Taas ahdistaa lujaa - Kun ahdistus ottaa vallan, mistä apua?

Muistan kun hain Sohvin tiistaina päiväkodista ja hänen vaatteensa olivat tosi likaiset, siis sisävaatteet, eikä ihan sellasta tavallista ruokalistaa, vaan näytti enemmänkin siltä kuin joku olisi oksentanut hänen päällensä. Niskasta roikkui myös irtonainen hiustupsu. Kun Sohvi näki minut hän alkoi itkeä. Sohvi näytti aivan kaltoinkohdellulta likaisissa vaatteissa hiustupsu irti ja itkiessään siinä ovensuussa. Vaikka tiedän, ettei häntä ole kaltoinkohdeltu ja Sohvi oli tykännyt päivästä ja itki koska halusi vielä jäädä leikkimään, en varmaan pystynyt täysin piilottamaan Sohvilta kauhun tunnettani. Kehoni oli ehtinyt jo reagoida näkemäänsä ja tempaisi minut heti aikamatkalle menneisyyteen, omaan lapsuuteeni. Olin kauhuissani, tai osa minusta oli kauhuissaan ja osa yritti aikuismaisesti vain suoriutua lapsen hakemisesta kotiin. Miten pystyn viemään lapseni tänne joka päivä? Yritin tarrautua siihen ajatukseen, että Sohvi oli itse tykännyt päivästä ja hänellä oli ollut hauskaa. Hiustakku on ehkä syntynyt ulkoillessa ja repeytynyt riisuttaessa vaatteita, sillä Sohvi ei osannut sanoa miten hiukset oli irronneet. Paidan sotkut oli ehkä syntyneet askarteluista, joita he olivat tehneet. Mutta vaikka kuinka järkeilin asiaa, en saanut tunnettani laantumaan, ahdistus oli alkanut.

Niitä kutsutaan triggereiksi. Tapahtumia, jotka tuovat mieleen itselle traumaattisen tapahtuman tai vain ne siihen liittyvät tunteet kehossa. Triggeri voi olla asia minkä näkee tai kuulee, se voi olla haju, se voi olla tunnelma, se voi olla haarukan tippuminen lattialle tai oven paukahdus. Triggeri vie mielen ja tunteet hälytystilaan menneisyyteen ja silloin on vaikea tajuta itse, että juuri nyt ei tapahdu mitään vakavaa. Ne ovat vain tunnemuistoja menneisyydestä. Vaikka ei osaisi edes palauttaa mieleen tilannetta missä ne ovat syntyneet, keho muistaa kyllä. Silloin pitää tarrautua nykyhetken faktoihin: Sohvi itkee koska ei haluaisi vielä lähteä päiväkodista. Sohvilla on ollut kiva päivä.

Silti itseä ahdistaa.

Minulle on sattunut elämäni aikana vaikeita asioita. Joku on joskus sanonut, että aikuisuus on lapsuudesta selviytymistä ja siltä se on minun kohdallani usein tuntunut. Terapian avulla olen oppinut paljon tärkeitä asioita itsestäni ja saanut työkaluja, joiden avulla selviän elämän haasteista. Minulla on tunne, että selviän mistä tahansa. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö vaikeita, läpitunkevia tunteita kuten ahdistusta, olisi aina välillä ja sen työstämiseen menee aina aikansa.  Olen oppinut terapiassa erilaisia keinoja, joilla olo helpottuu sen verran, että pystyn ajattelemaan selkeästi. Joskus ahdistus voi olla sietämättömän vaikea tunne, joskus se lymyilee laimeampana koko kehossa. Ahdistus on viesti ja se kertoo että mieli tarvitsee nyt apua minulta itseltäni. Minun pitää vaan selvittää, mitä se tunne kertoo menneisyydestäni ja mitä nykyisyydestä

Ahdistusta ei kannata juosta pakoon

Kehon hälytystila saa ihmisen helposti pakenemaan joko fyysisesti vaikkapa juoksemalla tai vaikka muuttamalla useasti. Joskus jatkuva ahdistus saa vaihtamaan jatkuvasti työpaikkaa tai esim. täyttämään kalenterin kaikella mahdollisella. Joskus ahdistusta paetaan ottamalla tunteesta timeout pakenemalla päihteisiin tai peliriippuvuuteen, mutta ahdistus helpottaa kuitenkin vain hetkeksi. Kaikki nämä edellä mainitut asiat ovat kuin laastareita mätäpaiseen päälle. Ahdistus palaa aina uudelleen ja voimakkaampana, kunnes sitä alkaa käsitellä. Valitettavasti alkoholi on paljon halvempaa kuin terapia ja on totta, että avun hakemiseen tarvitaan enemmän rohkeutta kuin korkin avaamiseen. Silti suosittelen lämpimästi terapiaan hakeutumista, jos voimakas ahdistus häiritsee elämääsi.

Hakeudun usein rauhalliseen paikkaan kun on tarve ratkoa asioita

Kun minulla on jotain raskasta mielenpäällä, hakeudun usein paikkaan, jossa on helppo ajatella. Ulos luontoon metsän poluille, yksin muutaman tunnin automatkalle, mökille, kalastamaan, saunaan, viinilasin ääreen nojatuoliin, sitten kun lapsi on saatu nukkumaan jne. Jos ei suo itselle tätä omaa aikaa, ei ahdistukseen saa helpotusta. Niin kauan kun pakenee ahdistusta tai työntää sitä pois, se seuraa aina takaraivossa odottamassa. Ja sillä on tapana ajan kanssa vahvistua, kunnes sen huuto kuullaan. Joskus ahdistavasta tunteesta keskustelu kumppanin tai ystävän kanssa voi helpottaa oloa hetkessä.

Roolin vaihtaminen helpottaa tunteen purkua

Toisinaan ahdistus on hyvin epämääräistä, ja on todella vaikea saada otetta siitä, mikä aiheuttaa ahdistusta. Tähän auttaa minulla utelias asenne tunnetta kohtaan. Jo pelkkä ahdistuksen lempeä hyväksyminen helpottaa oloa vähän. Tunne laimenee, kun "se" huomaa, että sitä ei työnnetä pois koko ajan. Utelias ja avoin mieli omaa oloa ja tunteita kohtaan on hyvä alku. Tämän jälkeen näkökulman/roolin vaihto voi auttaa:

 Ahdistukseen liittyy usein jokin pelko. Koita selvittää pahin pelkosi silloin kun ahdistaa. Joskus tarvitaan kysymysten ketju, jotta ydinpelko selviää. Esim. Pelkään mennä töihin. (mitä pelkäät tapahtuvan jos menet töihin?) Pelkään etten osaa. (Mitä jos pelkosi käy toteen, mitä pelkäät että tapahtuu?) Pelkään että saan potkut. Usein ydinpelko liittyy hylkäämiseen tai siihen ettei tule nähdyksi/kuulluksi. Vaihda roolia mielessäsi ja kuvittele miten neuvoisit ystävääsi, jos hän kertoisi sinulle tästä pelosta?

Ahdistus johtuu usein sisällä vellovasta ristiriidasta. Kaksi vastakkaista tunnetta repivät ihmistä kahteen suuntaan. Yllättävän usein ahdistus liittyy itselläni siihen, että en uskalla puolustaa itseään ja omia tarpeitani, sillä pelkään että joku pettyy, loukkaantuu tai lakkaa rakastamasta. Lapsen saamisen jälkeen minusta on tullut kyllä huomattavasti itsekkäämpi ihminen, uskoisin kuitenkin että lähinnä hyvällä/terveellä tavalla. Omaa aikaa ja resursseja on nyt niin vähän, että osaan asettaa itseni ja perheeni helpommin etusijalle. Kun resursseja (aikaa, rahaa, unta, voimia) on enemmän voin taas järjestää jotain kivaa ystäville tai sukulaisille.

Viha, ahdistus

Näihin auttaa: Usein pelkkä voimakkaan tunteen nimeäminen ja salliminen lievittää jo vähän tunnetta. "Minä saan olla valtavan vihainen!" (kunhan en satuta itseä tai muita). "Olen valtavan ahdistunut ja se tarkoittaa että minun pitää nyt keskittyä itseeni. Keskityn nyt vain hengittämiseen." Otan omaa tilaa/hakeudun tilaan jossa on helpompi hengittää, esim. wc:hen lukitun oven taakse tai ulos pihalle. Liikkuminen, musiikki, rauhoittavan tuoksun haistelu (tuoksusaippua, tervasaippua...) lempikuvien selailu kännykästä esim. maisema tai lemmikin hassu kuva, voivat auttaa harhauttamaan mieltä voimakkaasta tunteesta nykyhetkeen. Tämän jälkeen on rauhallisempi olo lähteä selvittämään, mitä tunteet yrittävät kertoa ja mistä triggeristä ne kumpuavat.

Pelko, turvattomuus

Näihin auttaa: Kaikki mikä saa minut tuntemaan että olen turvassa ja olen arvokas, auttaa näihin. Kuuma kylpy/suihku, hyvät tuoksut, puhtaat vaatteet, liikkuminen luonnossa, lämpö, puhtaus, hyvä laadukas lämmin ateria. Valmista lemppariruokaasi, harhauta ajatukset musiikilla tai soittamalla ystävälle, lähde käymään lempipaikassasi. Halaa pehmolelua, tyynyä tai toista ihmistä. Muista että olet arvokas! Joten pidä huolta itsestäsi.

Suru, pettymys

Näihin auttaa: Usein pelkkä voimakkaan tunteen nimeäminen ja salliminen lievittää jo vähän tunnetta. "Minulla on oikeus olla pettynyt ja surullinen!"  Riippuen asian suuruudesta surun tai pettymyksen työstäminen vie aikansa. "En saanut hakemaani työpaikkaa. Olenko huono? Olen pettynyt, mutta tiedän että olen silti arvokas. Olen varma, että minulle on parempi työpaikka jossain muualla. Saattoihan olla, että minulla kävikin tuuri ja hakemassani työpaikassa olisi ollut vaikka karmea pomo!"

Häpeän tunne, syyllisyys, arvottomuus

Näihin auttaa: Kun et tunne häpeää, kirjoita lapuille/kännykkään valmiiksi muistoja hetkistä, joissa olet onnistunut ja ollut ylpeä itsestäsi/saanut positiivista palautetta. Onnistumiset voivat olla suurempia tai pienempiä. Lue niitä, kun häpeän tunne yllättää. Paperilta voit lukea faktoja, sillä mielesi tuottaa helposti oletuksia, kaikuja menneisyydestä, joilla ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa. Esim. "Olen laiska." Mutta kun lunttaat lapulta näet mitä olet saavuttanut, esim. "Kokosin 1000 palan palapelin viime jouluna." "Pesin melkein kaikki ikkunat viime kesänä."

Laita ylös myös mistä asioista olet kiitollinen, se saa sinut tajuamaan kuinka arvokas olet. Kiitollisuuden aiheita voi myös kuvata valmiiksi kännykkään omaan kansioon; asuntosi parhaimmillaan, koirasi/kissasi veikeä ilme, lähipuisto syksyn väreissä, lempiruokasi pöydällä, ystävän lähettämä viesti jne. Siivoa yksi huone: Kun ympärillä näkee vain sotkua ja likaisia vaatteita, on joskus vaikea saada itseään tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Muista että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia. Voit testata tätä: Jos kerran olet sitä mieltä, että muut ihmiset ovat arvokkaita, niin olet sinäkin, koska sinä olet yksi heistä. Ja he ovat yhtä arvokkaita kuin sinä. Tutki myös mielesi sinulle syöttämiä väittämiä. Monesti ne eivät pidä paikkaansa ja ne ovatkin vain tunteita menneisyydestä, joilla ei ole enää mitään tekemistä nykyhetken kanssa. Kannattaa opetella tekemään faktantarkistus omille ajatuksille.

Väittämä: "Kukaan ei pidä minusta."

Minusta tuntuu -muoto: "Minusta tuntuu, ettei kukaan pidä minusta".

Fakta: "Ensi viikolla tapaan mummuni lounaalla, hän ehdotti lounasta minulle itse. Väittämä ei siis voi pitää paikkaansa."

Väittämä: "En osaa, en pysty tähän."

Minusta tuntuu -muoto: "Minusta tuntuu, etten osaa ja että en pysty tähän."

Fakta: "Olen tehnyt tämän aiemminkin, osaan tämän./ Kuka tahansa saattaa tehdä virheen. /Yrittämällä uudestaan ja uudestaan opin tämän koko ajan paremmin."

Väittämä: "En uskalla tehdä tätä päätöstä, mitä jos epäonnistun, mitä muutkin ajattelevat?"

Minusta tuntuu -muoto: "Minusta tuntuu, etten uskalla tehdä tätä päätöstä, pelkään epäonnistumista ja olen huolissani siitä mitä muut ajattelevat."

Fakta: "Minulla on oikeus tehdä omaa elämääni koskevat päätökset. Jos epäonnistun, yritän uudestaan tai kokeilen jotain muuta. Kaikki tekevät virheitä ja virheiden avulla oppii. Muutkin ovat tehneet jotain virheitä elämässään, vaikka eivät sitä ikinä myöntäisi."

Esimerkkejä hyvien hetkien listasta häpeän ja arvottomuuden tunteen varalle:

 "- Ystäväni sanoi, että olen hyvä laulamaan/piirtämään/tanssimaan/pelaamaan/kuuntelemaan toisia."

"- Muistan sen juhannuksen, kun sanoin legendaarisen hyvän läpän ja kaikki muistelevat sitä vieläkin. Olen aika hauska tyyppi."

"- Sain vuosi sitten töissä kehuja hyvästä kehitysehdotuksesta pomoltani. Ehdottamani asia otettiin käyttöön."

"- Olen onnistunut, koska minulla on koulutus/tutkinto X. Läpäisin ajotestin, minulla on ajokortti."

"- Jaksoin eilen siivota wc:n ja vein roskat." Jos on kokenut juuri vaikeita aikoja, listassa voi olla hyvinkin yksinkertaisia asioita, tärkeintä on, että muistoon liittyy hyvä tunne.

Kiitollisuus

Kiitollisuus on voimavara. Se pysäyttää tajuamaan, että juuri nyt asiat eivät ole niin huonosti, kuin miltä tuntuu. Tai vaikka kohtaisi vaikeita asioita, kiitollisuudesta voi löytää usein voimaa selviytyä eteenpäin. Kiitollisuus tuo vakautta elämään, silloinkin kun elämä ei ole vakaa. Mutta tietenkään vaikeita asioita ja varsinkaan vaikeita tunteita ei voi haudata kiitollisuuden alle, vaan ne pitää käsitellä ja kohdata. Kuitenkin terveellinen irtiotto vaikeista tunteista on kun keksii kiitollisuuden aiheita. Silloin kehossa hehkuu lämmin, rakastava, turvallinen tunne.

Joskus jos en meinaa saada unta, yritän keksiä kolme asiaa, joista olen kiitollinen sillä hetkellä. Usein nukahdan jo siinä kohtaa. Jos en vieläkään saa unta, jatkan listaa kunnes nukahdan. Toimii aina.

Esimerkkejä kiitollisuuden aiheista:

"- Olen kiitollinen, että olen elossa. "

"- Olen kiitollinen, että voin itse päättää omista asioistani ja vaikuttaa elämäni suuntaan."

"- Olen kiitollinen, että saan asua näin kauniissa paikassa."

"- Olen kiitollinen että sain lapsen."

"- Olen kiitollinen, että olen terve."

"- Olen kiitollinen, että sain tämän asunnon/työn/vaatteen/ruuan/ystävän."

"- Olen kiitollinen, että minulla on nämä kauniit ja lämpimät villasukat."

Lähteet:

Mielenterveystalo - ahdistuksen omahoito-ohjelma: https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/ahdistuksen-omahoito-ohjelma

Ahdistus ja ahdistuneisuus - ahdistuksen itsehoito https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00188

Healing the fragmented selves of trauma survivors -overcoming internal self-alienation, Janina Fisher

Päiväkodin aloitus ahdistaa äitiä

Samaan aikaan kun tiedän, että lapseni tarvitsee jo enemmän ikäistään seuraa ja viihtyisi varmasti päiväkodissa, jännitän kuumeisesti miten aloitus tulee menemään. Päiväkodin aloitus ahdistaa, sillä itselläni on lapsuudesta huono kokemus päivähoitoon hylätyksi tulemisesta ja siitä että ikävän itkuuni on vastattu perhepäivähoidossa vihalla. Kotona pelkooni ja suruuni vastattiin uhkailemalla: jos et lopeta itkua laitetaan sinut päiväkotiin. (90-luvulla päiväkodilla oli vielä huonompi kaiku kuin nykyään). Ei ole siis ihme, että oman lapseni päivähoidon aloitus jännittää. Tiedän, ettei nykypäivänä ainakaan päiväkodissa enää huudeta vihaisesti itkevälle lapselle, mutta pääni tuntuu silti vain hiuksenhienosti pysyvän kasassa. Olen valmis peruuttamaan kaiken heti, jos näen epäkohtia. Olen suunnitellut maailman pehmeimmän aloitusaikataulun ja olen valmistautunut tähän hetkeen kaikki nämä 3 vuotta, mitä olen ollut lapseni kanssa kotona. Olen aina välttänyt viimeiseen asti tilanteita, joissa jättäisin lapseni ikäväänsä huutaen jonkun toisen syliin. Näin on ehkä tapahtunut vain muutaman kerran, mutta tilanne on ollut se, että olen mennyt yläkertaan tekemään töitä ja taapero on jäänyt rappusten portin taakse alakertaan huutavana isänsä hoiviin. Iskä on yleensä saanut kuitenkin nopeasti taaperon rauhoittumaan johonkin duploleikkiin tai kauppareissulle ja jos itku ei ole tuntunut loppuvan, olen mennyt itse keksimään heille mukavaa tekemistä.

Muutenkin olen aina halunnut kasvatuksessa varmistaa, ettei hän joudu ottamaan liian isoja harppauksia kerralla. Eli aina jos jokin pelottaa, voi tulla syliini turvaan. En ole yrittänyt pakkoreipastaa tai tehdä hänestä "isoa tyttöä". En ole ikinä vähätellyt hänen pelkojaan, vaan suhtautunut niihin aina vakavasti ja ottanut hänet aina turvaan syliin. Ajattelen asian niin, että antaa hänen olla pikkuinen nyt, koska nyt hän todella on vielä tosi pikkuinen. Jos annan hänen olla niin pieni kuin hän kokee olevansa, niin hänen on helpompi kasvaa isommaksi. Jos ei saa olla tarpeeksi pikkuinen, vaan joutuu liian suuriin saappaisiin liian pienenä, jää jotain elämättä ja se kostautuu sitten kun pitäisi olla oikeasti iso. Olen aina yrittänyt olla hänen turvanaan, niinkuin silloin kun hän pelkäsi innokasta/ahnetta kalkkunaa eläinpihassa. Tai kun hänellä oli aika jolloin hän pelästyi aina talon ohi kulkevia rekka-autoja tai metsästyskauden alkaessa laukausten ääniä. Sosiaalisissa tilanteissa olen näyttänyt mallia, mutta en ole pakottanut häntä kättelemään tai tervehtimään tms. jos näen, että häntä ujostuttaa tosi paljon. Hän on saanut aina paeta selkäni taakse. Olen myös pitänyt arkemme hyvin tasaisena ja mahdollisimman ennakoitavana. Hän on tottunut siihen, että äitillä on kerran viikossa ollut työpäivä, ja silloin iskä hoitaa Sohvia koko päivän. Tämä on varmasti auttanut paljon sen harjoitteluun, että äiti ei aina ole siinä lähellä, mutta silti Sohvi on aina turvassa.

Vaikka lapseni tuntuu luonteeltaan olevan rohkea, utelias ja maailmaan avoimesti suhtautuva, en silti voi olla varma miten hän reagoi päiväkodin aloitukseen. Bonusta on, että tutustumispäivänä näimme miten paljon hienoja leluja päiväkodissa on ja niistä on puhuttu paljon ja niitä on hehkutettu. Satuin myös päiväkodin instagramissa näkemään heidän leluja ja niitä ihasteltiin Sohvin kanssa yhdessä. Minua tietty helpotti se kun näin miten Sohvi tuntui olevan innoissaan päiväkodin alkamisesta. Selitin, että se on paikka jossa lapset leikkivät sen aikaa kun vanhemmat on töissä. Ja tämä kuulosti järkevältä Sohvin mielestä ja tätä hän selitti kaikille tutuille, joille kertoi innoissaan päiväkodista. Hän vaikutti olevan ylpeäkin ja oli erityisen tärkeää kertoa siitä mummulle. Tosin vasta kehittyvän puheen takia hänen kertomuksensa oli vielä vähäsanainen. Sohvi meni mummun eteen, varmisti että sai mummun huomion ja sanoi "mummu.. päiväkoti" ja jatkoi sitten "paljon leluja". Näki että se oli tytölle todella tärkeää kertoa tästä isosta muutoksesta mummulle.

Mikä itseäni on auttanut päiväkoti- ahdistuksen iskiessä?

-olen suunnitellut aloituksen hyvin pehmeäksi ja teen äitinä kaikkeni, että aloitus sujuisi hyvin

-olen varannut itselleni pari ekaa viikkoa niin, että voin joustaa suunnitelmassa ja pitää Sohvin kotona extrapäiviä

-olen henkisesti valmistautunut ottamaan Sohvin pois sieltä/muuttamaan mitä tahansa suunnitelmia, jos Sohvi ei tunnu sopeutuvan

-eniten auttaa se, että Sohvi on itse innoissaan päiväkodista, ripustaudun välillä täysin siihen ajatukseen ja laitan epäröivät tunteeni syrjään, sillä näen, että hän on onnellinen

-tiedän, että vaikka kuinka haluan suojella lastani, en voi tukahduttaa häntä täällä kotona, on pakko päästää irti, jotta hän saa terveen lapsuuden, johon kuuluu kavereita ja "omaa elämää"

-koska en voi äitinä poistaa maailmasta kaikkia vaaroja, parhaiten suojelen lastani opettamalla hänelle taitoja, joiden avulla hän selviytyy turvallisesti elämässä mm. kaveritaitoja, turvataitoja, sääntöjä (mm. miksi ei saa karata päiväkodista)

-minun on vaikea luottaa päiväkodin aikuisiin, sillä omassa lapsuudessani aikuiset eivät olleet yleensä kovin luotettavia, pystyn kuitenkin kiertämään tämän ahdistuksen ajattelemalla, että luotan omaan tyttööni, siihen että olen opettanut häntä ja opetan koko ajan selviytymään vaaroista

-yritän olla lempeä itselleni, yritän parhaani äitinä, vaikka välillä tuntisin epäonnistumista, niin siitäkin oppii aina jotain

-kyselen Sohvilta kaikkea mieltäni askarruttavaa päiväkotipäivistä ja Sohvi on hienosti osannut kertoa asioita ja se on huojentanut mieltäni

-kaiken hidastaminen auttaa, se että varaa aamuihin aikaa ja kaiken saa tehdä rauhassa, keskityn myös päiväkodissa siihen, etten hosu jättäessäni Sohvia sinne (vain siksi että itseäni ahdistaa koko paikka ja haluan vain pois), vaan yritän tietoisesti hidastaa liikkeitäni

-kiitollisuus pienistä asioista ja hetkistä; kun katsotaan koko perhe Masked Singeria sohvalla ja syödään pakastepizzaa, kun pikkuiseni halaa minua ja sanoo että äiti on suloinen, kun tehdään yhdessä palapeliä lattialla takkatulen ääressä

Näin päiväkodin aloitus meni ahdistuneen äidin näkökulmasta

Päiväkodin alkaessa tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Ekana päivänä Sohvi jäi iloisesti ja innoissaan päiväkotiin, ei tullut itkua, eikä edes epäröintiä. Lelujen kuvat vaan loistivat lapseni silmissä. Joten lähtö oli helppo. Olin onneksi suunnitellut itselleni pariksi tunniksi tehtäviä kaupungissa. Olin varautunut siihen, että tihrustaisin kyyneleen, mutta en tuntenut surua, sillä Sohvi jäi niin iloisena päiväkotiin. Oli kyllä hieman haikea olo. Surua olin tuntenut jo aiemmin, kun yhteisen tutustumispäivän jälkeen kävelimme Sohvin kanssa autolle ja tajusin, että tätä se nyt sitten tulee olemaan se uusi arki.

Sen ajan mitä Sohvi oli päiväkodissa, minä suunnistin kaupasta kauppaan erilaisilla asioilla. Ja tämä oli ehdottomasti tosi hyvä juttu. En ollut yksin, ja oli koko ajan tekemistä, mihin oli pakko keskittyä. Ja niinkuin olin aavistanutkin, Sohvia oli vaikea saada lähtemään päiväkodista ja jouduin kantamaan hänet itkevänä eteiseen. Tilanne oli kuitenkin hämmentävä. Hän ei ollut ehtinyt ikävöidä minua yhtään. Mutta onneksi itku tuli nyt näin päin.

Seuraavana päivänä päiväkotiin jääminen sujui yhtä rauhallisesti. Nyt hän jäisi ekoille päikkäreille. Sain siis ekan melkein kokonaisen työpäivän itselleni. Ja että oli ihanaa! Olin onnellinen, sillä lapseni teki kivoja juttuja ja minä tein kivoja juttuja. Sain tehtyä sellaisia työjuttuja, jotka olivat olleet vain kaukainen haave kun työpäiviä oli ollut vain yksi viikossa. Kuitenkin, kun hain Sohvia sain kuulla, että hän oli itkenyt päikkäreillä. No se mursi sydämeni. En ollut osannut varautua tällaiseen, kun kaikki oli mennyt niin hyvin ekana päivänä. Vaikka olisi tietysti pitänyt, sehän nyt on tosi yleistä, että päikkärit on se hetki kun kaipuu kotiin iskee. Tätä helpotti kuitenkin se, että Sohvilla oli ollut tosi hauska päivä ja hän oli iloinen ja kertoili kaikkea mukavaa mitä oli tehnyt.

Olen ollut yllättynyt, miten vaikeaa on henkilökunnalla ollut kertoa edes siitä, miten lapseni on syönyt tai nukkunut. Kovan muistelemisen ja muilta kyselemisen tuloksena olen saanut kyllä jonkinlaista infoa. Usein kuitenkin sanotaan vain jokin helppo lause, jonka voi sanoa jokaiselle vanhemmalle. Esim. "Tänään olemme keräilleet marjoja pihalla." Niin. Sinne todella kaivattaisiin lisää työntekijöitä. En aio jatkossa kysellä asioita joka päivä, sillä Sohvi osaa itsekin kertoa minulle, mutta olisin ajatellut, että kun lapseni on juuri aloittanut päiväkodin niin muutamana ekana päivänä vähän skarpattaisiin ja tarkkailtaisiin juurikin sitä minun lastani. Se huojentaisi äidin mieltä. Saada informaatiota, koska olen ihan pimennossa, enkä alkuun voi tietää täsmääkö Sohvin puheet hoitajien puheisiin.

Yksi asia, mitä lapseni kertoi minulle päiväkodin portilla pois lähtiessämme oli, että hän oli karannut portista läheiseen leikkipuistoon leikkimään. Olin ihan että what? Kai minulle olisi kerrottu? Miten voin suojella lastani, kun hän on päiväkodissa? Miten päiväkoti voi suojella lastani jos työntekijöitä ei ole tarpeeksi katsomaan kaikkien lasten perään? Olin järkyttynyt ja huolissani. Seuraavalla kerralla juttelin hoitajan kanssa asiasta ja kävi ilmi, että karkausyritys oli ehditty stopata portilla ja voi siis olla, että Sohvi kertoi siinä minulle haaveestaan mennä leikkimään toiseen leikkipuistoon. Jäi kuitenkin epäilys siitä, kerrottiinko minulle koko totuus, sillä Sohvi kertoi sen sanoilla että hän oli karannut. Kävin monena päivänä Sohvin kanssa läpi karkaamisasian, että ikinä ei mennä portista yksin, vaan aina aikuisen kanssa. Että kaikki huolestuu ja pelästyy jos olet kadonnut ja kukaan ei tiedä missä olet. Ja googlattuani läpi kaikki mahdolliset gps vimpaimet, airtagit ja älyrannekepuhelimet, tulin siihen tulokseen, että parasta mitä voin tehdä, on opettaa Sohville, että ei saa karata. Karkaaminen on vaarallista. Ja se pelästyttää kaikki aikuiset.

Voin sanoa, että ekojen parin viikon aikana, minulla oli joka toinen päivä tunne, että nyt otan Sohvin vaan pois täältä. Tämä loppuu nyt tähän. Haluan, että tyttöni on turvassa. Mutta asiaa järkeiltyäni mieheni kanssa, tajusin aina sen, että lopulta, en voi poistaa vaaroja, niitä tulee aina olemaan. Minun tehtäväni äitinä on opettaa Sohvia selviytymään elämästä ja sen vaaroista.

Mitä vinkkejä antaisin itselleni jälkikäteen?

• Kaikki tulee menemään lopulta hyvin, alku tuntuu aina hankalalta

• Parin viikon päästä kaikki tuntuu helpommalta, pitää jaksaa vaan kahlata läpi tämä alku ja olla lempeä itselle ja perheelle

• Tee pieniä muutoksia, jos jokin ei toimi (vähensin päiväkotipäiviä 4 -> 3/vk kun Sohvin stressi ei meinannut helpottaa iltaisin)

• Tehkää iltaisin mukavia rentoja asioita yhdessä, kaikki ylimääräinen ohjelma minimiin

• Meillä helpotti kaikki ongelmat huomattavasti 5 vk kohdalla (1kk kohdalla tullut pelko mennä päiväkotiin, hirveä uhma aamuisin ja iltaisin, oma ahdistukseni)

• Kuitenkin hyvä ohjenuora on, että alkutotutteluun voi mennä 2-3 kk, joten malttia, hermoja ja paljon rakkautta ja haleja

• Lapsi saattaa reagoida viiveellä, niinkun Sohvi 1 kk kohdalla kun alkoi pelottaa päiväkotiin meno. Pelotti lähteä, vaikka tykkäsikin päiväkodista ja illat kotona oli sitten pelkkää rajojen testaamista ja uhmaa. Päiväkotipäivien vähentäminen auttoi Sohvin stressiin ja tietty aika auttoi tottumaan uuteen muutokseen.

• Keskity faktoihin, tykkääkö Sohvi päiväkodista? Meillä on vain yksi elämä eikä lapsuudenkaan päiviä kannata tuhlata ankeassa hoitopaikassa. Sohvi on onneksi kertonut päiväkodista kaikkia kivoja juttuja ja odottaa usein jo innoissaan seuraavaa päiväkotipäivää. Hän tykkää leluista, leikeistä, lauluista ja muutama kaverikin on jo mainittu nimeltä.