Uhmaikä kuvina

Uhmaikä on valloittavaa ja välillä hermoja raastavaa aikaa. Tunteet räiskyvät ja halu opetella uusia asioita on hurjan kova. Tässä kuvia uhmaikäisen Sohvin arjesta.

Mitä tehdä kun taapero puree tai lyö äitiä?

Muistan erään kerran, kun Sohvi protestoi kovaäänisesti sylissäni jostain ja iski jo suunsa käsivarteeni ajatuksella, että nytpä tästä puraisen, jotta minun mielipiteitäni kuunneltaisiin. Silmät pöyristyneenä katsoin Sohvia: "Aiotko sä tosiaan purra mua??!" Hän onneksi muutti mielensä viime hetkellä ja käsivarteeni jäi vain märkä läiskä. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen purentayritys. Asiaa selviteltyäni netin uumenista huomasin kuinka yleistä on, että taapero puree äitiä. Väkivalta on hyvin yleinen taaperon kommunikointitapa silloin, kun sanat loppuvat. Toisilla se jatkuu vielä aikuisuuteen, jos ei parempia keinoja tule tilalle; kun sanat loppuvat, otetaan nyrkit esiin.

Sohvi oli siinä 1,5 vuotta kun ekan kerran hän päätti lyödä läiskäyttää äiteetä. Olin hämmästynyt. Miten voi noin pieni olla noin väkivaltainen, kun ei mistään ole saanut esimerkkiä tähän lyömiseen? Säikähdin. Aivan heti aluksi sanoin, että ketään ei saa lyödä. Se on selvä asia. Sitten tietysti aloin miettiä, miten ihmeessä ajauduimme tähän tilanteeseen, että suloinen pikku taapero lyö äitiä. Kyse oli varmaan jostain vaipanvaihdosta, jota taapero lujasti vastusti. Olin sitten päättäväisesti kuitenkin aikomassa vaipan vaihtaa hänen vastustuksestaan huolimatta ja sain läpsyn poskelle. En voi käsittää! Täytyyhän vaippa nyt vaihtaa, sehän on pian täynnä ja valuu yli. Myöhempinä aikoina selvisi, että taapero vastusti usein vaipanvaihtoa siksi, että hänellä oli pissahätä ja hän järkevänä ihmisenä olisi halunnut pissata tähän vaippaan eikä kastella heti uutta vaippaa. No en voi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, mutta usein uusi vaippa oli hetimiten märkä vaipanvaihdon jälkeen. Ja toisaalta usein vaipanvaihto sitten onnistui, kun antoi taaperolle vähän aikaa ja kysyi hetken päästä uudestaan. Eli hänellä oli siis jokin ajatus ja tahto, josta äitee ei saanut kiinni ja koska puhetta ei vielä tullut, ei tätä pystynyt äiteelle selittämään muutoin kuin huutamalla ja läpsäisemällä poskeen.

Aina kun tällaista lyömistä tapahtui, tai tämä purenta-aikomus, tunsin avuttomuutta. Mietin  kuumeisesti miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. En todellakaan halua, että Sohvi jatkossakin pyrkii ratkomaan asiat lyömällä ja puremalla. Mutta olisiko tämä nyt se uhmaiän alku, joka oli päässyt yllättämään. Hänellä on oma tahto ja hän haluaa asioita, ja vielä sellaisia ihan joustettavia juttuja, niinkuin vaipanvaihdon siirtäminen. Katsoin myös peiliin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, sillä minähän olin lyönnin uhri. (Tämähän ei sitten päde parisuhdeväkivallassa jossa tekijä on aina se jonka tukee katsoa peiliin) Mutta vanhemman roolissa, pakkohan sitä on miettiä, mitä minä tein väärin. Peiliin katsominen opetti itselleni sen, että minun on opittava hellittämään omaa kontrollia ja antamaan siimaa. On ihan totta, että vaippaa ei nyt ole pakko vaihtaa. Tämä ei ole sellainen tilanne, joka olisi ehdottoman vaarallinen taaperolleni ja vaatisi ehdotonta vanhemman tottelemista välittömästi, ei todellakaan. Olin vain tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nyt alkoi kehittyä lapseni oma tahto ja hänen omat tapansa. Ymmärsin, että olimme tulleet pisteeseen, jossa äiteen kannatti valita taistelunsa tarkasti, muuten koko arki tulisi olemaan pelkkää taistelua.

Lyöminen loppui onneksi muutamassa viikossa, kun äitee alkoi joustaa enemmän ja antaa tilaa taaperon omalle tahdolle. Lyöminen tuli kuitenkin uudelleen kuvioihin satunnaisesti 2 vuoden kieppeillä kun tahtoikä puski todenteolla päälle ja hampaiden tulokin kiukutti vielä lisää. Silloin oli taaperon pinna erittäin lyhyt. Kerran kun iskä oli nukuttamassa taaperoa päiväunille, kuului huoneesta iso läimäytys ja iskän parkaisu perään. No iskä oli yrittänyt vaatia taaperoa käyttämään paksua peittoa useaan kertaan jättäen huomiotta taaperon lievemmät kieltäytymisilmaisut. Iskä sai sellaisen lämärin, että huhhuh. Iskä on sen verran kovapäisempi, että on näitä lämäreitä saanut muutamia. Äiteetä ei ole enää lyöty, mutta muutaman kerran on uhkaavasti nostettu avokämmen pystyyn ja se on riittänyt äiteelle merkiksi siitä, että taapero on tosissaan. No äitee joustaa.

Monissa kirjoissa ja netin neuvosivuilla kerrotaan, että kun taapero lyö tai puree, pitää hänelle opettaa vaihtoehtoisia tapoja ilmaista kiukkua. Niissä ei kuitenkaan aina kerrota, mitä ne keinot ihan konkreettisesti on. Eli siis mitä? Enhän voi käskeä pientä taaperoa lähtemään ulos yksin kävelylle jos hän on vihainen. Niinhän minä tekisin. Kyllä piti kaivaa netin syvimmätkin sopukat, että löysin ihan oikeita esimerkkejä, miten voi kiukkua purkaa. Näytin usein, että tyynyä voi lyödä jos on vihainen. Sohvi ei kuitenkaan omaksunut tätä tapaa purkaa kiukkua, vaikka esimerkistä muutaman kerran saattoi tyynyä mäiskäistä. Sohvi kehitteli lopulta ajan kuluessa omia tapoja näyttää kiukkua. Joskus hermostuessaan Sohvi iskee nyrkillä pöytään. Tämä on siinä mielessä edistystä, että kiukku tulee näkyväksi, mutta ilman, että muita satutetaan. Sohvi on myös oppinut murisemaan, jos on vihainen. Tämän hän on oppinut perheemme koirilta. On selitetty, että jos koira murisee, se on vihainen ja silloin pitää antaa koiran olla. Tämä on ollut siitä hyvä kiukun ja tahdon näyttämistapa, että se alkaa usein naurattamaan vanhempia ja Sohvia ja näin kiukkukin alkaa nopeasti rauhoittumaan.

Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli.

Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3

Lasta ei saisi rangaista siitä, että hänellä on tunteita. Siten hän vain oppii olemaan ilmaisematta tunteitaan tai kertomaan niistä kenellekään tai edes tunnistamaan niitä itse. Saa olla pettynyt, saa olla vihainen ja uskon, että Sohvikin lopulta oppii, miten näitä tunteita voi ilmaista ilman, että muut läsnäolijat kärsivät. Tunnekirjoista mm. (Aada ja kiukkuleijona) on opittu Sohvi kanssa, että kiukku on tärkeä tunne, jolla lapsi oppii ilmaisemaan ja asettamaan omia rajojaan. Siitä on hyötyä sitten, kun pitää puolustaa itseään ja oikeuksiaan vaikkapa kiusaamistilanteessa. Tai aikuisena oman jaksamisensa rajoja. Toivon, että lapseni saisi tällaisia taitoja. Siksi yritän ymmärtää ja joustaa. Ja ohjata itseä ja muita satuttavasta käytöksestä kohti vaikka sitten murisemista.

Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätä lattiaan?

Mikä on uhmaikä? - Näillä 5 vinkillä uhmaiästä selvitään

Uhmaikä on yksi lapsen itsenäistymisvaiheista. Sen tarkoitus on irtautua hieman vanhemmista ja sen aikana lapsi ymmärtää, että onkin ihan oma yksilönsä, jolla on omat mielipiteet ja tahto. Uhmaikä alkaa joillain jo ennen 2v ikää ja toisilla vasta 3 vuotiaana tai sen jälkeenkin, mutta tyypillisesti se osuu 2v tienoille. Muita lapsen itsenäisyysvaiheita on n.6v kieppeillä ja murrosiässä. Itsenäisyysvaiheiden aikana lapsi irtautuu vanhemmistaan aina vähän lisää ja kasvaa lopulta itsenäiseksi yksilöksi.

Uhmaiän aikana lapsi alkaa ymmärtämään, että kaikki eivät tahdo samoja asioita kuin hän, vaan kaikilla on oma tahto. Niin hänellä itsellä, kuin vanhemmilla ja kaikilla muillakin ihmisillä. Usein uhmaikäinen lapsi haluaa toimia juuri päinvastoin, kuin mitä vanhemmat häneltä pyytävät. Lapsi uhmaa kaikista eniten juuri turvallisimmille aikuisille elämässään, eli usein omille vanhemmilleen. Lapsi uskaltaa näyttää uhmansa kun tietää, että hänet hyväksytään kiukkuisenakin. Vanhemmalle lapsen kiukun kohtaaminen voi olla haastavaa, jos hänen omaa kiukkuaan ei ole hyväksytty hänen omassa lapsuudessaan. (post: Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa.)

Uhmaiän aikana lapsi oppii tunteidenkäsittelyä, erityisesti kiukun rauhoittamista. Tähän hän tarvitsee kuitenkin mallin aikuiselta. Uhmaikäinen lapsi ei vielä osaa säädellä kiukkuaan ja saattaa purkaa turhautumisen, pettymyksen ja vihan potkimalla, lyömällä ja puremalla. (post: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätään lattiaan? tai Mitä tehdä kun taapero lyö ja puree vanhempiaan? )Lapsi on tunnekuohussaan aivan hukassa, eikä hän tiedä miten rauhoittua. Jos lasta ei auteta suuren tunteen kanssa, vaan annetaan huutaa kauan aikaa itsekseen, lapsi ei opi rauhoittamaan tunnetta vaan oikeastaan vain tukahduttamaan eli sivuuttamaan sen.

Yksi keino on vain olla empaattisesti läsnä ja tunnekuohussa olevan lapsen lähellä ja koittaa vaikka silittää selkää, jos lapsi tähän suostuu. Odotetaan, että lapsi rauhoittuu hieman ja melutaso laskee. Voimakkaimman raivon vallassa lapsi ei useinkaan halua tulla syliin tai että häneen kosketaan. Muutaman minuutin päästä lapsi voi haluta syliin tai sitten ei, mutta sitä on hyvä tarjota. Sitten sanoitetaan lapselle tunne ja tilanne: "Hermostuit, kun äiti ehti avata oven ennen sinua. Olit pettynyt, koska olisit halunnut avata oven itse. Voit avata sen ensikerralla itse."

Toinen keino uhmiksen kiukkukohtauksiin on harhautus eli ehdotetaan jotain kivaa tekemistä yhdessä. Viedään jotenkin huomio kiukusta hetkeksi muualle, jotta tilanne rauhoittuu. Muovaillaan vaikka muovailuvahaa tai leikitään lapsen lempileluilla. On kuitenkin hyvä tilanteen rauhoituttua käydä lapsen kanssa läpi mitä tapahtui ja nimetä tunteet: "Petyit kun et saanut jätskiä ja se teki sinut surulliseksi. Taisit olla jo kovasti nälkäinen. On parempi syödä jätskiä jälkiruuaksi, eikä ennen lounasta. Muuten lounas ei maistu." Jos kiukku yritetään aina heti vaihtaa iloksi tai hassutteluksi erilaisin tempuin ilman jälkikäteen käytävää keskustelua tunteista, lapsi ei opi hyväksymään vaikeita tunteita. Tämä tapa antaa lapselle viestin, että hankala tunne ei ole sallittu, vaan se on parempi muuttaa nopeasti joksikin muuksi. On siis hyvä antaa lapsen hetken tuntea tunnetta ja viestittää samalla empaattisesti, että hyväksyt hänen vaikeatkin tunteensa. Kun lapsi on rauhoittunut hieman on hyvä opetella nimeämään lapsen tunteita ja näin varmistetaan, että lapsi tulee nähdyksi tunteidensa kanssa. Tämä kaikki, niin vaivalloista tai ärsyttävää kuin se onkin välillä, auttaa lasta oppimaan tärkeitä tunnetaitoja, jotka auttavat häntä läpi koko hänen elämänsä. Ne kantavat häntä kaikissa ihmissuhteissa sekä elämän ylä- ja alamäissä. Niiden avulla, lapsi tulee selviämään mistä tahansa, mitä elämä tielle heittää ja heittäähän se, sen me aikuiset tiedämme.

5 vinkkiä uhmaiän raivareihin

1. Anna lapsen itsenäistyä vähän. (se on uhmaiän tarkoitus) Hän voi opetella pukemaan kengät tai takin, kantamaan ostoksia, irrottamaan viinirypäleitä, leikkaamaan muovisaksilla, pesemään kädet, jotain uutta, minkä sinä olet yleensä tehnyt puolesta.

2. Jousta ja anna vaihtoehtoja, niin lapsestasi kasvaa joustava ihminen, joka kokee itsensä arvokkaaksi. Älä jousta vaarallisissa asioissa, mutta joustavuus turvallisissa asioissa opettaa lapsestakin joustavan ja kompromisseihin kykenevän. "Okei. Voit saada nyt vielä toisen jätskin tämän kerran." Anna vaihtoehtoja: "Otatko tummaa vai vaaleaa leipää? Puetko punaisen vai keltaisen paidan?" Vaihtoehtojen tarjoaminen harjoittaa lapsen omaa tahtoa ja estää rajumpia uhmakohtauksia. Se tukee lapsen itsetuntoa, sillä se saa lapsen tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Hänen mielipiteillään on arvoa.

3. Kun sinulla meinaa palaa käämi, hidasta omaa reagointia ja tee pinnan pidennyssuunnitelma. Lapsi oppii matkimalla eikä valitettavasti tee kuten sinä sanot, vaan niinkuin hän näkee sinun tekevän. Kun käämi palaa, muista pyytää anteeksi, vaikka riidasta olisi jo aikaa. Näin opetat lapselle miten palautetaan katkennut yhteys riidan jälkeen. Jos käämisi palaa usein (niinkuin minulla), kokoa itsellesi tästä oma pinnan pidennyssuunnitelma. (On toiminut ainakin minulla hyvin.)

4. Opettele sanoittamaan lapsen tunteita empaattisesti, "Kyllä mä näen sen, että olet pettynyt ja surullinen. Se on ihan ymmärrettävää." ja kun lapsi on saanut tuntea hetken tunnettaan ja näkee että hyväksyt sen, hän ehkä hieman rauhoittuu. Voit kysyä tulisiko lapsi syliin ja sitten voit selittää miksi nyt ei saa jotain. Näin lapsi oppii, että vaikeatkin tunteet ovat sallittuja, eikä tulevaisuudessa sullo vaikeita tunteitaan pieneen mustaan rasiaan, joka sitten aikanaan voi räjähtää. (post: Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa.) Lisäksi lapsi oppii millä keinoin voi helpottaa oloaan, kun on pettynyt olo: Hali ja suuntaus uuteen asiaan.

5. Nälkä-väsy-kiukkukohtaukseen ei auta kuin ruoka ja uni, (ja empaattinen, tilanteen ymmärtävä läsnäolo), puhe on turhaa.

Lue kokonaisuudessaan: Uhmaikä koettelee kaikkien hermoja -5 vinkkiä uhmaiän raivareihin

(Sisältää myös vinkit kauppakiukkukohtaukseen ja jakamisen vaikeuteen.)

Lähteenä mm.:

Hyvän vanhemman salaisuus, Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone, kuvitus Jenni Kuhalainen

Uhmaikäinen perheessä - tukea uhmaikäisten lasten vanhemmille opas (Pauliina Aaltonen, Johanna Nieminen):

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/155654/Aaltonen_Pauliina_Nieminen_Johanna_2018.pdf?sequence=1&isAllowed=y