Luulen, että oma tunnetilani vaikutti osaltaan siihen, että 3 vuotias Sohvi ei 2 viikon alun jälkeen halunnut enää mennä päiväkotiin. Minuakin ahdisti, enkä pystynyt sitä ihan piilottamaan sisälleni. Tietysti on myös normaalia, että lapsi alkaa hyvän alun jälkeen jännittää päiväkotia, koska uutuudenviehätys alkaa kadota.
Kun lasta pelottaa mennä päiväkotiin, pitää asiaa tietysti lähteä selvittämään. Yritimme keskustella enemmän asiasta; oliko tapahtunut jotain pelottavaa? Tässä huomaa miten vaikea on vielä keskustella lapsen kanssa joka vasta opettelee sanoja. Kun puhuttiin pelottavasta hän kertoi pojasta joka irvisteli. Kun kysyin oliko se pelottavaa, Sohvi nauroi ja sanoi "ehei!". Oliko se hauskaa? "Joo" sanoi Sohvi hymyillen. Eli ota tästä nyt sitten selvää. Päiväkodissa ei oltu huomattu mitään erikoista, epäilivät alkujännitystä. He kuitenkin hienosti ottivat asian vakavasti ja kiinnittivät Sohviin enemmän huomiota ja aamupelot alkoivat helpottua. Yhteensä kuutena aamuna Sohvia pelotti mennä päiväkotiin. Kolmantena aamuna Sohvi taisi kuvata asiaa sanomalla, että surettaa. Sohvi oli kuitenkin tavallista enemmän riemuissaan päivän jälkeen, joten huomasin että jotain he olivat tehneet myös päiväkodissa, jolla varmistettiin, että Sohvia ei pelota. Hän oli saanut extrahuomiota ja häneltä oli kysytty pelosta.
Kyllä oli muuten vaikea keksiä, miten pelokkaan Sohvin saisi aamuisin lähtemään päiväkotiin. Mietittiin yhdessä mikä auttaisi pelkoon. Yksi pelkoa helpottava asia oli, että hän otti pehmolelun ja unipeiton syliinsä autoon. Lisäksi hän sai valita kummalla autolla mennään. Lisäksi mietittiin mikä on hauskinta päiväkodissa; no pikkuautot! Kun nämäkään keinot eivät yhtenä aamuna auttaneet ehdotin, että hän saa katsoa piirrettyjä automatkalla, tämä oli taikasana. Vaikeinta Sohville oli kotoa lähteminen, mutta heti kun oli ulkovaatteet päällä ei ollut enää ongelmaa. Päiväkodissa Sohvi katosi kuin pieru saharaan heti kun oli kädet pesty ja tossut jalassa. Meille alkoi myös muodostua tiettyjä rutiineja aamuun, jotka alkuun oli vielä hakenut uomaansa. Kun asiat alkoivat toistua aina samalla tavalla, tuli se turvallisuuden tunne aamuisin. Yksi helpotus oli, että puin Sohville päälle jo yöksi päiväkodin alusvaatteet: leggarit ja t-paidan. Koska niitä hän ei suostunut enää aamuisin ottamaan pois. Sitten vaan uusi kerros vaatteita siihen päälle. Välillä Sohvi kieltäytyi syömästä aamupalaa, mutta suostui syömään leipäpalan kuitenkin joskus automatkalla.
Kaikesta edistyksestä huolimatta, neljäntenä päivänä Sohvia jännitti niin, että hän oksensi heti päästyämme päiväkodin eteiseen. No sitten pitikin olla 2 päivää poissa varmuuden vuoksi, ettei ole vatsatautia. Tämän asian kanssa kävin sisäistä kamppailua. Minusta yksi poissaolopäivä olisi riittänyt varmistamaan, ettei muita oireita tule, kun omasta vinkkelistäni syy oli kuitenkin matkapahoinvointi/jännitys. Ymmärrän kuitenkin, että ohjeella suojellaan koko ryhmää. Ja he eivät vielä tiedä miten oksennusherkkä lapsi Sohvi on. Hän voi oksentaa satunnaisesti autossa tai jos on syönyt liikaa tai riehuu liikaa ruuan jälkeen tai jos itkee lujaa tai flunssan yhteydessä rään valuessa, tai joskus mystisesti ilman selkeää syytä.
Oksennuskaranteenissa tajusin myös viimeistään sen, ettei päiväkoti ole sitä varten, että vanhemmat voisivat käydä töissä. Päiväkotia ei kiinnosta vanhempien työkuviot. Googlasin oikein tämän asian: Päiväkoti ei ole järjestettyä päivähoitoa, jotta vanhemmat voisivat käydä töissä, vaan päiväkoti on varhaiskasvatusta (vuodesta 2015) ja se on tarkoitettu ainoastaan lapsen kehitystä ja oppimista varten. Ja sehän on hieno ajatus. Ei tosin aina työnantajien mielestä.
Jännitin itsekin seuraavaa vientiä, mitä jos se taas oksentaa? Sitten ollaan taas poissa kaksi päivää ihan vaan jännityksen takia. Yritin pitää auton viileänä ja ajella tosi rauhassa ja jutella mukavia. Juuri kun kurvasimme päiväkodin pihaan Sohvi sanoi, että on huono olo. Nousimme autosta ja menimme nurmikolle hetkeksi seisomaan ja odottamaan jos tulee oksennus. Onneksi ilma oli tosi raikas. Sohvi osasi kertoa, että on vähän parempi olo, joten sitten vaan päiväkotiin eikä onneksi tullut enää jännitysoksennusta.
Viidentenä ja kuudentena päivänä hän osasi itsekin sanoa, että pelottaa vain vähän. Eli pahin pelkäämisvaihe oli ohitse. Seitsemäntenä aamuna Sohvi sanoi itse yllättäen, että enää ei pelota mennä päiväkotiin. Sitten potalla ollessa hän vielä selitti, kuinka hän ei ollut syönyt, koska oli pelottanut. En tiedä tarkoittiko aamupalaa kotona vai päiväkodin ruokailuja, sillä ruoka oli maistunut huonosti viime aikoina, mutta hieno oivallus! Ja viikossa tämä voimakkain pelkovaihe vähitellen helpotti. Yksittäisiä pelkoaamuja saattoi tulla jatkossakin, mutta pikkuhiljaa alkoi tuntua, että eiköhän tämä tästä muutu uudeksi normaaliksi arjeksi. Sellaiseksi, jossa vanhempien ei tarvitse olla enää huolissaan, eikä lasta enää pelota. Päiväkotia oli tässä kohtaa takana reilu kuukausi.
