Elämäntapamuutos ja repsahdus -tunnesyöminen ongelmana

Olin tehnyt elämäntapamuutoksen ja saanut lupaavia tuloksia. Jostain syystä, vaikka elämäntapani pysyivät suhteellisen samanlaisina, painonlasku pysähtyi. Tämä oli lannistavaa, sillä se kuitenkin oli motivoinut minua jatkamaan parempia elämäntapoja. En reagoinut nopeasti, jotten heittäisi hanskoja tiskiin, vaan seurasin tilannetta vielä pari kuukautta. Mikään ei kuitenkaan muuttunut puntarin lukemissa, muutama sentti oli tosin lähtenyt mittauksissa, rinnoista lähinnä mistäs muualta. Koska joulu oli ovella ja tunsin, että homma oli muutenkin tyssännyt, niin löysäsin vähän ja vähän enemmän ja sitten homma lähti vähän käsistä suklaan osalta, koska hei, nythän on joulu ja saa herkutella. Olin pudottanut -6kg ja repsahduksen myötä tuli 1kg takaisin. Ainoa positiivinen asia mihin pystyin tarrautumaan oli nämä mittanauhatulokset. Ne estivät heittämästä pyyhettä täysin kehään. Tajusin myös, että olihan kunto oikeasti noussut ja liikkuminen oli nyt mukavaa. Olin kuitenkin liikkunut kohtalaisen aktiivisesti viime kuukaudet, ja päässyt tavoitteeseeni tulla hieman ketterämmäksi. Olisiko painoa tullut myös lihaspuolelle? Ketteryyttä toivoisin kuitenkin lisää, sillä tietysti haluaisin olla suunnilleen siinä kunnossa kuin ennen raskautta olin. Välillä tuntuu, että olen yhtä notkea kuin tynnyri.

Olin vältellyt puntaria parin kuukauden ajan, koska tunsin kyllä, että jotain on tullut takaisin. Nyt kun uskaltauduin puntarille, eikä siinä nyt ollutkaan kuin yksi kilo lisää, niin kauhuskenaariot kaikkien kilojen takaisin tulosta helpottui. Nyt vaan koitan miettiä, mitä tein erilailla. Miksi homma lähti käsistä? Leipäni oli vaihtunut tummasta vaaleaan vaivihkaa jo ennen joulua. Voiko se muka tehdä näin suuren eron? Toinen asia on, että aiemman vähäsuklaisen elämäntapani sijaan, suklaa oli jälleen hiipinyt elämääni. Tai ei ollut, näinhän sanotaan, kun yritetään itse pakoilla vastuuta. Suklaa ei hiipinyt vaivihkaa suuhuni, vaan minä hotkin sitä iltaisin palkinnoksi jostain ja jostain.

Jotta en voisi huijata itseäni, päätin että alan kirjata kännykän kalenteriin ylös ne päivät, kun olen suklaata syönyt yli 2 palaa. Ei sillä etteikö sitä saisi syödä, mutta koska se on itselleni se pahin koukuttumisaine, sen kulutusta pitää tarkkailla, muuten homma lähtee lapasesta ja huomaamattaan sitä syö taas puolilevyä päivässä, joka päivä. Tavoitteena on nauttia sitä max. kerran viikossa pari palaa kerralla. Pääasia on, etten koukutu siihen uudestaan niin pahasti, että palaan vanhoihin tapoihin ja suklaata napostellaankin pitkin päivää, niin kun nyt taas kävi. Tämä oli kunnon repsahdus. Elämäntapamuutos ja tunnesyöminen ovat haastava yhdistelmä. Mutta kun merkkaa kännykän kalenteriin päivät jolloin on mennyt yli 2 palaa, voi muistella mikä johti siihen repsahdukseen ja oppia siitä. Oliko välipala jäänyt syömättä ja olin tosi nälkäinen? Nukuinko liian vähän edellisyönä ja olin tosi väsynyt? Koinko päivän aikana jonkin pettymyksen ja koin itseni arvottomaksi?

Palaan vielä puntarilukemiin ja otan asiaan rikostutkivan otteen: Palaan siihen ainoaan muutokseen, jonka tein ennen joulua. Vaihdoin tumman leivän vaaleaan leipään. Vaalea leipähän on yleisesti jotenkin huonommaksi luokiteltu, kuitumäärän takia varmaankin. Olisiko se alkanut nostaa vaivihkaa painoa? Tutkin tuoteselosteita ja yllätyn. Tummassa saaristolaisruisleivässä on käytetty siirappia valmistuksessa, joten yhden viipaleen kalorimäärä onkin 60kcal kun vaalea leipäviipale sisältää vain 20kcal. Eli tummassa on paljon enemmän kaloreita ja sokeria, vaikka kuitua se sisältää kyllä runsaasti 2,4g/viipale. Ompas yllättävää? Tämähän hämärtää sitä, että mikä nyt on sitten terveellistä. Mutta tässä oli käynyt ihan päinvastoin kun luulin. Vaihtaessani tumman leivän vaaleaan, olinkin menettänyt päivässä kaloreita huimat -160kcal (tumma 4kpl=240kcal miinus vaalea 4kpl=80kcal). Ja sehän vastaa energiamäärältään yhtä riviä suklaata. Eli siis oikeasti energiansaantini oli laskenut, kun vaihdoin tummasta vaaleaan leipään ja se oli aiheuttanut iltaisin himoa syödä sen puuttuvan energiamäärän eli rivin suklaata. Ja kun suklaan syönnistä tuli päivittäistä niin suklaamäärä vaan kasvoi, koska olin taas koukussa. Tässä on nyt ruokarikosetsivän tyhjentävä selitys repsahdukselle.

Tämän hoksattuani tajusin tehneeni muitakin virheitä. Muistan, että sitten kun paino näytti jämähtäneen, alitajuntaan alkoi hiipiä näitä vanhanaikaisia ajatuksia: ”Noh, nyt ei ookaan niin nälkä. Jospa jätän toisen aamuleivän pois. Ja en nyt välttämättä tarvitse välipalaksi tätä puolukkarahkapurkkia. Ihan hyvä ajatus varmaan tehdä tällaisia pikku muutoksia, nyt kun painokin on jämähtänyt” Ei. Ei.Ei. Ei näin. Olenhan sen kyllä monesti lukenut, että koskaan ei saisi lähteä vähentämään siitä oikeasta ruuasta, vaan aina siitä mikä on energiatiheydeltään suurta, eli herkuista. Kun olin jättänyt parisataa kaloria syömättä kunnon ruokaa, voimistui iltanälkä entisestään. Kroppa koki, että nyt pitää paikata ja suklaanhimo iski päälle. Ja sehän johti vain repsahdukseen.

Mitäs nyt sitten teen? No suklaakoukusta on päästävä ja tämä kännykkään ylöskirjaaminen on jo auttanut. Oli kyllä todella haikea hetki jättää suklaa, mutta jo viikon jälkeen huomasin, että ei enää tunnu miltään. En kaipaa sitä, kun tiedän että voin välillä sitä nauttia, kun vaan pahimmasta koukusta pääsen. En tiedä miten tämä alkaa muistuttaa niin kuin alkoholismia. Pitäisikö suklaakoukulle tai sokerikoukulle olla oikeasti jokin diagnoosi: Sokerituotteiden suurkuluttaja tai suklaaholisti. Koska koukku on koukku ja sillä yritetään paeta aina jotain, oli se sitten suklaata suruun, alkoholia häpeään tai huumeita ahdistukseen. Pitäisi vaan rohkeasti kohdata se tunne, eikä väistellä sitä. Eihän siihen tunteeseen kuole. Ja onhan muuten "sairaudelle" nimi: tunnesyöminen.

Pohdin nyt, pitäisikö tämä siirappileipä ottaa takaisin vai jättää pois? Siinä on kuitenkin kuitua hurjasti, mitä taas ei siinä vaaleassa ole. Löysin kyllä jo yhden hyvän vaalean leivän, jossa olisi yhtä paljon kuitua kuin tuossa tummassa. Mutta kaloreista en tingi, niitä pitää olla, kun on kyse kunnon ruuasta. Parin ruisleivän sokerimäärä vastaa yhtä teelusikallista eli 5g/ 2 viipaletta. Ei se nyt hurja määrä kyllä ole. Taidan nyt syödä vuorotellen tummaa ja vaaleaa ja laittaa vaalean päälle vielä vaikka kinkkusiivun. Ja ehdottomasti syödä suunnitelman mukaan, vaikka ei olisikaan nälkä, niin en enää jätä mitään oikeaa ruokaa pois!!

Aion jatkaa näillä, koska en keksi muutakaan. Ja se nyt on selvää, että suklaata vähemmän ja oikeaa ruoka enemmän. Koska stressiä on taas ollut, pitää varmistaa, että saan hyvät yöunet ja on riittävästi omaa aikaa. Täytyy pitää huolta itsestään ja henkisestä hyvinvoinnista, niin että elämäntapamuutosta on helpompi ylläpitää.

Niin kuin viisaammat sen kannustavasti osaa sanoa: ”Repsahdus on kuitenkin normaali osa uuden oppimista ja sen voi valjastaa osaksi onnistunutta muutosprosessia.” (sydänliitto) Kuulostaa vähän hyvältä tekosyyltä repsahtaa, mutta pointti on se, että repsahtaminen ei ole vakavaa, vaan kuuluu prosessiin. Tärkeää on, että oppii repsahduksesta jotain, niin ettei repsahtaisi niin helposti seuraavalla kerralla. Minä yritän nyt olla muuttamatta mitään. Ja välttää samoja virheitä eli tavallisen ruuan vähentämistä ja suklaan syömistä säännöllisesti. Repsahdus ei haittaa, koska oleellisin kysymys kuuluu, pystyykö palata takaisin niihin hyviin elämäntapamuutoksiin, joita toteutti jo aiemmin. "Jo suunnitelmaan takaisin palaamisen voi laskea onnistumiseksi, josta voi hyvällä syyllä onnitella itseään." https://sydan.fi/fakta/repsahdus-morosta-muutoksen-valineeksi/

Miksi taapero ei syö? - Kun ruokailusta tulee ahdistavaa tahtojen taistoa, ota esiin muistilista mukavampaan ruokailuun

Meillä on ollut haasteita syömisen kanssa alusta asti. Heti kun kiinteitä alettiin esitellä siinä 4-5 kk kohdalla niin kävi selväksi, että Sohvi on maistelija. Rohkeasti kyllä maisteli uusia makuja, mutta mikään ei kiinnostanut yhtä lusikallista enempää. Jossain kohtaa, kun syöminen lähti kunnolla vauhtiin, piti Sohvin käsissä aina olla jotain näperrettävää, jotta ruoka saatiin lusikoitua suuhun. Duplo-palikat oli parhaita tähän tarkoitukseen. Silti tuntui, että ruokaa meni aina aika niukasti, usein vain puolikas tai 1/3 osa pilttipurkista. Yhden vuoden kieppeillä duplot saivat hylkäyksen ja sen sijaan ruokailun sujuvuutta auttoi, kun katsottiin Pipsa Possua tai muuta piirrettyä. Jossain kohtaa alkoi tuntua, että se oli jopa tärkeämpää äiteelle. Tuli sellainen tunne, että eihän se muuten syö kun sen yhden lusikallisen. Tuli sellainen taikausko, että se on pakko olla siinä se pipsa, muuten lapseni ei syö ja hän kuihtuu. Jos tekee pienenkin muutoksen tähän rutiiniin niin ruokailu tyssää ja suurinpiirtein maailmanloppu on ovella. Jälkikäteen voin todeta, että eipä siitä haittaakaan ollut. Meillä oli tukena tämä piirrettyjen katsominen ruokailussa melkein 3 vuotiaaksi asti. Sohvi alkoi sitten itse unohtaa koko kännykän ja jätti sen itse lopulta pois.

Silloin tällöin Sohvi on tehnyt totaalistopin syömisen kanssa ja alas on mennyt vain maitoa ja hedelmäsosepusseja. Päivästä toiseen alkoi tuntua turhalta lämmittää ruokaa, kun alas meni vain 1-2 lusikallista. Kolme lusikallista oli jo niin harvinaista, että se oli hyvin syöty. Ruokailusta tuli painostavaa tahtojen taistoa. Ajattelin, että taapero kieltäytyy syömästä vain jääräpäisyyttään. Päädyin googlaamaan miten muut ovat selvinneet nirson, vastahakoisen, ruokahaluttoman lapsen kanssa. Luin pelottavia kertomuksia siitä, miten seuraava ruokailu alkoi ahdistaa äitiä jo heti kun edellinen ruokataistelu oli saatu päätökseen. Raastavan ahdistavat, syömisen painostamiseen keskittyvät ruokailut jatkuivat, kunnes lapsi meni päiväkotiin ja äidin yllätykseksi lapsi söi siellä aivan hyvin. Eli äidin luoma ahdistava ilmapiiri teki ruokailuhetkistä kamalia. Tajusin olevani samassa jamassa. Edesautan painostuksellani vääristyneen ruokasuhteen syntymistä lapselleni. Ei kukaan halua kohta syödä mitään, jos pelkkä ajatuskin yhteisestä lounaasta nostaa kierroksia ja ahdistusta valmiiksi. Päätin, että lakkaan vaatimasta mitään määriä. Ruokaa on tarjolla säännöllisesti ja hän syö mitä syö. Huomasin heti, että kun joustin ja laskin omaa rimaa, niin oli itsekin paljon mukavampi syödä, keskittyä vaan siihen omaan syömiseen. Näin aloin taas itsekin tykätä ruokailuhetkistä, eikä niiden ajattelu ahdistanut.

Koska syömättömyys oli kausiluontoista, se pääsi aina yllättämään. "Eilenhän se söi niin hyvin, mikä tässä on nyt taas niin vaikeeta?" Ja sitä vaikeeta jatkui helposti pari viikkoa. Kunnes tajusin katsoa Sohvin suuhun ja huomasin, että hampaitahan sieltä on puskemassa. Hampaiden tulo on vaikuttanut aina Sohvin syömiseen voimakkaasti. Koska hampaat puhkeavat eri vaiheissa oli syöminen kuitenkin välillä ihan hyvääkin. Siksi oli aina vaikea muistaa kurkata Sohvin suuhun, kun uusi ruuan vastustamisjakso alkoi. Kertakaikkiaan äitee unohti joka kerta, että niin, tämä sama kuviohan on toistunut jo monta kertaa ja syynä on ollut kerta toisensa jälkeen hampaiden puhkeaminen. Usein laitoin Sohville sitten ruokailuissa tarjolle kaikkia kylmiä tai jäisiä ruokia, mitkä yleisesti maistui hampaiden puhkeamisen yhteydessä. Pakasteherneet- ja marjat ja wokkivihannespussi oli Sohvin suosituimpia ruokia pitkän aikaa. Yksi erikoisista lemppareista oli Atrian kylmä punajuurisalaatti. Ruokailusta tuli taas mukavaa sekä itselle, että varmasti taaperolle.

Mutta äiteen ahdistus hiipi uudelleen mieleen, voiko pelkällä maidolla ja vihanneksilla elää, kasvaa ja kehittyä? Tähän sain vastauksen 2 -vuotisneuvolassa. Sohvi oli ennen neuvolaa syönyt pari viikkoa vain maitoa ja hedelmäsooseja oksennustaudin jäljiltä ja ihan viime päivinä vasta palaillut normaaliin ruokaan. Olin varma, että se näkyisi painokäyrässä. Mutta ei. Sohvi meni hienosti omilla käyrillään. Mitä ihmettä? Ihanko voi paino nousta ja pituutta tulla pelkästään maidolla ja hedelmillä? Kun tajusin, ettei lämpimän ruuan välttely vaikuta kehitykseen, päästin irti kokonaan ajatuksesta, että ruuan pitäisi olla sitä samaa lämmintä mitä me aikuiset syödään. Se oli ihan paras ratkaisu, myös itselle. Ruokailuista katosi heti kaikki ahdistus. Äiti keskittyy vaan omaan lautaseen ja taapero syö ruoka-aikoina sen mitä syö. Jos hänen tulee nälkä, niin hän on jo niin iso, että hakee sitten itse jotain tai pyytää maitoa. Leivät ja hedelmätkin on koko ajan näkyvillä pöydällä.

Kun Sohvi teki viimeisiä maitohampaitaan 2 v kieppeillä osasi hän ensimmäistä kertaa itse ilmaista, että suuhun sattuu. Puraistessaan vähän kovempaa leipää sanoi hän surkeana ”au”. Silloin oli helppo ymmärtää, että syöminen oli vaikeaa kipeillä ikenillä. Ja jälleen kerran kylmät ruuat nousivat suosioon. Valehtelematta, tätä erikoista kylmien ruokien syömistä jatkuikin pitkät 4kk. Kunnes aivan yhtäkkiä, yhtenä päivänä, kun viimeisetkin takahampaat oli puhjenneet, neiti halusikin lämmintä ruokaa ja otti vielä lisää. Ja sitten meillä palattiin siihen normaaliin. Ja kaikenlaiset ruuat menivät alas. Lapseni ei ollutkaan nirso, hänen suunsa oli vain kipeä. Harmittaa näin jälkikäteen, kuinka monta kertaa painostin Sohvia syömään, koska jotenkin luulin, että kyse oli vain tahtojen taistelusta. Kun ei toinen osannut puhua, niin meni aikaa tajuta, että suu on oikeasti niin kipeä, ettei pysty syömään lämpimiä ruokia.

Ihme juttu mistä kumpuaa tämä syömään pakottaminen. Itsellä oli aivan kuin jokin vanha nälkävuodet nähnyt mummu olkapäällä kuiskuttamassa korvaan, että pitäähän lapsen nyt syödä. Sehän voi kuolla jos se ei syö. Ja 40-luvullahan lapsikuolleisuus oli ihan toista luokkaa ja oli valitettava fakta, että laiha lapsi selviytyi huonommin kulkutaudeista kuin hyvinsyönyt. Kuoleman uhka oli silloin todellinen. Tämän ylisukupolvisen kuolemanpelon lisäksi itseäni ahdisti se, että jos neuvolan mittauksissa Sohvin paino ei nouse, joudumme painokontrolleihin. Sohvin paino olikin jo kertaalleen mittauksissa noussut liian vähän. Tuli heti olo, että olen huono äiti, jos oma lapseni ei syö ja kuihtuu vaan. Onneksi tuolloin hitaalle painonkehitykselle löytyi selitys siitä, että 8kk ikäinen vauva oli oppinut juuri etenemään eli liikuntaa tulikin yhtäkkiä rytinällä ja lisäksi syöminen oli ollut huonoa. Emme siis joutuneet kontrolleihin. Rehellisesti sanottuna, olisin vaan suorittajaäitinä tuputtanut sitä ruokaa kahta kauheammin ennen painokontrollia ja vauva olisi varmasti siksi lopettanut kiinteiden syömisen kokonaan. Sen sijaan otimme rennosti ja aloimme lisätä Sohvin ruokaan voita ja ruokaöljyä. En tiedä oliko tästä lopulta hyötyä, mutta henkisesti se auttoi äiteetä.

Vielä yksi äiteetä mietityttänyt asia oli kun Sohville ei maistunut pitkään aikaan oikein mitkään vihannekset. Hän ei tykännyt kurkusta, eikä tomaatista, eikä salaatista, eikä perunasta. Siis nämä päiväkodin perusvihannekset. Sohvi ei myöskään tykännyt kalasta, vaikka oli sitä pilttisoseina syönyt vauvana ja muutaman kerran maistanut isompana. Huoli hiipi mieleen, oppiiko se koskaan syömään vihanneksia tai kalaa? Onko lapseni nirso? Miten hankalaa kaikki tulisi hänelle olemaan? Emme kuitenkaan koskaan painostaneet häntä syömään vihanneksia, sen sijaan joskus kannustimme maistamaan, mutta tiesin että pakottamalla ja ahdistamalla se ei ainakaan synny se mielenkiinto vihanneksia kohtaan. Me aikuiset söimme kuitenkin normaalisti salaattisekoitusta joka aterialla. Perunan käyttö meillä väheni käytännön syistä, sillä sen keittoaika oli niin pitkä ettei se sopinut aina lapsiarkeen. Riisi, makaroni ja spagetti maistuivat taaperollekin hyvin. Yhtäkkiä yllättäen 2,5 v tienoilla Sohvi halusi itse maistaa kurkkua kun leikkasin sitä. Sohvi maistoi ja sanoi hyvää. Sen jälkeen hän on syönyt kurkkua. Hän syö nykyään myös salaattia ja perunaa. Ihan samalla kaavalla; eli kun itse on yhtäkkiä halunnut maistaa. Kalan kanssa kävi niin, että hän näki nyt kesällä kaloja vedessä mökillä ja niitä kovasti yritettiin haavilla pyydystää. Tämän jälkeen hän toivoi, että iskä ostaisi kaupasta kalaa. Sitä ostettiin. Ja sitten hän tutki kotona raakaa lohifilettä: kokeili kädellä, silitti, suukotti ja jopa maistoi. Sitten kala paistettiin ja tällä kertaa hän tykkäsi kalasta. Kala oli hyvää. Ei lapseni ollut nirso. En halunnut itsekään uskoa niin, mutta hänellä vain kesti tutustua eri ruoka-aineisiin. Toiset tarvitsevat enemmän aikaa. Netin syövereissä todetaan, että lapsi tarvitsee n.15 maistelukertaa, ennen kuin tottuu uuteen ruoka-aineeseen. Meillä siihen tarvittiin ehkä kuitenkin ennemminkin sitä aikaa. Vasta nyt lähempänä 3 ikävuotta hän alkaa olla kaikkiruokainen, vaikkakin uusia ruoka-aineita kohtaan varovainen. Nyt on ekoja kertoja syönyt lautasen jopa tyhjäksi.

Luulen, että meissä kaikuu vielä se Suomen sota-aika ja pula-aika. Pitää kunnioittaa sitä, että ruokaa on ja olla kiitollinen. Tämä ajatus on sitten vääristynyt niin, että nyt kun ruuasta ei ole oikea pula, niin kuitenkin päässä kaikuu näitä vanhoja sääntöjä:

”Lautanen pitää syödä tyhjäksi. Ruualla ei saa leikkiä. Pöydästä ei nousta ennen kun kaikki on syöneet. Veistä ei saa laittaa suuhun. Veistä pidetään aina oikeassa kädessä. Vieraat ottaa ensin. Ei saa puhua ruoka suussa.” Kuka näitä oikeen on keksinyt?! Vähemmälläkin sääntömäärällä saa ruokailusta kauhean ahdistavaa. Miksei ruokailuun liity mitään kivoja sananlaskuja? Ainoa positiivinen mitä tulee mieleen on mainoslause: hyvä ruoka, parempi mieli.

Näistä kokemuksista viisaampana ja ankaran googletuksen tuloksena olen tehnyt muistilistan mukavampaan ruokailuun. Tätä koitan muistaa vilkaista silloin, jos ruokailut taas jostain syystä alkavat lipsua ahdistuksen puolelle.

MUISTILISTA MUKAVAMPAAN RUOKAILUUN:

-Syö lapsesi kanssa, hän ottaa sinusta mallia. Vaikka et olisi nälkäinen, voit syödä vähän taaperon kanssa.

-Julista ruokarauha! Keskity itse omaan syömiseesi ja taapero keskittyy omaansa, lopuksi sitten siivotaan.

-Aikuisellekaan ei aina maistu ruoka, jos on hammas kipeä, on sairas tai huono olo. Siksi ei voi aina vaatia lapseltakaan, että tulee ehdottomasti syödä.

-Lapsi ehtii kyllä oppia ruokailun kohteliaisuussäännöt kouluikäisenä, juuri nyt on tärkeämpää, että ruokailu on mukavaa (kuin se että vaaditan aloittamaan vasta kun kaikki ovat pöydässä tai tiukasti puututaan jos lapsi puhuu ruoka suussa jne.)

-Kun ruokailu takkuaa, tee ruokailustasi itsellesikin mahdollisimman rentoa; tv päälle tai lempimusiikkia tai podcast soimaan, lue sitä aku ankkaa.

-Ruualla saa ja pitää leikkiä. Leikkiminen on lapsen tapa tutustua asioihin. (Tästä on muuten kirjakin olemassa: Merja Koski, Ruualla saa leikkiä)

-Anna lapsen katsoa piirrettyä tai ottaa lelu mukaan ruokailuun, näistä ehtii kyllä vieroittautua myöhemmin.

-Anna maistaa lautaseltasi, juoda kupistasi. Lapsi rohkaistuu maistamaan kun näkee, että äitikin syö tätä.

-Syökää välillä jotain sohvalla tai lattialla tai ulkona, jotta ruokailu on kiinnostavaa ja uteliaisuus säilyy asiaan. Varsinkin jos ruokailu on mennyt ahdistavaksi, picnic ulkona nurmikolla tai napostelu sohvalla auttaa palauttamaan rentouden.

-Rohkaistaan maistamaan kaikkea, ei kuitenkaan pakoteta tai ahdistella asialla liikaa. Pakko ei ole maistaa.

-Näytä esimerkkiä. Ostakaa jokin sinullekin uusi vihannes tai hedelmä, miten itse suhtaudut uuteen ruoka-aineeseen? Lapselle kaikki meille tutut ruoka-aineet, kuten peruna ja kala ovat uusia.

-Jos on maistanut, pakko ei ole syödä lisää jos ei tykkää, vaihtoehtoja ei kuitenkaan yleensä laiteta tarjolle ellei ole poikkeustilanne esim. sairaus tai hampaiden tulo. Tässäkin joustavuus ja lempeys.

-Rentous, hauskuus, mukavuus, joustavuus, kaikilla hyvä mieli. Kun ilmapiiri on kevyt, on helppo syödä.

-Ruokailun pitää olla kivaa, mutta ruokarauha kaikille. Käytännössä näin: Jos taapero poistuu pöydästä, niin poistuu ja palaa sitten kun haluaa, mutta syliin ei pääse nyt kun vanhemmat syö, eikä äiti leiki, eikä haeta vaihtoehtoisia ruokia ennen kun on maistanut tätä ruokaa.

-Hampaiden puhkeamisen yhteydessä maistuu kylmät ruuat, jätski, maito, pakastevihannekset ja -marjat. Wokkivihannespakaste, jossa on tikkuina porkkanaa ja palsternakkaa on ollut meillä suosituin. Atrian punajuurisalaatti on toiminut melkein aina.

-Taapero mukaan auttamaan ruuanlaitossa kykyjen mukaan; Viinirypäleiden irrotus, perunoiden tai spagetin laitto kattilaan( ennen kun vesi kiehuu), pöydän kattaus. Anna lapsen nähdä, miltä ruoka näyttää lähtövaiheessa; kokonainen porkkana, peruna, spagetti ja jauheliha.

-Ainesosien maistelu, haistelu ja tutkiminen ruokaa laittaessa, meloniviipale, rypäle tms. suuhun. Ruuan odotus, ruuan tuoksu.

-Helpot ja meillä useimmiten taaperolle maistuvat ruuat: lihapullat, kana ja riisi, spagetti, makaroni, pizza, nakit, (vanha kunnon) rinkeli, punajuurisalaatti (atria)

-Koita välillä ryhmä hau/pipsa possu muotomakaroneja, tekee heti ruuasta mielenkiintoista

Täältä myös lisää loistavia ruokailuvinkkejä (epäselväpuhe.fi), joita ei itselle ole edes tullut mieleenkään kokeilla, ai ruokapelisovellus? Kuulostaa kivalta!

Näin laajennat lapsesi ruokavaliota helposti

"Kukkuu kakka äiti" -puheenkehitys osa 2

Ennen 2- vuotisneuvolaa tuskailin sitä, kun Sohvin puhe ei ollut lähtenyt luistamaan ja sanoja tuli vain muutama. Neuvolassa kävimme Sohvin ollessa vähän yli 2 v ja sovimme kontrollipuhelun 1/2 vuoden päähän ja sitten lähete puheterapiaan, jos puheenkehitys ei ole lähtenyt kunnolla vauhtiin. On kyllä uskomatonta, miten nopeasti se puhe sitten aivan yhtäkkiä lähti kehittymään. Neuvolakäynnistä oli kulunut vain kuukausi, kun Sohvi sanoi jo ensimmäisen 3- sanaisen lauseensa tilanteessa, jossa äiteen huomio oli kiinnittynyt jonnekin muualle (ei tietenkään kännykän ruudulle, mutta jonnekin) ja saadakseen äiteen huomion, hän kauniisti muotoili ensimmäisen ison lauseensa: ”Kukkuu kakka äiti”. Ja voin sanoa, että kyllä sai heti huomioni tällä lauseella. No minä repesin nauramaan, sillä niin puskista tuli tuo lausahdus. Ja huojentunutkin olin, koska voin sitten terkkarille kertoa, että kyllä osaa kolmisanaisia lauseita. No, oikeasti tuon yksittäisen tokaisun jälkeen Sohville vakiintui parissa kuukaudessa lähinnä kaksisanaisia lauseita, niinkuin: "isi nukkuu" tai "haukku haukkuu". Ja uusia sanoja alkoi tulla oikeen vauhdilla siinä 2v 3kk kohdalla ja hän alkoi matkia kaikkia mielenkiintoisia sanoja, mitä me sanottiin.

Eräänä päivänä lapseni sanavarastoon oli ilmestynyt sanat ”kauko” ja ”kaija”. Ihmettelin ketä ovat nämä Kauko ja Kaija, sillä emme tunne ketään sen nimisiä ihmisiä. Seuraavana päivänä kävi ilmi että ”Kaija” tarkoitti Ryhmä-haun Kaja-hahmoa ja ”kauko” tarkoitti Sohvin kauko-ohjattavan pikkuauton kaukosäädintä. Asia selkee. Muita ensimmäisiä käyttöön otettuja sanoja on ollut: äiti, kuu, kakka, kukka, kukkuu, haukku, isi, mummu, puu, pupu, pii paa, pipi, kaikki (usein se tarkoittaa karkki, joskus kaikki), piip piip (pikkukakkosen pelisovellus), puvva (pulla). Näissä sanoissa muuten rehellisesti näkyy, mistä meidän arki koostuu ja tällä sanavalikoimalla on mahdotonta valehdella, että ”ei meillä ikinä herkutella tai todellakaan anneta noin pienen pelata mitään saati sitten katsoa piirrettyjä. Ihan on oppinut lastenkirjoista tuollaisia sanoja.” No totuus on, että piirrettyjä meillä katsotaan aika paljon. Ryhmä hau on tullut äidillekin rasittavan tutuksi. Pullasta Sohvi ei oikeasti edes tykkää (?), muutakun nyppii joskus sokereita siitä päältä. Karkeista Sohvi tykkää ja ne tarkoittaa yläkaapissa olevia 3 vuotta vanhoja kivettyneitä minivaahtokarkkeja, jotka ostin eräänä jouluna kaakaota varten. Harvemmin tulee miehen kanssa ostettua muuta karkkia kuin suklaata. Pikkukakkosen pelisovellusta Sohvi on käyttänyt alle 5 kertaa elämänsä aikana, koska vaikuttaa koukuttuvan siihen aika rajusti pienestäkin käytöstä ja siksi jatkossakin saa pelata vain erityistilanteissa esim. kun koko perhe on flunssassa. (Saas nähdä tuleeko tämä pitämään oikeasti paikkansa.)

Sohville on tullut hiljattain mahdoton tarve erotella kaikki maailman ihmiset isiin ja äiteihin. Hän saattaa mennä tuntemattoman miehen luo ja sanoa ”isi”. Mietin siinä, että luuleekohan nämä miehet, että Sohvi on orpo tai että olen yksinhuoltaja, joka on opettanut sille tuollaisen tempun, jotta voin iskeä miehiä. Ihan samalla tavalla ollessaan iskän kanssa menee Sohvi naisten luo kutsuen heitä äitiksi. Ihmiset ovat tästä kumminkin onneksi huvittuneita. Sohvi on aika hyvä erottamaan miehet ja naiset, toistaiseksi vain kerran hän on sanonut isiksi vanhempaa rouvashenkilöä, jolla oli lyhyet hiukset. Näinä moderneina aikoina ei tietysti saisi lokeroida ihmisiä mihinkään ja harvalla Sohvin lokeroimalla on edes lapsia. Mutta minkäs teet.

Sohvilla on myös erityisiä heilutus-päiviä, jolloin hän tervehtii ahkerasti tuntemattomia ihmisiä. Uhreiksi valikoituvat erityisesti lähelle taaperoa ajautuneet ihmiset. Käsi viuhuu ja hän hokee tiukassa katsekontaktissa ”hei, hei, hei, hei, hei, hei, hei...” eikä hän lopeta tervehtimistä, ennen kuin saa vastatervehdyksen. Sohvilla on myös välillä tapana matkia muiden ihmisten naurua. Toisten ihmisten iloiset naurunpurskahdukset saavat taaperon välittömästi purskahtamaan tekonaurulta kuulostavaan ivalliseen hahatukseen. Ihan vähän nolottaa, koska tarkoitus ei ole todellakaan ivata ketään, mutta jos ei näe, että taapero siellä hohottaa uimahallin pukkarin toisessa päädyssä niin tilanne kuulostaa joltain teinien lapselliselta pilailulta. Yritän sitten selittää kovaan ääneen, että joku on tosi iloinen siellä. Jotta kaikki kuulijat ymmärtävät, että taapero täällä vain opettelee ääntelehtimään.

Puhe vaikuttaa siis kehittyvän rytinällä ja sitä on ollut jännittävää seurata. Toistaiseksi on epävarmaa kuinka taitavaa puheen tulisi olla muutaman kuukauden kuluttua, että puheterapialähetettä ei tarvittaisi. Käsitin, että monisanaisia lauseita. Pääasia kuitenkin on, että olen itse nyt todella huojentunut, kun puhe on nytkähtänyt vauhdilla liikkeelle eikä enää huoleta, etteikö hän puhumaan oppisi. Ja siitä nyt ei ole mitään haittaa, vaikka käytäisiinkin siellä puheterapeutilla. Jää nähtäväksi ja palaan vielä puheasioihin.

Luitko jo?: "Se puhuu vihdoinkin! -puheenkehitys osa 3".