyyneleen, mutta en tuntenut surua, sillä Sohvi jäi niin iloisena päiväkotiin. Oli kyllä hieman haikea olo. Surua olin tuntenut jo aiemmin, kun yhteisen tutustumispäivän jälkeen kävelimme Sohvin kanssa autolle ja tajusin, että tätä se nyt sitten tulee olemaan se uusi arki.
Sen ajan mitä Sohvi oli päiväkodissa, minä suunnistin kaupasta kauppaan erilaisilla asioilla. Ja tämä oli ehdottomasti tosi hyvä juttu. En ollut yksin, ja oli koko ajan tekemistä, mihin oli pakko keskittyä. Ja niinkuin olin aavistanutkin, Sohvia oli vaikea saada lähtemään päiväkodista ja jouduin kantamaan hänet itkevänä eteiseen. Tilanne oli kuitenkin hämmentävä. Hän ei ollut ehtinyt ikävöidä minua yhtään. Mutta onneksi itku tuli nyt näin päin.
Seuraavana päivänä päiväkotiin jääminen sujui yhtä rauhallisesti. Nyt hän jäisi ekoille päikkäreille. Sain siis ekan melkein kokonaisen työpäivän itselleni. Ja että oli ihanaa! Olin onnellinen, sillä lapseni teki kivoja juttuja ja minä tein kivoja juttuja. Sain tehtyä sellaisia työjuttuja, jotka olivat olleet vain kaukainen haave kun työpäiviä oli ollut vain yksi viikossa. Kuitenkin, kun hain Sohvia sain kuulla, että hän oli itkenyt päikkäreillä. No se mursi sydämeni. En ollut osannut varautua tällaiseen, kun kaikki oli mennyt niin hyvin ekana päivänä. Vaikka olisi tietysti pitänyt, sehän nyt on tosi yleistä, että päikkärit on se hetki kun kaipuu kotiin iskee. Tätä helpotti kuitenkin se, että Sohvilla oli ollut tosi hauska päivä ja hän oli iloinen ja kertoili kaikkea mukavaa mitä oli tehnyt.
Olen ollut yllättynyt, miten vaikeaa on henkilökunnalla ollut kertoa edes siitä, miten lapseni on syönyt tai nukkunut. Kovan muistelemisen ja muilta kyselemisen tuloksena olen saanut kyllä jonkinlaista infoa. Usein kuitenkin sanotaan vain jokin helppo lause, jonka voi sanoa jokaiselle vanhemmalle. Esim. "Tänään olemme keräilleet marjoja pihalla." Niin. Sinne todella kaivattaisiin lisää työntekijöitä. En aio jatkossa kysellä asioita joka päivä, sillä Sohvi osaa itsekin kertoa minulle, mutta olisin ajatellut, että kun lapseni on juuri aloittanut päiväkodin niin muutamana ekana päivänä vähän skarpattaisiin ja tarkkailtaisiin juurikin sitä minun lastani. Se huojentaisi äidin mieltä. Saada informaatiota, koska olen ihan pimennossa, enkä alkuun voi tietää täsmääkö Sohvin puheet hoitajien puheisiin.
Yksi asia, mitä lapseni kertoi minulle päiväkodin portilla pois lähtiessämme oli, että hän oli karannut portista läheiseen leikkipuistoon leikkimään. Olin ihan että what? Kai minulle olisi kerrottu? Miten voin suojella lastani, kun hän on päiväkodissa? Miten päiväkoti voi suojella lastani jos työntekijöitä ei ole tarpeeksi katsomaan kaikkien lasten perään? Olin järkyttynyt ja huolissani. Seuraavalla kerralla juttelin hoitajan kanssa asiasta ja kävi ilmi, että karkausyritys oli ehditty stopata portilla ja voi siis olla, että Sohvi kertoi siinä minulle haaveestaan mennä leikkimään toiseen leikkipuistoon. Jäi kuitenkin epäilys siitä, kerrottiinko minulle koko totuus, sillä Sohvi kertoi sen sanoilla että hän oli karannut. Kävin monena päivänä Sohvin kanssa läpi karkaamisasian, että ikinä ei mennä portista yksin, vaan aina aikuisen kanssa. Että kaikki huolestuu ja pelästyy jos olet kadonnut ja kukaan ei tiedä missä olet. Ja googlattuani läpi kaikki mahdolliset gps vimpaimet, airtagit ja älyrannekepuhelimet, tulin siihen tulokseen, että parasta mitä voin tehdä, on opettaa Sohville, että ei saa karata. Karkaaminen on vaarallista. Ja se pelästyttää kaikki aikuiset.
Voin sanoa, että ekojen parin viikon aikana, minulla oli joka toinen päivä tunne, että nyt otan Sohvin vaan pois täältä. Tämä loppuu nyt tähän. Haluan, että tyttöni on turvassa. Mutta asiaa järkeiltyäni mieheni kanssa, tajusin aina sen, että lopulta, en voi poistaa vaaroja, niitä tulee aina olemaan. Minun tehtäväni äitinä on opettaa Sohvia selviytymään elämästä ja sen vaaroista.
Mitä vinkkejä antaisin itselleni jälkikäteen?
Kaikki tulee menemään lopulta hyvin, alku tuntuu aina hankalalta
Parin viikon päästä kaikki tuntuu helpommalta, pitää jaksaa vaan kahlata läpi tämä alku ja olla lempeä itselle ja perheelle
Tee pieniä muutoksia, jos jokin ei toimi (vähensin päiväkotipäiviä 4 -> 3/vk kun Sohvin stressi ei meinannut helpottaa iltaisin)
Tehkää iltaisin mukavia rentoja asioita yhdessä, kaikki ylimääräinen ohjelma minimiin
Meillä helpotti kaikki ongelmat huomattavasti 5 vk kohdalla (1kk kohdalla tullut pelko mennä päiväkotiin, hirveä uhma aamuisin ja iltaisin, oma ahdistukseni)
Kuitenkin hyvä ohjenuora on, että alkutotutteluun voi mennä 2-3 kk, joten malttia, hermoja ja paljon rakkautta ja haleja
Lapsi saattaa reagoida viiveellä, niinkun Sohvi 1 kk kohdalla kun alkoi pelottaa päiväkotiin meno. Pelotti lähteä, vaikka tykkäsikin päiväkodista ja illat kotona oli sitten pelkkää rajojen testaamista ja uhmaa. Päiväkotipäivien vähentäminen auttoi Sohvin stressiin ja tietty aika auttoi tottumaan uuteen muutokseen.
Keskity faktoihin, tykkääkö Sohvi päiväkodista? Meillä on vain yksi elämä eikä lapsuudenkaan päiviä kannata tuhlata ankeassa hoitopaikassa. Sohvi on onneksi kertonut päiväkodista kaikkia kivoja juttuja ja odottaa usein jo innoissaan seuraavaa päiväkotipäivää. Hän tykkää leluista, leikeistä, lauluista ja muutama kaverikin on jo mainittu nimeltä.
