Taapero vaatii, että ainoastaan äiti saa vaihtaa sukat. Lelujen jakaminen on vaikeaa ja niistä tulee helposti riitaa. Kaupassa taapero saa raivokiukkukohtauksia. Taapero hokee: "Ei! En! Ei! En!" Kuulostaako tutulta? Taaperollasi on alkanut voimakas uhmaikä eli tahtoikä eli itsenäistymisvaihe.
Uhmaikähän on vähän vanha sana. Sillä on negatiivinen kaiku. Vähän sellainen, että uhma on huono asia ja se pitää kitkeä pois. Tai että uhmakkaalle lapselle pitää näyttää kaapin paikka eikä antaa piiruakaan periksi, muuten on lapsi pilalla ja siitä kasvaa rajaton sekopää.
Tarkoitus ei kuitenkaan ole kitkeä pois uhmaa tai sammuttaa sitä. Uhmaikä on lapsen kehitykseen normaalisti kuuluva vaihe, jossa opetellaan kasvamaan erilliseksi ihmiseksi, omaksi itsekseen. Kyse on itsenäistymisvaiheesta, joka on läheistä sukua teiniuhma-vaiheelle, joka sekin on tärkeä itsenäistymisvaihe.
Sohvin toiminta uhmaiän huumassa onkin muistuttanut hetkittäin teini-ikäisen käytösmalleja. Se on vähän säikäyttänyt äiteetä; eikö näitä omaan huoneeseen lukittautumisia pitäisi tulla vasta teini-iässä? Mutta meillä näitä on ollut jo heti kun taapero (1,5v) on hädin tuskin yltänyt ovenkahvaan. Hän on saattanut loukkaantuneena mennä omaan huoneeseensa ja laittanut oven kiinni perässään. Onneksi tämä vaihe ei montaa viikkoa kestänyt. Yksi itsenäisen teinin suusta kuultava lause voisi olla: "Mutsi mee pois!" Meillä tätä kuulee säännöllisesti ihan kotosalla tai vaikka hoplopin liukumäessä, kun Sohvi on löytänyt ikäistään seuraa liukumäkeen. Silloin äitille sanotaan: "äiti pois!"
Meillä Sohvin (nyt 2v) uhmaikä ei ole ollut kevyt tai helppo. Se on saanut äiteen oikeasti tutkiskelemaan omia tunteidenkäsittely taitojaan ja erilaisia olettamuksia ja tapoja. Rajanveto on ollut vaikeaa; milloin taapero vain kaapataan syliin ja viedään huutavana pois/vaipanvaihtoon/nukkumaan/autoon. Ja milloin annetaan aikaa ja vaihtoehtoja. Yleisesti ottaen aina lopputulos on ollut paras ja omakin harmitus on ollut vähintä, kun on antanut taaperolle hieman aikaa. Poikkeuksena on ollut tilanteet, jossa taapero on vaarassa tai kertakaikkiaan niin väsynyt/nälkäinen, ettei kannata edes yrittää keskustelua. Tässä seuraavaksi kaikki mitä minä olen nyt Sohvin kanssa oppinut uhmaiästä. Viisi vinkkiä uhmaiän raivareihin ja muita keinoja, jotka on meillä toiminut uhmaiän tyypillisiin ongelmatilanteisiin.
Anna lapsen itsenäistyä vähän
Uhmaiän pointti on tehdä itse ja oppia uusia hienoja taitoja; yhtäkkiä hän pukee kengät, pesee kädet, kuorii mandariinin jne. Lapsen itsetunto kasvaa, kun hän oppii tekemään itse uusia asioita ja saa siihen kannustusta ja ihailua. Uhmaiän aikana lapsi itsenäistyy hoidettavasta taaperosta, monia taitoja osaavaksi pikkuiseksi ihmisen aluksi.
Uhmaiän aikana Sohvi on itsenäistynyt monissa asioissa. Olen antanut Sohvin leikkiä ulkona yksin pihassa, ikkunasta katsellen. Pihamme on aidattu, joten mitään vaaraa ei ole tielle juoksemisesta. Hän on oppinut riisumaan kaikki ulkovaatteet, jopa haalarin kenkineen, mikä on ollut se haastavin kohta. Sohvi osaa laittaa pipon ja hanskat paikoilleen eteisen koppaan (ei tosin alkuinnon jälkeen aina haluaisi itte). Syöminen ja lasista juominen on muuttunut yhä varmemmaksi.
Olen huomannut, että vaikka taapero oppii uusia taitoja, hän välillä vähän taantuu ja haluaakin palata takaisin vanhaan. Hän osaa syödä kyllä ihan itse, mutta nyt on halunnut jo pidemmän aikaa, että syötetään taas. Hän osaa kyllä riisua ulkovaatteet, mutta haluaa, että äiti auttaa. Luin, että tämä on ihan normaalia kehitystä. Niinkuin linnunpoika, joka opettelee lentämään, mutta palailee aina pesään vähän väljä takaisin hakemaa turvaa, kokeillakseen siipiään uudestaan. Välillä kannustan häntä tekemään itse ja välillä autan, vaikka tiedän, että hän osaa kyllä.
Yleensä päivät sujuvat parhaiten silloin kun hän on saanut paljon onnistumisen kokemuksia eli saanut tehdä asioita "itte". Jos asiat on hankalia, annan Sohvin tehdä jonkin pienen asian esim. leipomisessa saa sekoitella jauhoseosta haarukalla, vaikka vähän läikkyy. Sohvi tykkää myös ojennella kauppakassin tavaroita äiteelle, joka latoo ne jääkaappiin. Kananmunapaketti pitää kuitenkin äkkiä etsiä itse kasseista, koska se on ollut vielä haasteellista nostaa ehjänä kassista.
Jousta ja anna vaihtoehtoja
Kaikki keskustelu, jossa taaperolle annetaan "omaa valtaa", auttaa ehkäisemään itkupotkuraivareita. Esim. "Syötkö aamupalaksi tätä vai tätä leipää?" Lopputulos: leipä tulee paremmin syödyksi kun on saanut itse valita kumpaa syö. "Otatko tämän vai tämän identtisen talouspaperin?" Sohvi tekee tarkkaan harkittuaan valinnan ja pyyhkii tyytyväisenä suunsa paperiin. "Valitse itse iltasatukirja tai sitten äiti valitsee" Lopputulos: päästään hääräilystä eteenpäin ja lukemaan joko Sohvin tai äitin valitsemaa iltasatua. "Sammutatko itse valot vai sammuttaako äiti?" Lopputulos: valot tulee sammutettua nopeammin. Tulevien tapahtumien valmistelu auttaa myös sopeutumaan muutokseen. Esim. leikin loppumiseen ennen nukkumaanmenoa. "Kohta mennään nukkumaan." "Vielä yksi auto liukumäestä ja sitten mennään hammaspesulle."
Hidasta omaa reagointiasi
Jos olet tempperamenttinen, äkkipikainen, tai perfektionisti. On parempi ensin hetken tuumia ja huokaista pari kertaa ja pyöritellä vaikka niitä silmiä ennenkuin sanoo tai tekee mitään tyhmempää. Uhmiksen kiukkupuuskassa maitolasi on kaatunut tai lempikirjasi sivut rutattu. Tunteitaan saa ja pitää näyttää. Ongelmana on, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa ja pian uhmiksesi matkii sinua. Siksi loivemmat tunnereaktiot ovat suositeltuja. Ota hetki itsellesi, että voit koota itsesi ja löytää hippusen suhteellisuudentajua. Tähän auttaa PINNAN pidennyssuunnitelma. Samalla se tuumaustauko antaa lapselle pienen hetken raivota/itkeä/surra/ eli näyttää ja kokea tunnetta. Kaikkeen ei tarvitse olla ihan heti reagoimassa. Paitsi jos lapsi satuttaa itseään tai muita. Tästä onkin lisää postissa: Miksi lapsi lyö ja puree tai hakkaa päätään lattiaan? Kun pahimmat höyryt on puhallettu pois, saa omia tunteitaan sanoittaa: "Äiti on nyt surullinen ja vihainen, koska äidin kirja on revitty rikki." Ei kannata kuitenkaan jäädä vellomaan omaan tunteeseen liian pitkäksi aikaa vaan opettaa, että kaikesta päästään eteenpäin, eikä virhe ole koskaan maailmanloppu. " No jaa.. saahan tämän teippailtua kasaan jotenkin. Onneksi ei ollut kirjastonkirja. Jatkossa jos haluat äidin huomion niin pyydä minua vaikka leikkimään jooko."
Opettele sanoittamaan lapsen tunteita. "Kyllä mä nään että sä oot vihainen /pettynyt /surullinen"
Meillä kävi esim. näin: äiti kieltää, että nyt ei saa leikkiä pelilaudalla, Sohvi alkaa itkeä ja äiti alkaa heti selittää miksi ei saa pelata nyt: "Ihan hirvee sotku tulee ja äiti joutuu sen taas siivota, eikä oo toi peli tarkoitettu 2 vuotiaalle." Selitän vaan Sohvin itkun päälle sellasella äänensävyllä, että "tästä on ihan turha loukkaantua ja nostaa meteliä!" Kun yritän törkeästi mitätöidä Sohvin tunteet, hän on onneksi oppinut sanomaan järkyttyneen kuuloisena "Sohvi itkee!" vähän niin kuin "Etkö sä nyt torvelo nää, että mä itken! Ja sä vaan selität ja selität jotain! Missä on sun empatiakyky?" Ja se pysäyttää mut aina tajuamaan, että niin. Mä selitän ja selitän eikä Sohvi tule nähdyksi tunteineen. Sydämeeni iskee jäätävä syyllisyys. Saahan sitä tietysti pettyä ja olla harmissaan. Sitten pysähdyn toteamaan, että "Huomaan, että sulle tuli paha mieli tästä, Sohvia harmittaa." Ja menen halaamaan tai ottamaan syliin. Kun hän tulee nähdyksi tunteineen ja saa lohtua, vasta sitten menee selityskin perille: "Leikitään sitten joku toinen päivä sillä pelilaudalla, jooko, nyt äiti ei vaan jaksa siivota sitä sotkua"
Ja tämä kuvio ei kyllä äiteelle mennyt kerrasta perille, tätä on harjoiteltu paljon. Eikä se vieläkään ihan sujuvaa ole, mutta nyt on tullut avuksi tuo kun Sohvi osaa itse dramaattisesti huomauttaa, että "Sohvi itkee." Huomaamalla ja sallimalla uhmiksen tunteet, katkaistaan raivokohtaus. Uskon, että näillä eväillä hän osaa sitten isompana itse säädellä tunteitaan ja oppii olemaan empaattinen itseään kohtaan. Eikä tukahduta tunteitaan, niinkuin äiteensä on oppinut tekemään.
Näissä itkuhuutoraivari -tilanteissa auttaa sekin kun mietin itse, miten haluaisin, että minua kohdellaan kun olen vihainen/pettynyt/surullinen/ravoissani? Usein kosketus ja hiljainen, salliva läsnäolo on hyvä ensiapu kaikkeen.
Nälkä-väsy-kiukku kohtaukseen ei auta kuin ruoka ja uni
Silloin on turha yrittää käydä mitään järkeviä keskusteluja. Tässä esimerkki siitä, kun ei olisikaan saanut joustaa vaan olisikin pitänyt kantaa se huutoitkevä taapero autosta sisälle. Kävi nimittäin kerran niin, että tultiin uimahallista kotiin lounasaikaan aika myöhään ja taaperon päikkäri-aika oli jo tosi lähellä. Hän oli niin väsynyt, nälkäinen ja kärttyinen, että olisi halunnut jäädä autoon katsomaan ryhmä-hauta kännykästäni. Hän on saanut katsoa ohjelmaa aina kotimatkalla, ettei nukahtaisi autoon, koska se sotkisi päikkärikuviot täysin ja taapero hyppisi seinille koko illan. Mitkään tavalliset temput eivät nyt auttaneet, hän sai vähän lisäaikaa katsoa, yritin lahjoa myös mitä kivaa on sisällä, yritin myös jämptisti sanoa, että nyt mennään. Aina kun yritti ottaa taaperon pois turvaistuimesta, nousi hirveä huutoitku. Olin hämmentynyt ja ajattelin, että antaa sen sitten istua hetken autossa katsomassa ohjelmaa. Sitten varmaan rauhoittuu ja tulee sovussa pois. Avasin hänen turvavyönsä, laitoin auton oven kiinni ja lähdin sisälle lämmittämään jo lounasta. Näin kuitenkin keittiön ikkunasta suoraan autoon, että koska näyttää siltä, että hän olisi tulossa pois. En ehtinyt edes 5 minuuttia olla sisällä, kun näin että Sohvi on auton ovella. Menin heti ulos ja avattuani auton oven, löysin sieltä vittuuntuneen näköisen taaperon kännykkä korvalla ja puhelimessa näkyy teksti "soittaa Neuvola 1". Naamani helahti punaiseksi ja suljin puhelun, johon ei onneksi ehtinyt kukaan vastata. Miten tämä on mahdollista, niistä kaikista numeroista, jotka on puhelimessani, niin juuri tämä ja sitten vielä on osannut soittaa?!? Nämä on näitä hetkiä kun tuntee itsensä niin tyhmäksi ja lapsensa pelottavan älykkääksi. Jos olisi osannut puhua niin olisi kertonut neuvolan tädille että "äiti on lukinnut mut autoon." Sitä olisikin sitten ollut hauska selitellä. Ei mikään "Vuoden äiti"-hetki.
Voin sanoa, että kun tämä sama huuto alkoi parin päivän päästä samassa tilanteessa, niin oli itselle ihan selkeää, että nyt vain kannan tämän väsyneen huutoitkevän taaperon sisälle. Eikä sitä huutoa kyllä lopulta edes kauan kestänyt ja pian kun hän sai hyvää ruokaa nenänsä eteen niin olikin jo aivan aurinkoinen yhtäkkiä. Äitee tästä oppi sen, että pitää tulla ajoissa kotiin, niin ettei ehdi nälkä-väsy-kiukku iskeä taaperoon.
Tyypillistä uhmiksen toimintaa:
1. Taapero vaatii, että vain tietty vanhempi saa vaihtaa vaatteet/nukuttaa/leikkiä tms.
Tyypillistä uhmaikäisen käytöstä on valita toinen vanhemmista ja sanoa esim. että vain äiti saa vaihtaa sukat. Tähän on meillä ainakin auttanut se, että äiti sanoo jämerästi, että nyt iskä vaihtaa sukat. Jos vänkääminen jatkuu, olen sanonut, että iskä vaihtaa sukat, koska äiti laittaa nyt pyykkejä tms. Tämän jälkeen taapero on iloisena vienyt sukat iskälle ja sanonut, että iskä vaihtaa!
2. Kauppakiukkukohtaukset
Taapero saa raivarit, kun ei saa ostaa karkkia tai lelua tai ei saa laittaa hedelmäpussiin tarraa tai hän ei saa avata rusinapurkkia. Tähän on auttanut se, että ennen kuin mennään kauppaan, olen sanonut: "Sovitaanko niin, että tällä kertaa ei oteta karkkia, eikä leluja." Uskomatonta kyllä, se on toiminut. Kaupassa taapero on seissyt karkkihyllyn edessä ja osoittanut karkkeja ja sanonut "kaakki ä-ää". Eikä niitä ole otettu. Joskus olen sanonut, jos on vähän hilkulla, että jaksaakohan taapero vielä kauppaan, että "jos kiukuttaa kaupassa, niin siellä ei saa huutaa, autossa saa sitten huutaa."
Kaupassakäyntiä on myös auttanut, kun taapero saa omia tehtäviä. Hän kärryttelee pikkukärryllä ja nostaa kyytiin pussin porkkanaa ja pullapitkon. Myös tämä hedelmäpussien tarrojen laitto on mukavaa puuhaa. Liukuhihnalle tavaroiden laittaminen ja kauppakassien pakkaaminen saavat taaperon tuntemaan, että hänkin osaa.
Olen myös ollut hyvin joustava kaupassa näiden tuotteiden avaamisien suhteen. Siis jos on tuote, jonka ostamme, niin olen antanut sen avata. Mielummin näin, kun meluisa huutoitkuraivo-show. 1-2 vuotias vasta opettelee hillitsemään mielitekojaan, ei voi vielä olettaa, että itsesäätely olisi sillä tasolla, että odottaminen aina onnistuisi. Eikä se ole lopulta keneltäkään pois, me maksamme tuotteen eikä lapsi saa kaupassa raivokohtausta, joka särkee kaikkien kaupassaolijoiden korvat ja hermot. Aina on sanottu kaupassa Sohville, että ei saa avata, mutta oppi on mennyt vaihtelevasti perille ja nyt vasta lähempänä 2,5 v hän alkaa oikeasti ymmärtää ja malttaa odottaa autolle saakka. Tämäkin on asia, joka helpottui heti kun aloin ennen kauppaan menoa sanoa Sohville että "sovitaanko, että ei avata pakkauksia kaupassa, vaan vasta autossa, jooko?" ja Sohvi on tähän usein nyökännyt ja sitten kaupasta onkin selvitty ilman avattuja paketteja.
Kaupassa voi iskeä myös äkkiseltään selittämätön kiukkukohtaus. Sohvi on raivonnut itsestään aukeaville oville, koska olisi halunnut ne itse avata. Sohvi on heittäytynyt maahan makaamaan, mutta ei keksinytkään mitään mistä raivota. On myös vaan ollut niin kertakaikkisen väsynyt, että on alkanut huutamaan jostain hyvin pienestä asiasta. Ei näitä aina voi ennakoida. Yleensä olen antanut aikaa taaperolle ja ohjannut häntä sitten kohti jotain mielenkiintoista. Kerran olen sitten vaan kantanut ulos, heti kun sain maksettua ostokset, kun on kassoilla tullut se väsyraivokohtaus.
3. Jakaminen on vaikeaa ja leluista tulee riitaa
Tätä tapahtuu kaverien kanssa, mutta kotona äiteen ja iskän kanssa myös.
Äitee: "Saako äiti leikkiä myös?"
Äiti ottaa pikkuauton, Sohvi ottaa sen äitin kädestä pois.
Äitee: "Jos haluat, että äiti leikkii sun kanssa, sun pitää antaa yksi auto äitille. Haluatko leikkiä yksin, yksinkin saa leikkiä." ( Tarjoan ihan rehellisesti tätä vaihtoehtoa, joskus hän haluaa leikkiä mielummin yksin, useimmiten kuitenkin haluaisi, että äiti on siinä, mutta kyllä on vaikea keksiä millä lelulla äitin voisi antaa leikkiä.)
Usein leikki sujuu parhaiten, kun alan itse rakennella vaikka duploista jotain ja annan Sohvin leikkiä autoillaan. Eli siis juuri tähän ikään sopiva vieretysten leikki- toimii parhaiten. Siinä lomassa välillä voidaan leikkiä jotain pientä yhteistä törmäilyauto -leikkiä. Leikissä autot törmäävät nenäkkäin eikä kummankaan auto halua väistää, sitten kutsutaan poliisiauto paikalle selvittämään asiaa. Usein poliisiautokin joutuu kahnauksen sekaan ja paikalle kutsutaan vielä armeijan auto. Homma on lopulta aika sekasortoista, kun kaikki autot yrittävät vuorotellen tainnuttaa toisiaan autopieruilla. Lopulta autot eivät jaksa enää haistella pieruja vaan hajaantuvat omille teilleen ja tilanne ratkeaa. Tätä leikkiä hän jaksaisi leikkiä ikuisuuden. Pieruhuumori -toimii aina.
Jakamisen vaikeus kuuluu 1-3 vuotiaan normaaliin kehitykseen, eikä omistushaluisuudesta tule rangaista tai ylenmäärin torua. Sen sijaan, että tavara palautetaan kiukkuisesti "varasta" toruen oikealle omistajalle, tilannetta puretaan nykyohjeiden mukaan keskustellen. "Matti on nyt surullinen ja itkee, kun veit hänen lelunsa. Ei saa viedä toisen kädestä lelua. Jos haluat Matin lelun voit pyytää sitä häneltä." Ja Matille kerrotaan, että "Tulit surulliseksi kun Sohvi vei sinun lelusi. Se ei ollut oikein. Sohvin olisi pitänyt kysyä, saako lelua lainata. Ensi kerralla, pidä lelusta tiukasti kiinni, niin ettei Sohvi saa lelua." Sitten annetaan Sohville mahdollisuus palauttaa itse lelu. Jos näin ei tapahdu, niin vasta sitten aikuinen palauttaa lelun. Tämän jälkeen Sohvi voi kysyä Matilta saisiko lelun. Jos Matti ei halua antaa lelua, voidaan sopia että Matti leikkii lelulla hetken ja sitten on Sohvin vuoro, ja sitten taas Matin jne. Useimmiten ihme kyllä, kun esitellään tilanteeseen tämä "lelun pyytämis-metodi" niin molemmat osapuolet kiinnostuvat siitä niin, että toinen pyytää lelua vaikka ojentamalla käden (jos ei osaa puhua) ja toinen antaakin lelun. Ihmeellistä.
Tästä aiheesta teen ihan oman postauksen, koska kyseessä on sen verran iso asia. Nyt kun olen lukenut aiheesta enemmän on jotenkin lieventynyt se ajatus, että pitäisi reagoida jotenkin voimakkaasti. Vanhempana itselle tulee tosi syyllinen olo ja tuntuu siltä, että lapsi olisi jotenkin tosi töykeä ja huonokäytöksinen, kun ottaa toiselta lelun. Lapsi kuitenkin vasta opettelee jakamista eikä vielä tiedä/ muista, että lelua voi myös pyytää. Eikä hän tule oppimaan sitä kerrasta eikä sadannesta, vaan sitten kun on tarpeeksi kypsä. Tilannetta helpottaa, jos kaverivanhempien kanssa voi sopia yhteiset säännöt, miten toimitaan kun toisen lapsi ottaa lelun toiselta. Kun omistushalu on huipussaan on joskus myös mukava tehdä kaverin kanssa jotain, missä lelut eivät ole koko ajan osallisena. Esim leikkiä piilosta, käydä uimahallissa tai pulkkamäessä.
